Afrikan viimeinen siirtomaa

Teksti: Timo Saari

DemokratiaHallintoIhmisoikeudetAfrikkaPohjois-AfrikkaMarokko

Päättääkö kansanäänestys Länsi-Saharan 20 vuotta jatkuneen miehityksen?

Länsi-Saharan horisontissa on ajoittain pilkahdellut valo: lupaus kansanäänestyksestä YK:n valvonnassa. Joulukuuksi kaavaillussa kansanäänestyksessä länsisaharalaiset saisivat vastatattavakseen periaatteessa yksinkertaisen kysymyksen: haluavatko he alueensa itsenäistyvän vai liittyvän Marokon osaksi?

Jo vuonna 1991 YK:n tuella solmittu Länsi-Saharan rauhansopimus on juuttunut miehitysvalta Marokon vastarintaan ja Yhdysvaltain sekä EU:n haluttomuuteen painostaa liittolaistaan. Onkin enemmän kuin todennäköistä, ettei kansanäänestyksestä tule joulukuussa mitään. Jälleen kerran tiimalasin hiekka YK:n laatimalle rauhansuunnitelmalle on valumassa loppuun.

On historian ironiaa, että Afrikan viimeistä suurta siirtomaa-aluetta kolonisoi afrikkalainen valtio. Marokko kaappasi 23 vuotta sitten yhdessä Mauritanian kanssa Länsi-Saharan siirtomaavalta Espanjan hellitettyä otettaan. Kylmän sodan halvaannuttama YK ei tuolloin kyennyt estämään asiaa.

Alueen itsenäisyyttä ajanut Polisario-liike joutui valitsemaan liittolaisikseen lännen kiroamat Algerian, Libyan ja Kuuban. Kylmän sodan päättymisen jälkeenkin on länsi islamilaisen fundamentalismin leviämisen pelossaan ollut haluton pakottamaan uskollista ystäväänsä, Marokon kuningasta Hassan II:sta.

Länsi-Saharan miehityksen häpeätahra on ollut ehkä helpompi kestää, koska alue on harvaanasuttua eikä se ole tuottanut maailmantalouden pyöriä rasvaavaa öljyä. Hieman Suomea pienemmällä alueella asuu alle puoli miljoonaa ihmistä.

Vaikka aavikolla on erittäin rikkaita fosfaattiesiintymiä ja Länsi-Saharan rannikko on Atlantin tärkeimpiä kalastusalueita, eivät Marokon syyt miehitykselle ole ensisijaisesti olleet taloudellisia vaan valtapoliittisia. Kansainvälisesti Marokko on kiistellyt Pohjois-Afrikan länsikolkan hegemoniasta yhdessä Algerian kanssa, eikä se ole voinut sietää Polisarion ja Algerian yhteispeliä. Sisäpoliittisesti Länsi-Saharan omistus on puolestaan tarjonnut mahdollisuuden hurmamieliseen kansalliseen kampanjointiin aina kun tyytymättömyys Hassan II:sta kohtaan on kasvanut.

YK:n voimattomuuden aika

"Jos joskus on työ, joka on kuin tehty YK:lle, niin se on tässä", sanoi lähettiläs Frank Ruddy Yhdysvaltain lähettäessä hänet vuonna 1994 auttamaan kansanäänestyksen järjestämistä. Vuotta myöhemmin hän totesi YK:n tanssivan Marokon pillien tahdissa ja luopui tehtävästään syyttäen operaation olevan symboli maailmanjärjestön tuhlailevaisuudesta ja tehottomuudesta.

YK:n rauhanponnisteluilla Länsi-Saharassa on pitkä historia. Jo perulaisen Javier Pérez de Cuellarin pääsihteerikaudella 1982-91 laadittiin ensimmäinen suunnitelma kansanäänestyksestä. Cuellarin seuraaja, pääsihteeri Boutros Boutros-Ghali oli Hassan II:n hyvä ystävä jo toimiessaan Egyptin ulkoministerinä. Boutros-Ghali peruutti toistuvasti kaikki takarajat YK.n operaatioille. Viime vuonna pääsihteerinä aloittanutta ghanalaista Kofi Annania eivät rasita siteet Marokkoon ja hänen onnistuikin houkutella Yhdysvaltain entinen ulkoministeri James Baker valtuutetukseen vastaamaan rauhansuunnitelman toteuttamisesta. YK näyttää nyt vihdoin tuskastuneen voimattomuuteensa ja operaation pitkittymiseen. 2000 miehen vahvuisen kansanäänestystä valvovan MINURSO-joukon ylläpito maksaa maailmanjärjestölle yli 100 000 dollaria päivässä. Länsi-Saharassa YK on joutunut kuitenkin alistumaan Marokon ehtoihin. New York Timesin toimittaja Chris Hedges raportoi Marokon rutiininomaisesti salakuuntelevan YK:n puhelimia, takavarikoivan äänestäjien rekisteröintipapereita ja jatkavan väestönsiirtoja alueelle.

Frank Ruddy arvioi asiaa suorasukaisesti: "Ilmapiiri MINURSO-joukkojen päämajassa L'ayounissa vastaa käytännössä piiritystilaa. Operaation ei sallita toimia itsenäisesti vaan marokkolaisten luomuksena."

Rankaisemattomuus luo ongelmia

Marokko on toteuttanut miehitysvaltaansa karskein ottein. Casablanca-elokuvan kapteeni Renaultin tavoin se on pidättänyt tavanomaiset epäillyt aina kun jännitys alueella on kasvanut.

Vuosina 1975-91 käydyn sodan aikana sadat ihmisen "katosivat" ja molemmin puolin otettiin muutama tuhat sotavankia. Suurin osa sotavangeista on rauhansopimuksen mukaisesti vapautettu, mutta kadonneiden kohtalo ja ihmisoikeusloukkaukset hiertävät yhä sovinnon teon tiellä.

Länsi-Saharassa heinäkuussa vieraillut Amnesty Internationalin pääsihteerin Pierre Sanen johtama valtuuskunta raportoi kidutuksen ja pahoinpitelyjen jatkuvan marokkolaisissa vankiloissa. Mielenosoittajien ja poliittisten aktiivien pieksämiset ovat arkipäivää, eikä yhä vapauttamatta vankiloissa viruville polittisille vangeille ole taattu puolueetonta uusintaoikeudenkäyntiä.

Polisario ei myöskään ole puhdas pulmunen. Sen tiedetään sodan aikana käyttäneen marokkolaisvankeja muun muassa pakolaisleiriensä rakentamiseen. Mutta jotain vankien erilaisesta kohtelusta kertonee, että Marokko on kieltäytynyt vastaanottamasta 65 Polisarion vapauttamaa vankia.

Amnestyn mielestä suurin ongelma Marokon ja Länsi-Saharan osalta on ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneiden rankaisemattomuus. Amnestyn raportissa sanotaan, ettei järjestön "tiedossa ole yhtään oikeudenkäyntiä, joka olisi johtanut pidätettyjen kiduttamiseen syyllistyneiden upseerien tuomitsemiseen. Amnesty uskoo, että ellei (Marokon) hallitus ryhdy tehokkaisiin toimiin lopettaakseen rankaisemattomuuden, ihmisoikeusrikkomukset tulevat jatkumaan."

Kuka saa äänestää?

Kansanäänestys on kerta toisensa jälkeen törmännyt kiistelyyn siitä, keille kuuluu oikeus äänestää. Vuodesta 1975 Marokko on asuttanut miehitysalueelleen yli 200 000 marokkolaista, joiden turvallisuutta valvoo 120 000 sotilasta. Lisäksi Marokon vyöhykkeellä asuu noin 65 000 länsisaharalaista. Marokon miehitysvyöhykkeensä laitaan rakentaman 1 500 kilometriä pitkän muurin toisella puolen, pääosin Algeriassa sijaitsevilla pakolaisleireillä asuu 168 000 länsisaharalaista lisää.

Marokko on yrittänyt painostaa YK:ta hyväksymään äänestäjiksi myös sellaisten heimojen jäseniä, jotka ovat muuttaneet alueelle miehittäjän tuella. Espanjan vuotta ennen siirtomaakautensa päättymistä 1974 tekemän väestönlaskennan mukaan alueella asui vain 74 000 länsisaharalaista. Nyt äänestäjiksi on kuitenkin hakeutunut jo kaksinkertainen määrä eli 147 000 ihmistä. Kiista Marokon alueelle tuomien uusien heimojen rekisteröimisestä saattaa vaarantaa koko rauhanprosessin.

Kansanäänestyksen logiikka on suorasukainen: voittaja saa kaiken. Sen enempää Marokolla kuin Polisariollakaan ei olisi varaa hävitä. Marokko on julistanut alueen "41. provinssiksi" eikä sillä ole mitään aikomusta luopua Länsi-Saharasta edes YK:n painostuksen edessä. Hassan II on rakentanut asiasta arvovaltakysymyksen, jossa häviö voisi johtaa kansannousuun. Polisariolle tappio puolestaan merkitsisi sen vuonna 1976 perustaman Saharan Demokraattisen Arabitasavallan loppua ja katkeraa sopeutumista marokkolaishallintoon.

Marokko laskee kyynisesti, että aika on sen puolella. Polisariolla on vaikeuksia rahoittaa noin 20 000 sotilaaseen kohoavan armeijansa toimintaa, kun Marokko samanaikaisesti sijoittaa miehitysalueelleen noin miljoona dollaria päivässä ostaen kannatusta läsnäololleen.

Juttu jatkuu > > >


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!