Kahta aikaa paossa

Teksti: Palmira Velasco

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusKehitysyhteistyöAfrikkaEteläinen AfrikkaMosambikSwazimaaKeski-AfrikkaKongo-Brazzaville

Pakolaisten tarinat ovat yksilöllisiä, mutta toistavat toisiaan. Dramaattista lähtöä seuraa ajan päästä arki, johon ihminen mukautuu. Sen jälkeen paluu kotitimaahan ei ole välttämättä helppoa, silllä se vaatii taas uutta sopeutumista. Mosambikilaistoimittaja Palmira Velasco tapasi kahden ajan pakolaisia.

Hänen löytämisensä ei ollut vaikeaa. Riitti, kun kysyin ihmisiltä, missä pakolaiset asuvat.

Lina Macuácua on 25-vuotias. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Hän asuu Massaca-1:ssä, Boanen alueella noin 40 kilometriä pääkaupunki Maputosta etelään. Linan mökki on rakennettu ruo'osta, kivestä ja kaislasta sekä tilkitty maalla. Myös hänen keittiönsä seinät ovat kaislaa. Kun tuuli puhaltaa, Linaa huolestuttaa, että se vie koko hänen keittiönsä muassaan.

Lina asui melkein kolme vuotta Mpakassa Swazimaassa. Sodan loputtua hän palasi vuonna 1994 Mosambikiin. Samalla junalla tuli paljon muita pakolaisia. Aluksi heidät majoitettiin YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n telttaan Massaca-1:een.

Päästäkseen uuden mosambikilaisenelämänsä alkuun Lina sai kaksi tyhjäämuoviämpäriä, kolme kuokkaa, 60kiloa maissia ja jonkin verran papuja.

- UNHCR antoi meille ruoka-apuakolme kuukautta. Sen vastuu loppuisiihen. Meidän oli itse selvitettäväongelmamme, jotta pysyimme elossa, Lina Macuácua sanoo.

Päivien kävelymatka

Ennen sotaa Lina Macuácua, hänenmiehensä, äitinsä ja poikansa asuivatChibutossa, Gazan provinssissa, 250kilometriä Maputosta pohjoiseen. Vuonna 1991 Chibutoon hyökättiin ja paljon ihmisiä tapettiin. Lina ja hänen perheensä onnistuivat pakenemaan autokyydillä etelään.

He etsiytyivät Boaneen. Se on hedelmällistä seutua, jossa voi kasvattaa vihanneksia, viljaa, hedelmiä, melkein mitä vain. Siksi enin osa pakolaisista haluaa sinne. Vaikka Boane oli sotavuosina verrattain turvallinen (lähistöllä oli suuri sotilaskasarmi), väestö alkoi vähitellen tuntea olonsa epävarmaksi. Lina Macuácua, hänen miehensä ja monet muut perheet aloittivat pitkän patikkamatkan rajalle. He ylittivät piikkiaidan Mosambikin ja Swazimaan rajalla. He jatkoivat kävelemistä kunnes saapuivat Mpakan alueelle.

Linalla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miten monta päivää hän käveli. Hän tietää vain, että matka oli pitkä. Linan äiti jäi Mosambikiin, vanhana ja raihnaana ihmisenä hän ei olisi jaksanut kävellä. Pakolaisvuosinaan Lina ei tiennyt mitään äitinsä kohtalosta. Eihän hän tiennyt edes sitä, mihin oli itse menossa tai sitä, tapaisiko vielä jonakin päivänä Mosambikiin jääneen perheensä.

Swazihallitus auttoi mosambikilaisia. Se majoitti pakolaiset yhteistelttoihin. Jokainen perhe sai yhden lautasen, yhden täkin ja yhden kattilan. Kolmen kuukauden ajan Linalle annettiin joka kuukausi 60 kiloa maissia sekä papuja, sardiineita ja öljyä.

Myöhemmin Linan perhe sai kuponkeja, jotka oikeuttivat viiteen sinkkilevyyn. Linan mies rakensi perheelle pienen talon, ja elämä muuttui vähitellen normaaliksi. Lina oppi puhumaan swazin kieltä. Kun hän tuli kipeäksi, hän saattoi mennä sairaalaan. Kaikilla pakolaisilla oli henkilökortin esittämistä vastaan oikeus terveydenhoitoon. Linan mies onnistui saamaan töitä sokeriruokoviljelmällä. Sillä lailla perhe tuli toimeen.

Sitten sota Mosambikissa loppui ja koitti rauha. Kun Rooman rauhansopimus oli lokakuussa 1992 allekirjoitettu, swazihallitus ilmoitti, että mosambikilaisten olisi nyt syytä palata kotiin.

- Meidän oli pakko lähteä, emme saaneet valita. Olisimme halunneet jäädä Swazimaahan. Olimme jo asettuneet sinne. Sitä paitsi elämä oli helpompaa kuin Mosambikissa.

Vielä nykyäänkään Lina ei tunne olevansa kotonaan Mosambikissa. Hallitus ei hänen mukaansa tukenut paluumuuttajia millään lailla. On muitakin vaikeuksia: jos perhe onnistuukin tuottamaan ruokaa peltotilkullaan, se joutuu jakamaan sen rosvojen kanssa, jotka vierailevat lähes joka yö niillä nurkin.

Kymmenen perheen parakissa

Myös Massaca-2 sijaitsee Boanessa, ja sielläkin asuu pakolaisia. He ovat kotoisin vähän joka puolelta eteläistä ja keskistä Afrikkaa. Osa perheistä asuu rivistöihin järjestetyissä teltoissa, osa on majoitettu suuriin parakkeihin. Yhteen mahtuu kymmenen perhettä.

Parakki on yhtenäistä tilaa. Myönnytyksenä yksityisyydelle ovat kankaat ja kaislamatot, jotka on pingotettu kunkin perheen omia neliöitä rajaamaan. Vanhemmat ja lapset käyttävät samaa pientä tilaa nukkumiseen, pukeutumiseen, mihin vain.Kylpyhuoneet on rakennettu paikallisista materiaaleista. Ne sijaitsevat alueen keskellä; siellä on myös paikka, jossa ihmiset voivat pestä pyykkiä. Asuintelttojen ja parakkien ympäristössä vihertävät pienet kasvimaat. Niille on kylvetty sipulia, kaalia, porkkanaa ja maniokkia.

Kongolainen Bazega Tabaro saapui Maputoon heinäkuun lopulla. Hän toi mukanaan vaimon ja puolitoistavuotiaan tyttären. Kongoon jäi kaksi vanhempaa tytärtä, toinen kahdentoista, toinen kymmenen vanha. Bazega ja hänen vaimonsa onnistuivat tuomaan mukanaan vain päällään olevat vaatteet.

- Jätin tyttäreni Kongoon, koska minulla ei ollut mitään keinoa tuoda heitä tänne. En edes tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet, liikuttunut Bazega sanoo.

Hän lähti Kivusta, Kongon demokraattisesta tasavallasta ja pääsi Tanganjika-järven kautta Tansanian puolelle. Mosambikiin saapuakseen hän ylitti Rovuma-joen. Se tapahtui salaa, sillä passeja Bazegalla tai hänen vaimollaan ei ollut. Parin tuhannen kilometrin matkan pohjoisesta Cabo Delgadon maakunnasta etelään he taittoivat kuorma-auton lavalla. Matka maksoi yli tuhat Suomen markkaa.

Kabilan arvostelu on kuolemaksi

Bazega jätti Kongon poliittisista syistä, turvallisuutensa vuoksi. Hän sanoo, ettei hänellä ollut ihmisoikeuksia eikä ilmaisunvapautta.

Bazega on kotoisin Kivusta, josta alkoi sekä Mobutun vastainen taistelu Ruandan tuella että meneillään oleva Kabilan vastainen kapina. Ongelmien taustalla ovat Ruandasta kotoisin olevat tutsit, banyamulenget. Vuosikymmeniin heillä ei ollut oikeutta maahan. Mobutua vastaan he alkoivat taistella, koska heiltä evättiin silloisen Zairen kansalaisuus. Banyamulenget tukivat Kabilaa ja ovat nyt sitä mieltä, että Kabila ei ole kylliksi palkinnut tuota tukea. - Banyamulenget tekevät Kivussa etnisiä puhdistuksia. He tappavat muuta väestöä, jotta nousisivat enemmistöksi ja voittaisivat siten maan itselleen.

Bazega sanoo, että siinä vaiheessa, kun hän jätti kotinsa, tilanne mutkistui päivä päivältä. Siksi ihmiset pakenivat naapurimaihin ja ylipäänsä turvallisina pidettyihin maihin kuten Mosambikiin. Bazega ei halunnut jäädä Tansaniaan, koska Kabilan arvosteleminen olisi hänen mukaansa merkinnyt siellä kuolemaa. Tansanialaiset pitävät Kabilasta.

Bazega näkee syyn kotimaansa ongelmiin kaukana Kongon rajojen ulkopuolella. Syypäitä ovat ne ulkomaiset tahot, jotka tukevat banyamulengeja sotilaallisesti - tavoitteenaan voittaa vaikutusvaltaa Keski-Afrikassa.

- Heimon edustajat eivät ole sotaisia luonteeltaan. Ilman ulkomaista tukea he eivät edes voisi kukistaa bantuja, jotka ovat perinteistä soturikansaa.

Bazega on ammatiltaan puuseppä. Hän haluaisi löytää töitä Mosambikista. Tulevaisuudestaan hän ei osaa sanoa mitään varmaa, kyllä hän on valmis palaamaan kotiinkin, kunhan tilanne rauhoittuu. Koti on kuitenkin aina koti, periaatteessa paras paikka.

PALMIRA VELASCO


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!