Kodin tuoksu

NäkökulmatIhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusAasiaLähi-itäIrakIranEurooppaKaakkois-EurooppaBosnia ja HertsegovinaLänsi-EurooppaSuomi

Ansu-mummo oli jo aikoja sitten dementoitunut. Päivämäärät, paikat, tapahtumat ja jopa suurin osa rakkaista sukulaisista olivat jo peittyneet unohduksen sumuun. Paljoa hän ei enää muistanut edes evakkoreissustaan Karjalan laulumailta Savon sydämeen, mutta yhtä asiaa hän ei ikinä unohtanut: lapsuuden kotia. Käkisalmen nimi sai aina hänen päänsä kääntymään ja silmänsä kostumaan.

Katsoessani kuvia kosovolaisten traagisesta kohtalosta, palavista kodeista, tyhjistä kylistä, itkevistä lapsista ja kadonneista isistä, suru valtaa sydämeni. Ymmärrän heidän kärsimyksensä paremmin kuin moni muu.

Olin ulkomailla opiskelemassa, kun kuulin uutisen. "Älä huolehdi, kukaan ei ole loukkaantunut, talo oli tyhjä", ääni värisi langan päästä. Parin viikon kuluttua tuli valokuva. Irakilainen ohjus oli osunut taloomme. Miksi juuri minun lapsuuden kotiini? Ei se ollut mikään täsmäohjus, olipahan vain ammuttu helppoon maaliin, suureen tiheästi rakennettuun kaupunkiin ja kohtalo oli osoittanut meidän talomme. Tuhansien talojen keskellä - kuin lottovoitto!

Lottovoitto hyvinkin, siis se, että kukaan ei ollut kotona. Suruni oli valtava, vaikka ilollekin löytyi sijaa. Kaikki ovat terveitä, sanoin itselleni. Silti en voinut mennä kouluun. Makasin sängyssä ja tuijotin kattoon. Ei tarvinnut edes pistää silmiä kiinni. Muistin sen jokaisen kulman ja kolon. Kaikki lapsuuden piilopaikat, pihan kiviset seinät ja suihkulähteen. Granaattiomenapuun siellä nurkassa. Persikkapuun, jonka hedelmistä suurin osa meni madoille joita isä ei suostunut myrkyttämään, koska madotkin olivat jumalan luomia olioita. Koska niilläkin oli oikeus elää.

Muistan pihan edelleen. Milloin lumisena, milloin auringon paahtamana. Muistan sen syksyn värikkään lehtimaton peittämänä. Muistan kotitaloni pukeutuneena juhlaan ja suruun, ruoan tuoksun sen keittiössä, isän lempinurkan. Pihalla tuolin, jossa äitini istui tehdessään käsitöitä. Muistan maiseman jokaisesta ikkunasta. Muistan naapurin valtavan ruusupensaan, joka oli kasvanut muuriaidan yli pihamme puolelle. Jopa pikkuriikkisen kamomillan kukan, joka ilmestyi muuriin aina kevään tullen kivien välistä työntyen. Talon joka oli niin täynnä iloa, niin täynnä elämää.

Muistojeni koti oli tuhoutunut maan tasalle. Olin kai sittenkin onnellinen. Meidän kaupunkiimme eivät viholliset ikinä päässeet. He vain lähettivät pommeja ja ohjuksia, ja olin itse jo aikuinen sodan alkaessa.

Vasta jokin aika sitten näimme kuvia Algerian lapsista, joiden kodit oli poltettu sen jälkeen, kun perheenjäsenet oli teurastettu heidän silmiensä edessä. Jotkut lapsista olivat shokissa jopa kuukausia, eivät puhuneet sanaakaan. Kuinka syvä trauma tällainen kokemus ja menetys voikaan olla lapsille. Itse tiedän, että se on aikuisillekin hyvin traumaattinen. Voiko lapsesta, joka on nähnyt perheensä teurastusta ja raiskausta, kasvaa tasapainoinen aikuinen?

Serbit teloittivat Kosovossa ja Bosniassa taisteluikäiset miehet ajattelematta, että istuttivat teoillaan vihan siemenen jokaisen lapsen sydämeen ikuisesti. He ovat tulevaisuuden armeija, ajan kosto. Kosovon palavien kylien kuvat häviävät pikkuhiljaa televisioruuduista, mutta noiden lasten muistissa ne pysyvät loppuelämän. Nuo kylät ja talot palavat ikuisesti. Olen usein katsonut evakoiden ottamia kuvia rajan takaa ja kuunnellut heidän tarinoitaan. He osoittavat matalaa kiviseinää puiden seassa: "Tässä oli meidän kesämökki." "Siellä oli sauna." "Tässä talossa minä synnyin. Tuossa kävin koulua." He osoittavat rauniota tai kivikasaa. Lapsuuden koti on osa ihmistä. Se on erottamaton osa identiteettiä. Samalla lailla kuin lapsuus itse, se on jokaisen oikeus - se on korvaamaton.

Kun Ansu-mummo makasi kuoleman sängyssä puoliksi halvaantuneena, monet luulivat hänen olevan tajuton. Hän makasi silmät kiinni hiljaa eikä vastannut puheeseen. Hän oli päättänyt jättää maailman jo ennen lähtöään, mutta tajuton hän ei ollut. Yksi asia liitti hänet vielä elämään: kodin tuoksu.

"Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuleentuu, käki kukkuu siellä ja kevät on, sinne kaipuuni minun on pohjaton", lauloi esikoispoika vierellä, ja Ansu-mummo raotti silmiään viimeistä kertaa.

ALEXIS KOUROS


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!