Pohjois-Albania pakolaisvirran jälkeen Järjen rajamailla

Teksti: Annika Sandlund

PitkätIhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusEurooppaKaakkois-EurooppaAlbania

Kosovossa Prizrenin kaupungissa avustus-järjestöjen ruokavarastot ovat täynnä. Kymmenen kilometrin päässä Albaniassa ihmetellään, jäikö heille maansa läpi virranneista avustusmiljoonista käteen mitään muuta kuin entistä huonommat tiet ja katkeria muistoja.

Yli 430 000 pakolaista ohitti jokin aika sitten uudestaan pienen mitättömän talon, joka symboloi Kosovon ja Albanian rajaa. Se muistuttaa monessa mielessä Suomen ja Venäjän rajaa, sillä se erottaa rikkaat ja köyhät toisistaan samalla kun se vetää viivan jonkinlaisen demokratian ja anarkian välillä.

"Tietenkin kaipasimme kotiin, mutta suurin syy nopeaan paluuseen oli se, että emme olleet turvassa Albaniassa", kertoi kotiinsa palaava pakolainen Shana Nufi.

Etniseen väkivaltaan he olivat jo tottuneet, mutta silmitön muu väkivalta ja verikosto on heille uutta. Pohjois-Albaniassa lähes jokaisella miehellä on ase, ja melkein jokaisella perheellä tuntuu olevan vihollinen.

Kosovon albaanit ovat myös kotonaan tottuneet juoksevaan veteen ja toimivaan sähkönjakeluun. Yhden vuoden palkka Albaniassa on keskimäärin noin 360 dollaria vuodessa, suurin piirtein sama kuin yhden kuukauden palkka Kosovossa.

Kosovon albaanien kulttuurinen ja sivistyksellinen pohja sekä käsitys tasa-arvosta on eri kuin paljolti vahvimman oikeuteen luottavassa Albaniassa. Niihin oloihin heidän oli pakolaiskuukausina vaikea sopeutua.

Pakolaisten paluumuuttoa avustavien järjestöjen tärkein tehtävä oli hankkia juomavettä rajalle. Muut käytännön asiat, kuten kuljetukset, pakolaiset hoitivat itse.

***

"Tietenkin tämä seutu kaipaa paljon enemmän apua kun esimerkiksi Kosovo, mutta meidät on määrätty sulkemaan toimisto ja muuttamaan Kosovoon", kertoo Michael Hilton, avustusjärjestö Concernin projektipäälikkö. "Ei meidän kaltaisella pienellä järjestöllä ole varaa jäädä tekemään kehitystyötä."

Concern kuuluu kuitenkin niihin harvoihin järjestöhin, jotka ainakin yrittivät siivota jälkensä. He "lahjoittivat" omat avunsaajansa Punaiselle Ristille ja kertoivat lähdöstään paikalliselle viranomaisille. Concern avusti muun muassa noin 10 000 Albanian rajaseutujen sisäistä pakolaista, jotka eivät voi palata koteihinsa, koska pellot ja talot ovat miinoitettuja.

Monet muut avustusjärjestöt lähtivät pari päivää toimittajien jälkeen jättäen paikalliset siivoamaan pysytyttämänsä pakolaisleirit ja taistelemaan väliaikaisiksi tarkoitettujen käymälöiden ja muiden hygieniatilojen kautta leviävien tautien kanssa.

Suuren ja pienen järjestöjen käyttäytymisellä ei juuri eroa ollut, sillä toimintastrategiaa sanelevat rahoituskanavien sanelemat säännöt. Vaikka Albaniaan virtaa juuri nyt paljon kansainvälistä rahaa, on toimijoista sen sijaan puute. Huhtikuussa Pohjois-Albaniassa toimi 42 järjestöä, nyt jäljellä on vain seitsemän, joista niistäkin vain osa on luvannut pysyä alueella lokakuuhun saakka.

Järjestön koosta huolimatta kaikki haluavat olla nyt Kosovossa. Pienet järjestöt lähteneet Kosovoon osaksi sen takia, että ne tarvitsevat tv-kameroiden räiskettä pysyäkseen julkisuuden valokeilassa ja siten hengissä. Mutta myös suuremmat, kuten WFP, WHO ja UNICEF ovat lupauksistaan huolimatta poistuneet alueelta. Ne lupaavat kuitenkin "hoitaa" aluetta pääkaupunki Tiranasta käsin.

Se ei kuitenkaan lohduta paikallisia johtajia, jotka tietävät miten vähän Tiranassa jaetusta rahasta löytää koskaan perille maan pohjoisosaan.

***

Ongelma on toki Albanian sisäinen, mutta monien mielestä katas-trofitilanteesta siirtyminen kehityksen tielle Pohjois-Albaniassakin vaatisi avustustoimintaa paikan päällä.

"Katastrofin aikana kaikki tavarat virtaavat alueelle, kehityksen tiellä aikana niitä pitäisi kyetä tuottamaan itse. On vaikeaa ohjata paikallista osaamista kuuden tunnin ajomatkan päästä", muistuttaa Sam Rouchford, yksi Tearfund-järjestön johtajista.

"En kuitenkaan sure järjestöjen lähtöä, vaikka se heikentää turvallisuutta alueella. Rikotut lupaukset muuttuvat katkeriksi muistoiksi ja kansainvälinen yhteisö nähdään täällä yhtenä suurimpana petturina", Rouchford sanoo.

Pakolaisten asioiden pikku hiljaa järjestyessä Rouchford yritti saada kansainvälisiä lääkäriryhmiä, kuten Lääkärit ilman rajoja -järjestöä, Medairia ja Handicap lähtemään mukaansa katsomaan lähikylissä kellareihin lukittuja vammaisia lapsia. Vastaukset olivat tylyjä: "Mandaattimme on pakolaisten auttamisessa"; "Meillä ei ole tarpeeksi laitteita mukanamme testien tekemiseksi"; "Meillä ei ole aikaa".

Aikaa toki olisi ollut. Pakolaisten paluumuuton viimeinen viikko oli kaikille yhtä hiljainen. Kun jostain pakolaissaattueesta löydettiin vammainen pakolainen, niin järjestöjen välillä syntyi lähes tappelu siitä, kuka hänet sai hoidettavakseen.

Tässä katastrofissa rahasta ei ole ollut pulaa, vain järjestä. Jo toisen avustusviikon jälkeen varastot olivat täynnä ja monet järjestöt valittivat tilan puutetta.

"Varastot olivat tosiaankin täynnä, mutta jouduimme leikkaamaan ruoka-avustusta, koska pakolaiset alkoivat lihoa. Se ei näyttänyt hyvältä", kertoo Catholic Relief Service -järjestön työntekijä Bob Miller.

"Tietenkin kaikki apu oli tarpeen, mutta pienet rekat toivat mitä ihmeellisimpiä lahjoja. Italian Punainen risti käytti kokonaisen viikon hautaamalla pilaantuneita broilereita ja sytyttäen kokkoja, joissa vanhentuneet lääkkeet paloivat sateenkaaren väreissä."

"Paikalliset katsoivat sirkusta huvittuneina. Usein avustustarvikkeet kuitenkin löysivät tiensä kiertoteitse myös heille."

"Mutta esimerkiksi Kolshanin ja Shistavitsin kylien asukkaat tulevat aina muistamaan tämän kevään siksi, että katastrofin aikana hyvää tarkoittavat järjestöt vetivät vesiputket pakolaisleireille ylhäältä vuorilta. Systeemi toimi leirille hyvin, mutta samalla kaiken puhtaan veden saanti ehtyi matkan varrella olevissa kylissä. Pakolaiset ovat lähteneet, mutta kylien naiset kävelevät nyt joka päivä 10 kilometriä hakemaan puhdasta juomavettä."

Sirkus on sen sijaan siirtynyt Kosovoon. Pohjois-Albaniasta piipahdamme usein Prizreniin kahville, koska välillä kaipaa myös rauhaa ja hyvää kahvia. Vaikka rajalta Etelä-Kosovon "suurkaupunkiin" on vain 10 kilometriä, voi henkinen välimatka tuntua hyvin vuosisadalta.

Viimeksi tapasimme yhdessä Prizrenin kuppilassa yhden suurimpiin lukeutuvien avustusjärjestöjen johtajista, joka pohti hymyssäsuin johtamansa ruokaohjelman toimeenpanoa.

"Meillä on 150 000 ihmisen ruokaohjelma, joka pitää toteuttaa. Jo monessa mukana ollut albanialainen henkilökunta on tivannut minulta ruoka-avun jaon kriteereitä, mutta meillä ei vielä niitä ole."

"Tiedämme, että talvella tilanne tulee olemaan ongelmallinen, koska tämän vuoden sato ei tietenkään onnistunut. Prizren on kuitenkin nyt jo täynnä tavaraa."

"Siksi päätimmekin aloittaa ruoka-avun jakamisen jo tällä viikolla, koska varastot ovat täynnä. Jakoperusteet pitänee keksiä matkan varrella", johtaja virnistää.

***

Ajaessamme takaisin kohti Albanian rajaa tulkkini on vielä mietteissään. Hän mumisee itsekseen eri kriteereitä, joita käytimme pakolaiskriisin aikana ja tokaisee: "Miten olis nälkä?"

Paikalliselle albaaniväestölle on hyvin vaikea selittää, miksi niistä Kukesin läpi viranneista miljoonista ei jäänyt maahan muuta pysyvää merkkiä kuin entistä huonommat tiet.

ANNIKA SANDLUND, Kukes, Albania


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!