Paljasjalkavallankumous

Teksti: Jaana-Mirjam Mustavuori

KulttuuriKirjallisuusEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Risto Isomäki: Paljasjalkavallankumous
Ympäristö ja kehitys ry. 1999, 143 s, Gummerus, 1999. Kirjaa saa mm. Kepasta.


Suomessa kansalaisjärjestöjen osuus kehitysyhteistyömäärärahoista on noussut viimeisten 10 vuoden aikana alle neljästä prosentista kymmeneen. Samanlainen kehityskulku on havaittavissa koko kansainvälisessä kentässä. Mutta mikä on totuus kansalaisjärjestöjen toiminnasta kehitysmaissa? Onko siitä enemmän haittaa vai hyötyä?

Risto Isomäen kirja tarkastelee näitä kysymyksiä sekä yleisellä tasolla että vuonna 1987 perustetun Ympäristö ja kehitys -järjestön työkokemuksen valossa.

Länsimaisten kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyömäärärahojen nousun myötä kehitysmaiden kansalaisjärjestöjen lukumäärä on moninkertaistunut. Lukumäärän kasvu liittyy ulkomaisen rahoituksen lisääntymiseen. Monet länsimaiset avustus- ja kehitysyhteistyöjärjestöt pitävät tätä yleensä hyvänä asiana, koska niiden näkemyksen mukaan kansalaisjärjestöjen lukumäärän nopea kasvu johtaa automaattisesti vahvan ja monipuolisen kansalaisyhteiskunnan syntyyn kolmannen maailman maissa. Mutta onko näin?

Isomäen mukaan monet etelän kansanliikkeet ovat tästä asiasta täysin eri mieltä. Hän väittää, että kehitysmaiden kansanliikkeiden ja kansalaisjärjestöjen rahoittaminen on jopa tuottanut täsmälleen päinvastaisia tuloksia kuin mitä kehitysyhteistyöjärjestöt olisivat toivoneet: ulkomainen rahoitus on pirstonut etelän kansanliikkeitä lukemattomiksi erillisiksi ja aiempaa "epäpoliittisemmiksi" sirpaleiksi. Kehitysmaiden kansalaisjärjestöjen taloudellinen tukeminen on saattanut käytännössä ylläpitää köyhyyttä eikä suinkaan vähentää sitä.

Kirjan toinen keskeinen väite liittyy siihen, miten ulkomainen rahoitus on tappanut etelän kansalaisjärjestöjen talkoohenkeä, nostanut toiminnan kustannustasoa ja auttanut kehittämään sellaisia organisatorisia ratkaisuja, joita ei voi levittää ilman suurta rahaa. Isomäen mukaan ulkomainen rahoitus saattaa jopa kasvattaa paikallisen kansalaisjärjestön budjetin moninkertaiseksi samaan aikaan kun järjestön tavoittamien ihmisten lukumäärä hupenee murto-osaan entisestä. Tämä tuskin on ollut länsimaisten avustus- ja kehitysyhteistyöjärjestöjen alkuperäinen tarkoitus.

Kirjan kolmas raskaan sarjan väite koskee sitä, miten ulkomainen rahoitus tekee etelän järjestöt taloudellisesti riippuvaisiksi länsimaisista järjestöistä. Ulkomainen raha vaikuttaa myös toiminnan sisältöihin. Isomäen mukaan tyypillisin seuraus tästä on se, että järjestö lakkaa tekemästä työtä, jonka tavoitteena on köyhien ihmisten ruohonjuuritason organisoitumisen edistäminen, ja ryhtyy toteuttamaan länsimaisten avustus- ja kehitysyhteistyöorganisaatioiden toivomia "poliittisesti neutraaleja" kehityshankkeita.

Isomäki käsittelee kirjan toisessa ja kolmannessa osassa Ympäristö ja kehitys -järjestön omia kehitysyhteistyöhankkeita. Ympäristö ja kehitys on ollut ensisijaisesti kiinnostunut peltometsäviljelymenetelmien kehittämisestä ja yhteisöpohjaisesta metsävarojen hoidosta. Sittemmin se on laajentanut toimintaansa kuivilla alueilla kasvavien villien hedelmä- ja pähkinäpuiden jalostamiseen. Suunnitteilla on myös hiukan utopistiselta vaikuttava sienimetsäviljelyhanke, jossa taustalla on niin ikään huoli maailman köyhien ruokkimisesta maailman väestön ja nälän kasvaessa.

Kirjan toinen ja kolmas osa eivät oikein luontevasti liity kirjan ensimmäiseen osaan. Toisen ja kolmannen osan "tapaustutkimuksiin" olisi kaivannut taustatietoja kustakin maasta ja paikalliskulttuurista. Tapaukset jäävät osittain roikkumaan universaaliin kehitysyhteistyöavaruuteen eivätkä oikein kiinnity aikaan ja paikkaan, kuten kunkin maan poliittiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen ja historiaan.

Kirjassa esitetty rahoituskritiikki on kirjan painavinta antia siitä huolimatta, ettei se ole uusi ilmiö kansalaisjärjestökentässä. Näin tärkeistä asioista kannattaa pitää meteliä. Kritiikki on myös tärkeää siitä huolimatta, että se jää hyvin yleiselle tasolle eikä ankkuroidu käytännön esimerkein eri maanosien ja etelän kansojen arkitodellisuuteen, kulttuuriin ja yhteen liittymisen erilaisiin muotoihin ja käytäntöihin.

Kritiikki kirjan ensimmäisessä osassa on kuitenkin sen verran painavaa, että olisi ollut perusteltua tietää, kenen suulla puhutaan. Kirjan kirjoittaja ei kerro, mitkä kansanliikkeet ovat kirjassa esitetyn kritiikin alkuperäisiä esittäjiä. Kirjassa viitataan vain hyvin yleisellä tasolla Latinalaisen Amerikan ja Aasian keskeisiin kansanliikkeisiin. Ainoa nimeltä mainittu henkilö on Vijay Pratap intialaisesta Lokayan -järjestöstä.

Kirjassa esitetyn kritiikin taustalla elää Suuri Unelma vahvoista poliittisista kansanliikkeistä, jotka muodostaisivat vastavoiman globalisaatiolle ja kaikenlaiselle köyhien ihmisten sorrolle ja riistolle. Kirjoittaja peräänkuuluttaa pystyviä, vastuuntuntoisia ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden motivoimia ihmisiä, jotka ovat valmiita kovaan ilmaiseen työhön ja suuriin henkilökohtaisiin uhrauksiin.

Mutta enkeleitä, onko heitä? Vieläkö jostain löytyy messiaita ja maailman pelastajia?

JAANA-MIRJAM MUSTAVUORI


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!