Paluu todellisuuteen

Kehitysyhteistyötä tehdään monella tasolla. Ilmastoiduissa toimistoissa laaditut suunnitelmat toteutuvat ruohonjuuritasolla aina omalaatuisella tavalla. Yllättävät ongelmat ovat osa arkipäivää. Millaista mahtanee olla käytännössä esimerkiksi pohjoismosambikilaisten pienviljelijöiden aseman vahvistaminen ja yhteisötoiminnan edistäminen?

Cabo Delgadon provinssi on mosambikilaisittain takapajulaa, Nanlian pikkukylä provinssin syövereissä puolestaan takahikiää. Edistys ja kehitys eivät ole vielä jalkautuneet tänne, mitä nyt silloin tällöin ajavat ilmastoidulla nelivedolla ohi.

Parempaan päin ollaan kuitenkin matkalla, jos kyläläisiä on uskominen. Siitä paremmasta on yhtenä merkkinä kylässä järjestettävä UNACin kurssi. UNAC on pienviljelijöiden kansallinen liitto, jossa on yli 50 000 jäsentä. Kurssilla heistä on 25 perehtymässä yhdistystoiminnan ja järjestäytymisen saloihin.

Normaalisti nämä provinssitason kurssit ovat provinssilaisten omia heiniä, ja omalla vastuulla. Tällä kertaa kuitenkin kurssin vetäjä tulee UNACin vakituisesta henkilökunnasta pääkaupungista Maputosta, sillä paperinpyöritystason ilmaisu ”heikosti kehittynyt yhdistystoiminta” voisi suomennettuna olla vaikka ”mikään ei oikein vielä omin voimin toimi”.

Showta pyörittävä Gina Ricci saapuu paikalle muutamaa päivää ennen kurssin alkua. Italialaissyntyisellä Ginalla on kokemusta monenlaisen koulutuksen järjestämisestä. Hän on kiertänyt mosambikilaisia opettamassa jo kolmetoista vuotta, niistä viimeiset kolme UNACin leivissä.

Miestä väkevämpää

Kaikki kurssilaiset ovat pienviljelijöitä, campesinoja. Osa heistä on nanlialaisia, osa taas tulee kurssille kauempaakin.

”Otetaanpa ensiksi esittelykierros”, Gina aloittaa, kuten varmaan aloitetaan lähes kaikki maailman kurssit ja koulutukset. Täällä esittelykierros ei ole vain pelkkä muodollisuus. Kurssia kun ei kannata aloittaa, ennen kuin saadaan selville osallistujien koulutustausta ja lukutaitoisten määrä.

Suurin osa on käynyt koulua, edes vuoden tai pari, jotkut jopa viisi. Silti 25 kurssilaisesta seitsemän on lukutaidottomia. Kirjallisen materiaalin käyttöä on siis mietittävä uusiksi.

Seuraavaksi Gina esittää tärkeimmän kysymyksen: ymmärtävätkö kaikki portugalia. Osa kurssilaisista nyökkäilee, osa tuijottaa kysyvästi. Tarvitaan siis tulkkaus.

Apuopettajana toimiva kylän oma poika Francisco Chico ryhtyy kääntämään Ginan opetusta makuaksi ja tarvittaessa oppilaiden kysymyksiä portugaliksi. Gina ei ole mikään hidas puhuja, mutta Francisco pysyy hyvin vauhdissa ja italialaiset eleet siirtyvät myös makuankielistä käännöstä koristamaan.

Kurssilaisista arviolta puolet on eri ikäisiä naisia. Kaikki nuoremmat naiset vaikuttavat olevan raskaana. Osa on raskaudessaan niin viimeisillään, että Gina selvittää ensimmäisen päivän ensimmäisellä tauolla lähimmän terveyskeskuksen sijainnin. Monitaitoinenkaan opettaja ei ehdoin tahdoin halua kätilön hommiin.

Itse kurssin kulku on samankaltaista kuin minkä tahansa kurssin, missä tahansa. Yhtä jännittävää. Opettaja puhuu, oppilaat kuuntelevat, välillä kysyvät. Välillä eivät.

”No, ymmärsittekö? Toistaisiko joku? Vai ihailitteko te vain minun kauneuttani koko tunnin”, Gina tivaa. Tätivoima jyllää.

Ei se kurssi, mutta ne päättäjäiset

Italialainen temperamentti kuohahtelee pintaan silloin tällöin. Etenkin silloin kun keskustelu siirtyy opetettavista aiheista arvuutteluihin siitä, mitä evästä lounaalla tarjotaan.

Yksi puheenaihe on ylitse muiden. Päättäjäiset, ja niiden surkea tarjoilu. Surkeaksi tarjoilu nimetään jo etukäteen, kun käy selville ettei UNACin rahoin saakaan hankkia miestä väkevämpää. Eikä kutsua koko kyläkuntaa syömään.

Kylän nokkamiehet käyvät vuoroin jututtamassa kaikkia vähänkin rahakirstun haltijalta vaikuttavia henkilöitä päätöksen pyörtämiseksi. Eihän kurssi ole mistään kotoisin, jos ei lopuksi järjestetä kunnon juhlia. Gina pitää päänsä. Kylän miehet kyräilevät, ja naiset myhäilevät.

UNACin periaatteena on pitää kannustimet minimissään. Ruoka tarjotaan kurssilaisille, sillä ilman sitä ei heillä olisi varaa viettää viikkoa poissa pelloiltaan. Muiden porkkanoiden pelätään vinouttavan toimintaa. Järjestäytymisessä ei ole mitään järkeä, jos se tehdään vain ulkoisten kannustimien toivossa – rahan, ruuan tai sen miestä väkevämmän.

Logistiikkaa palmujen katveessa

Se, joka luulee kurssin järjestelyiksi riittävän opetuksesta huolehtimisen, joutaa nurkkaan häpeämään. Opetus se kaikkein yksikertaisin osuus on. Alueen muista kylistä tulevien kurssilaisten majoitus on järjestettävä, samoin muonitus ja kuljetus. Ostoksilla käydään kuorma-auton pikkuserkulla. Riisiä tarvitaan pari sataa kiloa, ruokaöljy ostetaan jättimäisissä kanistereissa, ja sokeriakin heitetään lavalle säkkikaupalla, teetä varten.

Ruuanlaitosta huolehtii ryhmä kylän naisia, jotka sattuvat asumaan lähinnä koulukatosta olevassa majassa. Monikymmenpäisen joukkion ruokkiminen on oma ohjelmanumeronsa, joka alkaa kanojen kynimisellä. Myyjä on ystävällisesti auttanut kaulojen katkomisessa.

Edellisellä viikolla on rakennettu luokkahuone kurssia varten, koska kylässä ei ole tällaiselle joukolle sopivaa tilaa. Yhden seinänsä luokka lainaa kylän omalta pienviljelijäyhdistykseltä – luokka kun on rakennettu yhdistyksen talon kylkiäiseksi, joka on yksi kylän harvoista tiilitaloista.

Luokan katto on oljella peitetty, seinät ruo’oista punottu. Puuriu’uista kootut penkit ovat yllättävän mukavia. Naapurikylästä lainattu liitutaulu on ruuvattu kiinni siihen tiiliseinään. Viereen on rakennettu vielä ruokailukatos pöytineen, ja pihan perälle huussi.

Katos suojaa kurssilaiset hyvin auringolta, ja antaa tuulelle mahdollisuuden puhaltaa luokkaan. Näin saadaan edes vähän viilennystä trooppiseen kuumuuteen.

Ilmavista seinistä ja oviaukoista tulee ajoittain sisään muutakin kuin tuulenvire. Välillä opetusta eksyy seuraamaan jokunen kana tipuineen. Luokkaan pyrkivä pässi sen sijaan käännytetään ovelta ulos.

PIA LAINE

Opetusta ruokapalkalla

Francisco Chico on kouluja käynyt mies. Hän on opiskellut yhdeksän vuotta. Se on Mosambikin pohjoislaidalla harvinasta, varsinkin maanviljelijälle.

Koulun päälle on vielä kertynyt useampi UNACin järjestämä kurssi – niin moni, että nykyään Chico jo opettaa muita pienviljelijöitä. Nyt Francisco on ensimmäistä kertaa provinssitason kurssia vetämässä. Kokemusta paikallistason kursseista on jo rutkasti. Francisco opettaa mielellään, ja sen näkee myös luokkahuoneessa. Vaikka muuten miehessä voi hulivilin ainesta ollakin, niin opettaminen on hänelle vakava asia.

”Mitä enemmän näitä kursseja on, sen parempi. Muutenhan en opi opettamaan entistä paremmin. Ja jos on pitkä tauko, niin asiat voivat päästä unohtumaan”, Francisco pohtii vakavana. Ja sehän olisi vakavaa se. Tällä hetkellä Francisco on maakunnan ainoa aktiivisesti opettava unacilainen. Lähimailla ei siis olisi ketään, jolta tarkistaa faktoja, jos muisti pettäisi tai paperit häviäisivät.

Opetusta on kuitenkin vain silloin tällöin, ja sekin yleensä ruokapalkalla. Muiden pienviljelijöiden tapaan Franciscokin suuntaa aamuisin kuuden kieppeillä pellolleen töihin. Päivän peltotyöt lopetellaan yhdentoista nurkilla, koska sen jälkeen ei tropiikin polttavassa auringossa viihdy kukaan, ei vaikka olisi pellolla kasvanut.

Hänen pitää silloin tällöin käydä työasioissa myös UNACin toimistolla, Mecufin kylässä. Ei sentään joka päivä, sillä matkaa pyöräilee yhteen suuntaansa aina puolitoista tuntia. Onneksi on polkupyörä.

Franciscon elämä on mallillaan, sillä hänellä on vaimo ja yksi lapsi. Tai tarkemmin ajatellen pari muutakin lasta nuoruusvuosilta. Kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin isällään, jolla kolmen vaimonsa kanssa oli kokonaista 21 kappaletta jälkikasvua huollettavanaan.

Francisco virnistää leveästi. Opetuspalkkio polttelee taskussa, on lauantai-ilta. Olutta jos ostaisi.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!