Sokerin karvas historia

Teksti: Kimmo Lehtonen

TalousKauppa

Fidel Castro kuoli. Salsakuningatar Celia Cruz tulee Kuubaan ensimmäistä kertaa sitten maanpakolaisuuden alkamisen. Havannan José Martín kenttä on pullollaan salsaavia ja innosta kuohuavia saarelaisia maman astuessa American Airlinesin laskuportaille.

Niitä laskeutuessaan Diiva äkkiä pysähtyy, väläyttää kuuluisan hymynsä, levittää pulleat raajansa, rääkäisee: "¡Azúcar!!!"

Kentällä lantiot jäykistyvät. Tropiikin iltaan laskeutuu nöyrä hiljaisuus. Ja saarelaiset alkavat etsiä tottuneesti paikkaansa jonosta.

Kukapa meistä ei tietäisi mitä sokeri merkitsee kuubalaisille.

Vai tietääkö?



Berliinissä historia tunnetaan

Tuliko se Intiasta, Kiinasta vai Egyptistä Indus-joen laaksosta ja milloin? Keksivätkö arabit pulmun, sirkun, retkipalan ja hienon hienon rafinoidun makeuttajan ja antoivat sille vielä nimenkin?

No, hällä väliä, ei kai mokomalla asialla kannata vaivata päätään niin kauan kuin energiatasapaino ei horju ja suuhunsa työntää kaikkea mahdollista sen koommin ajattelematta mitä se sisältää. Kukapa pääsisi aamulla moraaliselta närkästykseltään edes työmaalle, jos reilun kaupan kalliiseen kahviin liukenevien sokereiden määrää, muotoa, väriä, kidekokoa, puhumattakaan historiaa, kävisi aamutuimaan pohtimaan.

Mutta hätä ei ole tämän näköinen. Monia muitakin asioita perusteellisesti penkoneet saksalaiset ovat joka tapauksessa tutkineet asiaa, toisin sanoen siis tehneet ajatustyön puolestamme. Jo vuonna 1904 Berliinissä avattiin Amrumer Strassella Zucker-Museum, jonne on koottu edustava tieteellinen ja tekninen aineistokokoelma sokerista. Meille kaikille tiedonjanoisille museo pienoismalleineen, macheteineen ja sota-ajan sokeritoppineen on kuin Zucker für Uns, oikea herkkupala.

On fraasi todeta, että Saksassa kaikki on niin Ordnung, mutta aina sille yllätyksekseen saa katetta. Olisiko kenelläkään muulla riittänyt tarpeeksi tieteellistä intohimoa ja toisaalta jonkin asteista huumoria säilöä erilaisia sokeriruokolaatuja naftaliiniin kuin sisäelimiä tai sikiöitä ikään. Mutta siinä ne hiukan erilaisina yksilöinä museon keskikäytävän hyllyssä tuijottavat kävijää silmiin, kuin vaativasti ilmoittaen, että älä peljästy vaan ota minusta selvää.


Hunajaa prässillä ilman mehiläisiä

On palattava siis historiaan. Hyllyllä olevat sokeriruon palaset ovat satavuotiaita. Niitä on kerätty ympäri maailmaa, Kuubasta, Filippiineiltä, Mauritiukselta ja ties mistä. Mutta ennen kuin sokerinkukkaa saatettiin näissäkin saarivaltioissa ihailla, ruokokasvin matkassa oli monta mutkaa.

Vuosituhansien takaisista asioista on varmuudella vaikea tietää mitään, mutta se on todistettu, että 500 vuotta ennen Vapahtajaamme Persian keisari Dariuksen sotilaat hämmästelivät Indus-joen varrella ruokoa, joka "tuotti hunajaa ilman mehiläisiä". Arabit levittivät kasvia ympäriinsä ja Välimeren kansatkin pääsivät uudesta makeudesta osalliseksi Aleksanteri Suuren sotajoukkojen tuodessa retkiltään tuliaisia.

Eurooppalaisittain varsinainen pommi oli, kun Marco Polo kävi Kiinassa 600-luvulla. Kiinalaiset olivat varsinaisia ruudinkeksijöitä, ja heidän kulinarisminsakin tason täytyi olla silloiselle eurooppalaiselle tajuntaa räjäyttävä elämys.

Jo vuosisatojen ajan kiinalaiset olivat herkutelleet kosmologisten kytkentöjen, yinin et yangin hengessä jakaen ruoka-aineet maailmankaikkeudessa vallitsevan polariteetin, toisiaan täydentävän periaatteen mukaan. Juuri siksi mekin ymmärrämme nyt paremmin, että kaikki viisi makujen perusryhmää, makea, karvas, hapan, väkevä ja suolainen korreloivat monella tavalla sisäelinten kanssa.

Polon ryhmässä taolaista ruokailuun ja elämään sisältyvää harmoniaa arvostettiin eurooppalaisen pragmaattisesti. Heitä kiinnosti ennen kaikkea kiinalaisten sokeriprässi, jolla hunajaista ruokomehua valutettiin suhteellisen vaivattomasti. Aivotyötä ei tarvinnut kauan tehdä kunnes ymmärrettiin, että Euroopan kohisten kasvavaan ruokatalouteen saatiin prässin avulla oiva lisä, jolla ei ainoastaan muutettu silloisen tunnetun maailman makutottumuksia, vaan taottiin myös suunnattomia rikkauksia.


Taistelu sokerikaupasta alkaa

Nykyrytmiin verrattuna asiat etenivät aluksi hyvin verkkaisesti. Vielä niinkin myöhään kuin 1226 Englannin kuningas Henry III:lla oli suuria vaikeuksia hankkia puoltatoista kiloa sokeria ruokakutsuihinsa. Englannin hovilla oli muutenkin vaikeuksia, sillä lähes koko keskiajan myös pippuri oli kortilla. Mutta kun viimein sokeria alkoi tulla tulvimalla he alkoivat käydä sillä kauppaa.

Ranskalaiset ymmärsivät sokerin olemuksen englantilaisia hienostuneemmin. Jo varhaisessa vaiheessa sokerista tuli Etelä-Ranskassa mitä arvostetuin lahja, joka yleensä annettiin siistissä paketissa rakkauden kohteelle. Tämä eroavaisuus näiden kahden kansakunnan välillä ehkä selittäneekin sen, miksi Ranskassa oli pitkään vain kaksi uskontoa, mutta herkullisia kastikkeita syntyi kaksisataa, kun taas englantilaisilla niitä syntyi vuosisatojen saatossa vain kaksi, mutta uskontoja on aina ollut kaksisataa.

Niin tai näin, monet ranskalais-englantilaiset merisodat 1700-luvulla käytiin kuitenkin, jos ei pelkästään, niin ainakin osaksi sokerin tähden. Niissä ei taisteltu pelkästään herkkusuisuuden paremmuudesta vaan taustalla olivat ennen kaikkea suuret taloudelliset intressit.

Espanjalaiset saivat sen sijaa kehittää makutottumuksiaan aika rauhassa. He kiidättivät ensimmäisinä ruokoja laivalasteittain ensin Madeiralle ja Kanarian saarille, myöhemmin konkvistadorien matkassa uudelle mantereelle, Amerikkaan. Ensimmäiset sokeriplantaasit velloivat vehreinä Kuubassa jo vuonna 1511 ja Puerto Ricossa vuonna 1515.

Makeutta kiidätettiin valtamerten yli ja sellaisiinkin paikkoihin kuin Belfast ja Dublin syntyi merkittäviä jalostamoja jo 1600-luvun puolivälissä. Samoihin aikoihin suuri osa uuden mantereen alkuperäisasukkaista oli nääntynyt hengettömäksi ruokopelloilla ja kultakaivoksissa, joten laivat koukkasivat Afrikan itärannikon kautta hakien lisää työvoimaa.


Napoleon mullisti tuotannon

Näin jatkettiin kaksisataa vuotta – ja sokerin kulutus kasvoi uusiin ulottuvuuksiin. Kuljetuskustannuksiltaan kalliille valtamerien takaiselle sokerituotannolle etsittiin laboratorioissa kuumeisesti vaihtoehtoa, kunnes saksalainen farmaseutti ja kemisti Andreas Sigismund Margraff onnistui eristämään vuonna 1747 juurikaskasvista sokerin. Suomeksi me kutsumme tätä valkeaa juurikasta osuvasti sokerijuurikkaaksi. Margraffin löytö oli alkusoitto maailman sokerituotannon muutokselle. Se oli loistavaa rasvaa nousevan kapitalismin rattaisiin.

Englantilaiset saivat kunnian toimia uuden sokerin kuninkaantekijöinä. Kun amiraali Nelson löi Napoleonin joukot Trafalgarin taistelussa vuonna 1805, hän samalla katkaisi kaikki muun Euroopan merireitit ja niin ranskalaiset jäivät ilman kosiolahjojaan, kakkujaan ja kastikkeitaan. Napoleon pyyhki Malgraffin koetulosten päältä pölyt ja määräsi direktiivin sokerijuurikkaan viljelemisestä ja sokerin erottamiseksi siitä.

Päätös ei ollut vähäpätöinen. Vuonna 1830 maailmassa oli yli miljardi ihmistä ja sokeria tuotettiin 800 000 tonnia vuodessa. Seuraavan vuosisadan alussa tuotanto oli jo 8 miljoonaa tonnia. Makeilun vauhti sen jälkeen ei ole kuin kiihtynyt, melkein eksponentiaalisella tavalla: vuonna 1970 meitä oli 4 miljardia ja kulutimme sokeria 80 miljoonaa tonnia, tänään jotakuinkin 120 miljoonaa tonnia.

Sokerijuurikkaan viljely levisi nopeasti koko Euroopan alueelle. Suuria viljelykeskittymiä on edelleenkin Puolassa, Ranskassa, Saksassa ja vähän siellä täällä. Meillä Suomessakin on omat sokerijuurikaskuntamme. Monin paikoin oma sokerituotanto on ollut yksi kansallisen ylpeyden aiheista. Monissa maissa on väännetty kättä siitä, pitääkö tuotannon pysyä valtion omistuksessa tai edes kansallisessa sellaisessa. Näinä liberalismin aikoina mokomasta ruikutuksesta lienee jo päästy.


Sokeri muovaa muistiamme

Mutta nyt takaisin Berliiniin ja museoon. Näyttelyn loppupäähän on koottu hauska kokoelma erimaalaisia sokeritoppia ja -paketteja. Kuka meistä muistaa vielä meikäläiset Retkeilypalasokerit, Camping Sirkut, Puhdistetun Laatusokeri Kisan tai Suomen Sokerin Töölöntehtaan sokeritopan?

Sen lisäksi, että maailmanlaajuinen taistelu makean omistajuudesta on heitellyt vuosisatojen kuluessa kansoja sinne tänne, aiheuttanut sotia ja kansamurhia, sokeri paketteineen muistuttaa meitä lähihistoriastammekin ja saa sen elämään. Kuubalainen sokeritoppa on omistettu juhlavasti vallankumouksen vuosipäivälle, kolumbialainen hehkeälle mulatille nimeltä Manuelita ja perulainen paketti on muuten vaan kaunis.

Mitä sinulle tulee Töölön sokeritopasta ensimmäisenä mieleen?


Juurikas ja ruoko tasoissa

Sokerin tarina jatkuu. Nyt on meneillään tasapelitilanne, juurikkaasta tehdään sokeria saman verran kuin ruo´osta. Kuuba ei enää elä sokerista, vaan voittopuolisesti turismista. Kuitenkin Kuuban lailla monissa Amerikan maissa, Aasiassa ja Afrikassa valtaisa määrä ihmisiä elää edelleenkin ruokosokerin alkutuotannosta ja jalostuksesta. Heidän lisäkseen me kuluttajat olemme siirreltäviä nappuloita maailman sokerikauppapörssin pelilaudalla.

Elämämme täyttyy tästä tuottoisimmasta auringon energiasta, ja vaatisi markkinoiden maailmanlaajuisen kumouksen, tai ehkäpä Fidel Castron ryhdikkäänä 1980-luvun alussa esittämän Uuden kansainvälisen talousjärjestyksen toteuttamisen, jotta reilusti voisi aamukahviinsa ruokosokeria lorauttaa, miettimättä sen koommin koko asiaa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!