Palaako Latinalainen Amerikka lähtöruutuun?

Teksti: Kaisu TuominenTeksti: Kent Wilska

Talous

"Latinalaisen Amerikan taloudelliset ongelmat ovat tänään hyvin samanlaisia kuin 50 vuotta sitten. Maiden asema maailmantaloudessa rajoittaa niiden mahdollisuuksia kehittyä", väittää YK:n alaisen Latinalaisen Amerikan ja Karibian talouskomission varapääsihteeri Reynaldo Bajraj.

Kuva: Kimmo Lehtonen
Chilen talous on erityisen herkkä ulkoisille vaikutuksille, koska vientituotteet ovat lähes ainoastaan perushyödykkeitä.

Vuonna 1948 perustettu Cepal (La Comisión Económica para América Latina y el Caríbe) nousi 1950-luvulla merkittäväksi Latinalaisen Amerikan talouspolitiikkaan vaikuttavaksi instituutioksi. Johtohahmo Raúl Prebisch julkaisi vuonna 1949 julkaistessa kuuluisat teesinsä rakenteista, jotka tuomitsevat perifeeriset alueet alikehitykseen.

Vastustaen ajatusta taloustieteen universaaleista opeista Cepal Prebsichin johdolla väitti Latinalaisen Amerikan mailla olevan tiettyjä rakenteellisia erityispiirteitä, jotka vaativat niiden omista lähtökohdista käsin nousevaa talouspolitiikkaa.

"Prebisch kumppaneineen oikeastaan muotoili ajatuksen Latinalaisesta Amerikasta taloudellisena alueena, jolla on samantyyppiset ongelmat", selittää jo Prebischin aikoina Cepaliin tullut Osvaldo Sunkel. Keskeisimmäksi kehityspoliittiseksi kysymykseksi nousi ajatus heikkenevästä vaihtosuhteesta.

Velkakriisin kautta uusliberalismiin

Latinalaisen Amerikan maat tuottivat vielä 1950-luvulla maailmanmarkkinoille lähes ainoastaan perushyödykkeitä, kuten kahvia, sokeria ja mineraaleja. Mailta puuttui oma teollisuus, joten koneet ja laitteet oli ostettava raaka-aineista ansaituilla dollareilla. Raaka-ainemarkkinoilla hinnat heikkenivät kuitenkin jatkuvasti suhteessa teollisuustuotteiden hintoihin: yhden uuden traktorin ostamiseksi oli myytävä yhä enemmän kahvia.

Alikehityksen ja riippuvuuden murtamiseksi Cepal näki teollistamisen välttämättömyyden. Käytännössä tämä tarkoitti oman teollisuuden rakentamista tullimuurien suojassa eli ns. tuontia korvaavaa teollistumisstrategiaa (import substituting industrialisation, ISI), joka muodostui useimpien Latinalaisen Amerikan maiden talouspolitiikan kulmakiveksi seuraavan kolmen vuosikymmenen ajaksi.

Velkakriisi ajoi Latinalaisen Amerikan taloudet suuriin vaikeuksiin 1980-luvulla, jolloin Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki tuomitsivat vanhan talousmallin epäonnistuneeksi. Maat liukuivat kohti markkinakeskeistä ajattelua ja 1990-luvulle tultaessa alue oli ottanut täyskäännöksen kohti uusliberaalia talouspolitiikkaa.

Valuuttarahaston ja Maailmanpankin resepti (ns. Washingtonin konsensus) taloudellisen kehityksen parantamiseen oli tullimuurien purkaminen, avautuminen ulkomaisille yrityksille ja sijoituksille, yksityistäminen sekä sääntelyn purku. Valtiokeskeisen teollistumisstrategian hylkäämisen ja liberaalin talouspolitiikan maailmanlaajuisen vahvistumisen myötä Cepal menetti roolinsa Latinalaisen Amerikan talouspolitiikan muotoilijana.

Vapaakauppa ajoi perushyödyketuotantoon

ISI-kauden aikana syntynyt orastava teollisuus ei ole kyennyt kilpailemaan ulkomaisten yritysten kanssa ja kansallinen teollisuus on nyt monilla sektoreilla kuollut. Erityisesti pienillä ja keskisuurilla yrityksillä on ollut suuria vaikeuksia avautumisen jälkeen.

"Etelä-Amerikka näyttäisi olevan erikoistumassa uudelleen raaka-aineiden ja perushyödykkeiden tuottajaksi", kertoo alueen tuotantorakenteita Cepalissa analysoiva tutkija Jorge Katz.

Alueen tärkeimpiä vientituotteita ovat yhä mm. kahvi, sokeri, soija, vehnä, paperi ja sellu sekä metallit ja mineraalit. Perushyödykkeiden maailmanmarkkinahintojen heilahtelut aiheuttavat suurta päänvaivaa alueen maille eikä uusia työpaikkoja ole syntynyt odotetusti.

Meksiko, Keski-Amerikka ja Karibia ovat Etelä-Amerikan maista poiketen panostaneet työpaikkoja luovaan kokoonpanoteollisuuteen. Erittäin naisvaltaisissa tehtaissa työskentelee noin 1,5 miljoonaa työntekijää - enemmän kuin esimerkiksi koko Argentiinan teollisuuden eri aloilla yhteensä.

Kokoonpanoteollisuuteen panostaminen on synnyttänyt työpaikkoja, mutta ongelmana on heikko kytkentä paikalliseen talouteen. Lähes kaikki valmistettavien tuotteiden osista ja raaka-aineista tuodaan muualta alueelle koottaviksi ja myös viedään muualle. Työpaikkojen lisäksi valuutta- ja verotuloja jää käteen hyvin vähän.

Reynaldo Bajraj'n mukaan kokonaisuudessaan maiden tilanne on jopa heikentynyt 50 vuoden takaisesta tilasta ulkomaisten sijoitusten nopean liikkuvuuden vuoksi ja velkojen korkojen sekä lyhennysten niellessä valuuttatuloja.

Cepal kuuluttaa sääntelyn perään

Tilanne vaikutta siis hyvin samanlaiselta kuin Prebischin ja kumppanien muotoillessa teorioitaan puoli vuosisataa sitten. Sen paremmin tuontisubstituutiostrategia kuin uusliberaalit uudistuksetkaan eivät ole poistaneet niitä keskeisiä rakenteellisia tekijöitä, jotka määräävät alueen maiden liikkumatilan maailmantaloudessa.

Maiden ulkomaankaupan rakenteellinen epäsuhta sekä velkataakka tuomitsevat maat riippuvuuteen ulkomaisesta rahoituksesta. Pääomavirtojen epäsäännöllisyys aiheuttaa alueella talouskriisejä aina muutaman vuoden välein.

Cepal yrittää nyt saada takaisin asemaansa talouspoliittisena vaikuttajana. Komission päämajassa Santiago de Chilessä työskentelee noin 150 tutkijaa, jotka yrittävät tuottaa vaihtoehtoisia kehitysstrategioita ja saada alueen hallituksia kuuntelemaan ehdotuksiaan.

Cepal ei tuomitse 1990-luvun uusliberaalia talouspolitiikkaa kokonaisuudessaan mutta ei pidä sitä riittävänä. "Talouskasvu oli 1990-luvulla vain keskinkertaista ja ailahtelevaa, eivätkä köyhyyden merkittävä väheneminen tai tasaisempi tulonjako ole toteutuneet. Alueen kriisialttius tuntuu sitävastoin lisääntyneen", sanoo Cepalin pääsihteeri José Antonio Ocampo.

Ocampon mukaan haasteena on muotoilla Washingtonin konsensukselle vaihtoehtoinen malli, joka siirtyisi tutkijoiden pöydiltä myös käytännön toimiksi. Cepal peräänkuuluttaa vakaampaan talouskasvuun tähtäävää talouspolitiikkaa, jossa keskeisinä elementteinä ovat kotimaisen säästämisasteen nostaminen ja lyhytaikaisen ulkomaisen pääoman liikkeiden sääntely.

Cepal korostaa ennen kaikkea kilpailukykyisen vientiteollisuuden merkitystä, sillä ongelmien taustalla on yhä kaupan epätasapaino. Yksinomaan ulkomaisten yritysten varaan rakentuva strategia ei takaa menestystä. Alueen maat tarvitsevat aktiivisempaa teollisuuspolitiikkaa, joka tukee erityisesti pk-yrityksiä, jotka työllistävät 85 prosenttia alueen työvoimasta. Kilpailukyky maailmanmarkkinoilla voidaan viimekädessä saavuttaa vain panostamalla koulutukseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin.

"Jännite valtion ja markkinoiden roolia korostavan ajattelun välillä ei ole uusi. Latinalaisessa Amerikassa ja yleensä maailmassa on kokeiltu sekä hyvin valtio- että markkinakeskeistä mallia. Näistä kumpikaan ei ole kyennyt ratkaisemaan kehitysmaiden rakenteellisia ongelmia. Nyt kansainvälisessä ajattelussa orastaa ajatus yhteiskuntakeskeisestä mallista, jossa korostetaan kansalaisyhteiskunnan merkitystä", selventää Osvaldo Sunkel.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!