In Memoriam

NäkökulmatKulttuuriGlobalisaatio

Kumppanin kolumnisti Aleksis KourosOlen kohta 40 enkä vielä ole pystynyt päättämään, mitä tekisin elämäni kanssa. Kysymykseen kyllä olen paneutunut perusteellisesti - olen miettinyt sitä lähes päivittäin. Ajattelemattomuudesta tai saamattomuudesta ei siis ole kyse. Valmiit vastaukset ja kulutetut mallit eivät vaan ole kelvanneet minulle. Joskus sen takia, että ne eivät ole kestäneet lähempää tutkiskelua, joskus en vain ole ymmärtänyt niitä. Neuvojakin olen kysynyt ja saanut monenlaisia. Jotkut tarjoavat oman elämänsä mallia, toiset sanovat "älä vaan tee kuten minä!".

Aikoinaan äidinkielenopettajamme pakotti meidät kirjoittamaan oman kuolinilmoituksemme - toisin sanoen lyhennelmän siitä, miten halusimme kohtalomme etenevän ja päättyvän. Kun kaikki olivat lukeneet näkemyksensä tulevaisuudestaan imperfektissä, hän nosti paperimme ilmaan ja puhutteli meitä: "Hyvät vainajat! Näihin elämänkertomuksiin ette enää voi vaikuttaa. Olette olleet elämänne ajan keskivertoisia ihmisiä, eikä lyhyt maanpäällinen oleskelunne aiheuttanut maailmankaikkeudellekaan suurta vaikutusta."

Hän heitti kirjoitukset roskikseen, nosti valkoisen paperin ja jatkoi: "Mutta tämä tässä... tämä on elämänne. Kirjoittakaa se huolellisesti!"


Nyt aikuisena tiedän, että opettaja hieman liioitteli. Teini-ikäisenä elämä ei ole enää valkoinen lappu, rivejä ja kappaleita on näkyvissä siellä täällä. Tehtäväksemme jää siis puuttuvien sanojen ja rivien täyttäminen. Mutta ei sekään ole osoittautunut helpoksi. Ehkä tapani mukaan jätän tämänkin viime tinkaan.

Todellisuudessa rivejä on tullut kuolinilmoitukseen, hyväksynpä niitä tai en. Jos kuolisin tänään, joku laittaisi niitä mustaa valkoiselle. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta tämä kaikki tuli mieleeni kun Erkki Tuomioja sai keuhkoembolian. Lääkärinä tiedän, että se voi olla hengenvaarallinen. Mietin mitä hänestä mainittaisiin muistokirjoituksissa ja miten hän itse suhtautuisi niihin. "Nuori kapinallinen, joka kuitenkin pehmeni vanhentuessaan ja ryhtyi poliitikoksi... ulkoministerinä huomasi poliittisen toiminnan rajat ja liittyi eduskunnan Attac-ryhmään... mutta aika loppui siihen!"

Onko idealismi todellakin kuollut? Kuka sen on tappanut? Ikä tai kapitalismi? En puhu nyt vain Tuomiojasta vaan meistä! Kansalaisjärjestöt ovat monesti korjanneet historian väärää suuntaa ja herättäneet itsevaltiaat ja eliitit todellisuuteen. Miksi niitä nyt halveksitaan? Muuan professori on ihmetellyt, että eduskunnassa perustetaan kansalaisliike. Tämä osoittaa, kuinka käsitykset yhteiskunnan toiminnasta ovat vääristyneet. Eduskunnanhan pitäisi olla kansalaisliike tai ainakin sen suora seuraus.


Valtioiden merkitys on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Eduskunnat ja hallitukset ovat yhä vähemmän kansan järki ja yhä enemmän sen kirjanpitäjiä, pahimmillaan yritysten edunvalvojia. Aikoinaan kun kuninkaat vierailivat toisessa valtiossa, he ottivat matkaan runoilijoita ja taiteilijoita - nyt tällainen käytös olisi naurettavaa. Matkaan mahtuu vain talouden eliitti. En vähättele parlamentarismin tai talouden merkitystä mutta kyseenalaistan niiden ylivoiman. Kyseenalaistan snobimaisen ja steriilin materialistisen ja organisoidun maailmankatsomuksen, joka halveksii kansalaisliikkeitä, alistaa ne puolueiksi ja saa niiden johtajat tyytymään koiramaisen hierarkian hännimmäisiin asemiin.

Kapitalismi pelkää kansalaisliikkeitä. (Niin pelkäsi myös kommunismi mutta sehän on edesmennyt!) Sanokoon papit mitä sanovat, mutta länsimaiden virallinen uskonto on tällä hetkellä materialismi. Tässä uskonnossa ihminen on kuluttaja tai työntekijä. Globalisaation ja teknologian kehityksen myötä tavallisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet yhteiskunnan kehitykseen ovat - päinvastoin kuin luulisi - vähentyneet. Järjestelmästä on tullut liian monimutkainen. Kadunmies ei enää pysy perässä.

Tieteen historia osoittaa, että aina kun joku koneisto on kehittänyt monimutkaisuutensa ääriin, paljon yksinkertaisempi ratkaisu on syrjäyttänyt sen: esimerkiksi potkurikoneiden tilalle tuli suihkukone. Myös kansojen historiassa on käynyt usein näin. Primitiivinen tataari eteni Eurooppaan asti ilman haarniskan suojaa, hänellä ei ollut mitään menetettävää. Kahleista vapaa yksilö on vaarallinen kansan sisälläkin.

Mitä meidän hautakiviimme on kaiverrettava? Tässä lepää idealismi! Tässä lepää pelko? Laiskuus! Tai päättämättömyys. Tuomiojan tapauksessa ehkä voisi lukea näin: Tässä lepää todistus, ettei idealismi kuole... ainakaan kovin helposti.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!