Kolumbian sisällissota repii

Teksti: Anni Valtonen

PitkätIhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaKolumbia

"Sissit ehdottivat vaihtokauppaa: miestäni ei tapettaisi, jos luovuttaisin kaksi poikaani heidän riveihinsä", kertoo kolumbialainen pakolainen Nidia Rojas.

Asfaltille kohonnut pakolaisleiri Bogotán kaupungin hienostoalueella erottuu kauas. Punaisen Ristin entisen toimistorakennuksen edustalla roikkuu pyykkejä joka puolella, ja kerrostalon seiniä vasten nojaa pahvista, sanomalehdistä ja muovista kyhättyjä majoja. Jämäkät rauta-aidat rajaavat pihan vilkkaasti liikennöivästä kadusta, poliisi partioi portilla. Korttelin toisessa päässä olevat kalliit muotiliikkeet ja loistohotellit vilkuttelevat mainosvalojaan.

Nidia Rojas, 32, ottaa minut vastaan seitsenkerroksisen talon ensimmäisen kerroksen huoneessa, jossa hän asuu kuuden lapsensa kanssa. Nuorin jälkeläisistä on täyttänyt viisi, vanhin on jo 15-vuotias. Sängyt on rakennettu puulaatikoiden ja vanerinpalojen päälle, pöytälevyn jalkoina on neljä muovikanisteria. Huoneesta löytyy vain kaikkein välttämättömin, ruokakin syödään suoraan kattiloista.

Rojas saapui Bogotáan reilut kaksi vuotta sitten maaseudulta, kuten suuri osa maan sisäisistä pakolaisista. Lähtö Tolimasta tuli eteen, kun sissit alkoivat värvätä kylän poikia joukkoihinsa ja uhkailla kyläläisiä kuolemalla.
"Minun on yhä vaikea kertoa tapahtumista, mutta itkeä en enää jaksa. Me olemme itkeneet itsemme kuiviin", Rojas sanoo.

Elokuisena aamuna vuonna 1999 Rojasin ja hänen miehensä hoitamalle maatilalle saapui yhdeksän miestä, joista osa oli siviiliasuissa, osa sotilasunivormussa. Rojas ajatteli miesten hakevan töitä, kuten niin moni aiemmin tilalle poikennut.

"Kun miehet sanoivat olevansa maidemme uusia omistajia, tiesin ettei kaikki ole kohdallaan. He olivat tappaneet tilanomistajan", hän kertoo. Rojasin käskettiin tehdä miehille ruokaa. Sissit pakottivat hänen miehensä nousemaan ja laittoivat aseen tämän selkään. Miestä syytettiin armeijan kätyriksi.

"Itkin ja rukoilin, mieheni muuttui pelosta pikimustaksi. Sissit ehdottivat vaihtokauppaa: he eivät tappaisi miestäni jos luovuttaisin heille 11 -ja 12-vuotiaat poikani. Minulle ja muille lapsille annettiin kaksi päivää aikaa poistua tilaltamme."

Avustajat ajettiin kotoa



Rojas ei jäänyt odottamaan vaihtokauppojen tekoa vaan pakkasi kassit ja lähti samana päivänä. Koko tilan runsas sato jäi sissien haltuun. Pakomatkan äiti ja lapset aloittivat jalan.

"Meiltä meni neljän tunnin matkaan vain kaksi tuntia, niin kauhuissamme olimme. Välillä piilouduimme pensaikkoon, ettei meitä nähtäisi. Pelkäsimme koko ajan, että meidät tapettaisiin. Pelkäsin, että sissit veisivät poikani."

Rojasin mies pakeni omia reittejään. Saavuttuaan Bogotáan mies löysi perheelleen turvapaikan. Perhe piiloutui taloon eikä uskaltanut viikkokausiin edes kurkistaa ovenraosta. Aviomies yritti yhyttää pääkaupungista serkkuaan muttei onnistunut. Sen sijaan hän tutustui mieheen, joka vei perheen tyhjillään olevalle tilalleen. Naapurit antoivat riepuja, sanomalehtiä ja patjoja nukkuma-alustoiksi.

Sairastuttuaan Rojas etsi käsiinsä lääkärin, joka antoi hänelle peruselintarvikkeita. Vähitellen hän tutustui toisiin eri puolilta maasta tulleisiin pakolaisiin, jotka olivat jo ilmoittautuneet ja rekisteröityneet pakolaisiksi Bogotássa.

Joulukuussa 1999 Rojas saapui lapsineen Punaisen Ristin talolle. Järjestön työntekijät olivat joutuneet lähtemään talosta, kun pakolaiset olivat järjestäytyneet ja vallanneet rakennuksen asunnoikseen. Poliisit olivat jo kertaalleen savustaneet pakolaiset kyynelkaasulla ulos talosta, mutta suuren ja julkisuutta saaneen mellakan jälkeen pakolaiset saivat palata rakennukseen.

Punaisen Ristin työntekijöiden entiset toimistohuoneet ovat nyt perheiden asuntoina, ja puretut toimistokalusteet saavat kelvata sänkyinä. Yhdessä huoneessa saattaa asua parikymmentäkin henkeä. Kahden vuoden aikana moni lapsi on syntynyt täällä.
 

Pakolainen byrokratiaviidakossa



Tuhannen hengen joukosta talossa on jäljellä enää noin sata asukasta. Pikku hiljaa pakolaiset ovat hajaantuneet ympäri kaupunkia. Jotkut onnekkaimmista ovat löytäneet majapaikan sukulaisten luota.

Rekisteröidyttyään ja pakolaisen aseman lunastettuaan evakot saavat lain mukaan valtiolta jokapäiväisen avustuspaketin, johon kuuluu peruselintarvikkeita. Rojas ilmoittautui valtion virastossa kahden kuukauden kuluttua Bogotáan saapumisestaan. Silti häntä ei vielä kahden vuoden jälkeenkään ole tunnustettu pakolaiseksi.

Hallituksen apuun turvautuu yhä useampi kolumbialainen. Heidän joukossaan on eittämättä myös sellaisia, joiden motiivit eivät ole pyyteettömät, mutta seulaa on tiukennettu todellisten avun tarvitsijoiden kustannuksella. Toisaalta hallitus lupaa pakolaisille peruselintarvikkeiden lisäksi katonkin pään päälle, mutta lupauksia ei kyetä juurikaan lunastamaan.

Rojasin alle seitsemänvuotiaat lapset käyvät Kolumbian perheinstituutin ylläpitämässä tarhassa. Kouluikäiset lapset viettävät päivät puistoissa jalkapalloa pelaten ja kerjäävät vanhempiensa kanssa kolikoita ruuhkaliikenteessä.

"Kerjääminen on nöyryyttävää. Kukaan ei osaa etukäteen kuvitella, että joutuu jonain päivänä anelemaan ropoja kadulla", Rojas valittaa.

"Hallitus sysää vastuuta pois käsistään, kukaan ei ota meitä tosissaan. Sillä aikaa kun päättäjät kiistelevät keskenään, me kuolemme täällä nälkään."

Kolumbian kriisillä pitkä historia



Maaseudun väestö on joutunut jättämään omaisuutensa ja elinkeinonsa taloudellisten ja poliittisten paineiden alla 1950-luvulta lähtien.

Ensimmäinen muuttoaalto maalta kaupunkeihin syntyi, kun suurmaanomistajat häätivät maatyöläiset tiloiltaan. Maatyöläiset päätyivät jo 1950-luvulla kaupunkien laitamille, ja ensimmäiset hökkelikylät syntyivät.

Kaksipuoluejärjestelmän väkivaltaisuudet riepottelivat Kolumbiaa 1960-luvun puoliväliin saakka. Lähes 300 000 ihmistä sai surmansa. 1970-luvulla sissit ja huumekauppa alkoivat nostaa päätään, ja voimistuneet sissijärjestöt ja villiintynyt kokaiinibisnes kasvattivat Kolumbian armeijan kuluja 1980-luvulla. Valtion rahkeet eivät enää riittäneet, joten se antoi maatyöläisille luvan järjestäytyä itsepuolustusjoukoiksi. Pian suuri osa itsepuolustusjoukoista sulautui puolisotilaallisiin joukkoihin.

Maan aseellisissa konflikteissa suhteiden verkko on sotkuinen. Sodan osapuolet löytävät toimilleen poliittisia, ideologisia, sotilaallisia, uskonnollisia ja kulttuurisia selityksiä. Syyllinen löytyy aina toisesta leiristä, vaikka osapuolten motiivit ja menetelmät olisivat loppujen lopuksi samanlaiset.

Nykyisessä tilanteessa sissit syyttävät traagisesta tilanteesta puolisotilaallisia joukkoja, jotka tekevät yhteistyötä Kolumbian armeijan kanssa. Puolisotilaalliset joukot syyttävät tuhoista vasemmistokapinallisia. Kolumbian armeija taas väittää, että 80 prosenttia maan sisäisestä pakolaisuudesta on kapinallisjoukkojen syytä.

Väkivallan järjettömyyttä lisäävät huumekauppiaat, jotka toimivat aseellisten ryhmien tavoin maaseudulla. Huumekaupan kasvaessa bisnes tarvitsee uutta maata haltuunsa, ja alueella asuvan väestön on joko hyväksyttävä uudet taloudelliset järjestelyt tai lähdettävä huumepohattojen, sissien, puolisotilaallisten joukkojen tai Kolumbian armeijan tieltä.
Vasta vuonna 1994 Kolumbian lainsäädännössä tunnustettiin sisäisen pakolaisuuden ongelma.
Sodan jaloista pakenevia alettiin kutsua maan sisäisiksi pakolaisiksi, desplazados internos. Presidentti Andrés Pastranan lanseeraaman Kolumbia-suunnitelman myötä konfliktialueilla elävien ihmisten asioita on yritetty ratkaista aikaisempaa tehokkaammin. Toisaalta suunnitelman takia sota on vain raaistunut ja konflikti laajentunut entisestään. Maan laajaa kansainvälistä kohua herättänyt heikko ihmisoikeustilanne on saanut aikaan sen, että Bogotássa toimii tätä nykyä myös kansallinen ihmisoikeustoimisto.

Kotoa kohti epävarmuutta



Kaksi miljoonaa kolumbialaista on joutunut jättämään kotinsa. Suurin osa heistä päätyy kaupunkien slummeihin.

Kolumbian maaseudulla käydään veristä sotaa, jossa sissit ja puolisotilaalliset joukot kilpailevat maa-alueista. Sodan pelinappuloiksi joutuneet siviilit ovat maan yli 40 vuotta kestäneen aseellisen konfliktin todellisia uhreja. Konflikti on synnyttänyt kansassa kauhun tunnetta, joka puolestaan kasvattaa epäluuloja ja vihaa ihmisten välille.

Hyökkäykset ja joukkomurhat ovat Kolumbiassa varsin yleisiä, mutta niin vasemmistolaisten kapinallisten kuin niitä vastustavien oikeistolaisten puolisotilaallisten joukkojenkin tavallisin sotastrategia on ajaa ihmiset ahtaalle. Siviiliväestö värvätään joukkoihin, eikä puolueettomuudelle ole sijaa. Pakeneminen kaupunkiin jää monelle ainoaksi vaihtoehdoksi.
Lähtökäskyn tullessa ihmisten on yleensä poistuttava kodistaan muutaman tunnin sisällä. Kukin toimii tilanteessa omalla tavallaan ja valitsee pakoreitikseen sen, jonka olettaa turvallisimmaksi. Kaikki tapahtuu salassa, mahdollisimman hiljaa ja näkymättömissä.
Jos sukulaiset tai ystävät ovat jääneet kotiseudulle, maapalsta ja koti on jätetty taakse ehkä parempien aikojen toivossa. Sato ja karja on kuitenkin menetetty. Jotkut ovat joutuneet myymään myös maansa, jotta pakeneminen ja uuden elämän aloittaminen olisi ylipäänsä mahdollista.

Sisäiset pakolaiset haluavat yleensä pysytellä mahdollisimman kauan tilapäisessä olinpaikassaan, koska kotikylässä tilanne jatkuu väkivaltaisena. Kotiseutu on kuoleman varjostama, uusi olinpaikka taas täynnä epävarmuutta, ahdistusta ja toivottomuutta. Pakolaiset eivät jaksa luottaa hallituksen apuun, kun arki muuttuu kaaokseksi.
Uudessa tilanteessa naisilla on miehiä paremmat edellytykset selviytyä, koska usein heidän hyvä sosiaalinen verkostonsa jopa laajentuu entisestä. Äitiys on naisille voimavara, joka pakottaa katsomaan elämää eteenpäin. Naiset löytävät myös helpommin työtä uudesta olinpaikastaan siivoojina tai palvelijoina. Miesten on vaikea työllistyä kaupungissa, varsinkin jos heillä on maanviljelystausta. Kouluikäiset lapset jäävät ilman koulutusta ja päätyvät kadulle hankkimaan rahaa väliaikaisilla töillä lastenhoitajina, katukauppiaina tai kerjäläisinä.

Sisäiset pakolaiset



YK:n mukaan maailmassa on kaikkiaan 20 miljoonaa sisäistä pakolaista. Heistä 16 miljoonaa elää Afrikassa ja kolme miljoonaa Latinalaisessa Amerikassa. Pelkästään Kolumbiassa maan sisäisiä pakolaisia on, arvioista riippuen, noin 0,5-1,8 miljoonaa. Suuri osa heistä on maaseudun ihmisiä, jotka ovat asuneet alueilla, joita puolisotilaalliset joukot ja sissit ovat ottaneet haltuunsa. Näihin päiviin saakka kolumbialaiset ovat paenneet pitkälti maan sisällä. Nyt pakolaisvirta suuntautuu myös naapurimaihin Ecuado-riin, Panamaan ja Venezuelaan. Suurin osa kotoaan pakenevista matkaa Kolumbian sisä-osien osavaltioihin, etupäässä pääkaupunkiin Bogotáan.

* 33 prosenttia pakolaista pakenee puolisotilaallisia joukkoja, 28 prosenttia sissejä, 14 prosenttia armeijan sotilaita, 6 prosenttia kaupunkipoliiseja, 2 prosenttia poliisia ja 1 prosentti huumekauppiaita.

* Ennen pakoaan yli 88 prosenttia pakolaisista asui omassa talossa tai vuokratussa asunnossa. Paon jälkeen 52 prosenttia asuu hökkeleissä, muovein ja sanomalehdin vuoratuissa asumuksissa kaupunkien slummialueilla. Uudet tulijat sekoittuvat siihen kaupunkiväestöön, josta suuri osa on aiemmin maalta paenneita maatyöläisiä.

* Kuolleisuus maan sisäisten pakolaisten keskuudessa on korkea: etenkin kolera tappaa epähygieenisissä oloissa.

* Kolumbian opetusministeriön mukaan maan sisäisistä pakolaisista lapsia on 100 000. Heistä 40 000 on alle viisivuotiaita.

* 48 prosenttia pakolaisista on vailla työpaikkaa.

* Kolumbian lainsäädännön mukaan pakolaisilla on oikeus pyytää ja saada apua. Heille on taattava vähintään asumus, vaatteet ja peruselintarvikkeet.

* 72 prosenttia pakolaisista ei saa valtiolta minkäänlaista apua.

Linkkejä:
www.amnesty.fi
www.amnesty.org

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen

Anni Valtonen

Anni Valtonen on Maailman Kuvalehden päätoimittaja. Hän vastaa Maailman Kuvalehden sisällöstä: ideoinnista, juttujen tilaamisesta sekä niiden editoinnista.