Ota rahat tai kuole

Teksti: Anu Lounela

KehitysyhteistyöHankeAasiaKaakkois-AasiaIndonesia

Diktatuurin päättyminen aukaisi avustushanat, mutta myös korruptoi suuren osan indonesialaisista kansalaisjärjestöistä.

YOGYAKARTA -- Minne tahansa Indonesiassa meneekin, törmää varmasti kansalaisjärjestöön. Niitä on kaiken näköisiä ja kokoisia: yhden miehen toimistoja, nuorten aktivistien pyörittämiä kotityöpaikkoja, jättimäisiä toimistotaloja ja merenrannalla olevia koulutuskeskuksia. Vuonna 2001 ilmestyneessä 400 indonesialaisen kansalaisjärjestön esittelykirjassa sanotaan, että kukaan ei tiedä Indonesiassa olevien kansalaisjärjestöjen määrää. Indonesiassa kansalaisjärjestöjä kuolee ja syntyy sen mukaan, miten aktivistit jaksavat toimia tai järjestöjen rahoittajat antavat niille tukea.

Indonesian kansalaisyhteiskuntaa ja sen rahoittajia näyttää vaivaavan pahan luokan kriisi. "Ongelmat ovat jatkuneet jo muutaman vuoden ajan. Nyt meidän täytyy yrittää pelastaa kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan hyvä nimi Indonesiassa. Muuten asiat luisuvat todella huonoon suuntaan. Kaikkein tärkeintä on luottamus eri osapuolten välillä, jos sitä ei ole, ei kehitysyhteistyökään toimi", sanoo Indonesiaa pitkään tutkinut ja monia kirjoja kirjoittanut ruotsalainen antropologi ja Ford-säätiön hankejohtaja Hans Antlöv.
 

Kansalaisjärjestöjen juuret



Indonesian ensimmäiset kansalaisjärjestöt syntyivät 1970-luvulla. Indonesiaa hallitsi silloin presidentti Suharto rautaisin ottein. Nationalismiin ja sosiaaliseen tasa-arvoon pohjaavasta pancasila-filosofiasta tuli Indonesian valtion vallitseva ideologia, ja 1980-luvulta eteenpäin myös kansalaisjärjestöjen piti omaksua se ideologiakseen. Ilmaisunvapautta ei oikeastaan ollut, ja kansalaisjärjestöt keskittyivätkin yleensä "kehitykseen".

Indonesialaista kansalaisyhteiskuntaa tutkineen Mansour Fakihin mukaan Indonesian kansalaisyhteiskunta voidaan jakaa kolmeen ryhmittymään: sopeutujat, uudistajat ja muutosta ajavat kansalaisjärjestöt.

Sopeutujat mukautuivat valtion kehityspolitiikkaan ja pyrkivät osallistumaan sen edistämiseen ilman selvää omaa näkemystä asioista. Uudistajat pyrkivät kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen. Ne eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet maassa vallinnutta kehitysideologiaa, joka pohjautui taloudellisen kasvun ideaan. Täydellistä muutosta ajavat kansalaisjärjestöt - jotka muodostavat pienen vähemmistön - pyrkivät kyseenalaistamaan vallitsevan kehitysideologian koulutuksen ja osallistavien tutkimusten avulla.

Suharton syrjään siirtymisen jälkeen vuonna 1998 alkoi todellinen rahasirkus. Kansalaisjärjestöjä syntyi kuin sieniä sateella. LP3ES:n toiminnanjohtaja Imam Ahmad kertoo olevansa hämmentynyt: "On vaikea erotella, mitkä kansalaisjärjestöt ovat syntyneet puhtaasta sydämestä ja kansalaisten hyvästä tahdosta, ja mitkä taas ovat olemassa vain rahan hankkimista varten. Kaikki tietävät, että indonesialaiset kansalaisjärjestöt ovat korruptoituneita."

LP3ES on yksi Indonesian vanhimmista kansalaisjärjestöistä. Sen perusti saksalainen rahoittaja yhdessä indonesialaisen yliopistoväen kanssa vuonna 1971.
Kaikesta huolimatta ulkomaiset rahoittajat - erityisesti yhdysvaltalaiset - ryntäsivät vuoden 1997 talouskriisin mainingeissa Indonesiaan "luomaan hyvää hallintoa, vahvistamaan kansalaisyhteiskuntaa, kehittämään demokratiaa ja pelastamaan ympäristöä ja alkuperäiskansoja".

Kansalaisjärjestöt



YK:n kehitysohjelman UNDP:n, Maailmanpankin ja monien - myös suomalaisten - rahoittama hyvän hallinnon kehittämisohjelma toimii jonkinlaisena kansalaisjärjestöille annettavan tuen portinvartijana. UNDP:n ohjelmalla on indonesialaisista koostuva lautakunta, joka arvioi kaikki sisään tulevat hakemukset. Järjestelmä on kuitenkin byrokraattinen ja ylhäältä päin johdettu.

Yhdysvaltain hallituksen alainen USAID käyttää vuodessa yli 840 miljoonaa markkaa kansalaisjärjestöjen tukemiseen Indonesiassa. Se rahoittaa noin 200:aa kansalaisjärjestöä. "Kaikkea rahoitusta ei kuitenkaan voi ohjata suoraan kansalaisjärjestöille, sillä niillä ei kerta kaikkiaan ole kykyä hallinnoida suuria summia. Siksi me käytämme apuna myös ulkomaalaisia järjestöjä - sillä ehdolla, että ne kytkevät ohjelmiinsa eri osapuolia ja erityisesti kansalaisjärjestöjä", kertoi US-AIDin tiedottaja. "Meillä on hyvä kontrolli ja olemme saaneet paljon aikaan. Indonesialainen kansalaisyhteiskunta on hankalassa vaiheessa, mutta sehän on luonnollista, kun ajattelee, miten pitkään täällä oli diktatuuri. Nyt kaikki ovat niin innoissaan!"

Pilalle hemmotellut



Kansalaisjärjestöjen keskuudessa kerrotaan kitkeriä tarinoita yhdysvaltalaisten, erityisesti USAIDin demokratiatehtailusta. Taas kerran ulkomaalaiset kehitystyöntekijät rikastuvat ja tekevät kehitysyhteistyöbisnestä, siirtyvät maasta toiseen ja levittävät omia käsityksiään, siitä miten asioiden pitää olla. Kansalaisjärjestöistä on tullut työpaikkoja eikä niillä ole visioita, koska ne etsivät vain rahoittajia.

USAIDin kerrotaan myös rajoittavan kumppaneitaan: yhdysvaltalaisia yrityksiä ei saa kritisoida. USAIDin tiedottaja väittää kuitenkin vastaan: "Meillä ei ole mitään tällaisia sopimusehtoja. Emme voi kieltää tukemiamme järjestöjä kritisoimasta huonosti toimivia yhdysvaltalaisia yrityksiä. Emme tosin tue länsipapualaista Walhia, joka veti (monikansallisen kaivosyrityksen) Freeportin oikeuteen. Mutta se ei johdu yrityksen kritisoimisesta", hän kertoo. Järjestöjen keskuudessa huhut kuitenkin istuvat tiukasti. Ehkäpä se kertookin enemmän järjestöjen alemmuudentunteesta "tiukkojen" rahoittajien edessä.

Hans Antlövin mukaan rahoittajat ovat hemmotelleet indonesialaiset kansalaisjärjestöt pilalle. "Onko missään muualla maailmassa tapana antaa kaikille seminaariin osallistujille kirjekuoressa rahaa palkkioksi! Rahoittajat antoivat liian helposti tukea ja se johti kansalaisjärjestöjen määrän kasvamiseen. Monet säätiöt on perustettu "rahanpesua" varten. Nyt rahoittajat koordinoivat yhdessä toimintaansa ja kertovat kokemuksistaan. Ne haluavat siirtyä antamaan enemmän institutionaalista tukea ja näin lisätä luottamusta sekä luoda pitkäkestoisia ohjelmia. Lisäksi monenkeskinen kehitysyhteistyö on yhä suositumpaa. Rahoittajien on kuitenkin pakko viime kädessä luottaa järjestöihin, ja järjestöjen on puhdistettava kenttänsä."

Pakotetut kompromissit



"On vain ajan kysymys, koska rahoittajat muuttavat strategiaansa tai lähtevät pois ja lakkaavat tukemasta suoraan kansalaisyhteiskuntaa. Meidän täytyy muuttua. Olemme olleet alusta asti riippuvaisia rahoittajista. Nyt me olemme saaneet varoituksen: tulkaa omavaraisemmiksi tai kuolkaa", kertoo Imam Ahmad toimistonsa työhuoneessa.

"Kansalaisjärjestöt joutuvat tekemään kompromisseja rahoittajien kanssa. Vaikeimmalta tuntuvat kuitenkin taloutta ja hallintoa koskevat vaatimukset, sillä toisinaan ne poikkeavat täysin siitä, mitä me itse haluaisimme. Joissakin tapauksissa itse hankesuunnitelma hyväksytään, mutta sitten hanke hylätään teknisten seikkojen takia. USAID arvioi meidät joka vuosi, se on valtavan kallista ja vie todella paljon aikaa. Niin, usein meistä tuntuu, että meihin ei luoteta, vaikka yhteistyö on jatkunut jo kymmeniä vuosia."

"Minä kutsun itseäni yhdysvaltalaiseksi virkamieheksi. Saan palkkani heiltä. Toimistossani on 70 työntekijää. Jos rahoitus loppuu, mitä heidän perheilleen tapahtuu? Me emme saa rahaa valtiolta. Me emme saa rahaa köyhiltä indonesialaisilta. Vastuu on minulla. Niinpä olen alkanut ajatella, että meidän täytyy muuttua ja tehdä tästä ehkä konsulttiyritys," hän jatkaa.

Omavaraisuutta etsimässä



Rahoittajien ja kansalaisjärjestöjen väliset suhteet ovat olleet vaikeita jo pitkään. Rahoittajat myös vaikuttavat kansalaisjärjestöjen keskinäisiin väleihin. Indonesian suurin ympäristöjärjestö Walhi hajosi aikoinaan kahdeksi järjestöksi, kun sen metsäosasto Skephi ei halunnut hyväksyä lainanottoa Maailmanpankilta ja osallistumista sen metsäohjelmaan. Tämä tapahtui 1990-luvulla.

"Meidät eristettiin kansalaisjärjestöyhteisöstä miltei täysin, koska meitä pidettiin liian radikaaleina", kertoo Suomessakin vieraillut kansalaisjärjestöveteraani Indro Tjahjono, Skephin toiminnanjohtaja ja työvoimaministerin erityisavustaja. "Luulen, että monet ruohonjuuritasolla toimivat järjestöt kuolevat. Tunnettujen henkilöiden ja keskiluokan perustamat kansalaisjärjestöt paisuvat ja kasvattavat kansalaisjärjestöperheitään saadakseen lisää rahaa. Nyt UNDP antaa rahaa suoraan kansalaisjärjestöille, mutta jos rahat menevät korruptioon, UNDP muuttaa taas suuntaansa, hän toteaa.

"Rahoittajat vaihtavat strategioitaan, ja kansalaisjärjestöt elävät ja kuolevat sen mukaan. Kansalaisjärjestöjen pitää luoda oma ideologiansa eikä heittäytyä uusliberaalien rahoittajien vietäväksi. On etsittävä omavaraisuutta, tehtävä työtä ihmisten ja yhteisöjen kanssa ja muodostettava kansanliikkeitä", Tjahjono sanoo lopuksi.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!