Jäniksen ja tiikerin kamppailu markkinoista

Elintarvikkeiden kauppa ei juuri tuo hyötyä kaikkein köyhimmille maille. Maataloustuilla porskuttelevat rikkaat teollisuusmaat ovat niille ylivoimaisia kilpailijoita.

Teksti: Timo Saari

KöyhyysTalousGlobalisaatioKauppaVelkaYhtiöt

Ruoka-aika-logo (Logo: Iiro Törmä)Ulkomaankauppa on kehitysmaille tärkeä asia. Ulkoasianministeriön kehitysyhteistyöosaston neuvonantaja Jaakko Kangasniemi on laskenut, että kehitysmaiden kaupan täydellinen vapauttaminen toisi niille 400 miljardia dollaria (noin 450 miljardia euroa) lisää vientituloja. Se on moninkertainen summa verrattuna noin 50 miljardiin dollariin (56 miljardiin euroon) jäävään kansainväliseen kehitysapuun.

Kaikkein vähiten kehittyneille maille kilpailu maailmanmarkkinoilla on kuitenkin liian kovaa. Brittiläisen Guardian-lehden haastattelema srilankalainen aktivisti hakee vapaakaupan tasa-arvoisuudelle vertauksen eläinmaailmasta: "Se on kuin jäniksen ja tiikerin laittamista samaan häkkiin."

Riisikaupassa (Kuva: Timo Kuronen)Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa vähiten kehityneiden maiden roolia maatalouskaupassa selvittänyt tutkija Kalle Laaksonen näkee asian ennen kaikkea menetettyinä mahdollisuuksina nousta köyhyyskierteestä. Laaksosen mielestä vähiten kehittyneet maat eivät pysty osallistumaan tehokkaasti kansainvälisen kaupan järjestelmiin ja siksi niiltä jää saamatta se hyöty, joka vapaakaupan piirissä olisi saavutettavissa.

YK:n talous-ja sosiaalineuvosto on hyväksynyt vähiten kehittyneiksi maiksi (LDC) 49 valtiota. Kansainvälisen yhteisön ajatuksena on turvata maille niiden kehitystasoa vastaava integroituminen maailmantalouteen. Niille luvataan tarjota erityiskohtelua kauppaneuvotteluissa ja myönnytyksiä tulevissa Maailman kauppajärjestön WTO:n maataloussopimuksen jatkoneuvotteluissa.

Kauniista lupauksista huolimatta LDC-maiden osuus maailmankaupasta on viime vuosikymmeninä jatkuvasti laskenut. Niiden osuus on pudonnut alle 0,5 prosenttiin globaalista kaupasta. "Se ei todellakaan ole paljon, kun otetaan huomioon, että maihin kuuluu noin kymmenesosa maapallon väestöstä, 610 miljoonaa henkeä. Se on vähäisempi kuin Suomen osuus yksin", kertoo Laaksonen.
 

Köyhät maat keskittyvät raaka-aineisiin



Köyhimmille maille maailmankaupassa on tarjolla lähinnä raaka-aineiden tuottajan rooli. Laaksosen selvityksen mukaan niiden osuus koostuu lähinnä öljystä, tekstiili- ja vaatetuotteista sekä elintarvikeviennistä.

Tosin Bangladeshille ja eräille muille vähiten kehittyneille maille juuri tekstiili- ja vaatekauppa voisi olla taloudelliselta merkitykseltään suuri. Tekstiilikaupan esteiden lopullisen raivaamisen on laskettu tuovan kehitysmaille yhtä suuren raharuiskeen kuin koko kansainvälinen kehitysapu.

Kuva: Timo Kuronen

Ruokatarvikkeista vähiten kehittyneille maille tuovat rahaa lähinnä kala ja muut merenelävät sekä trooppiset plantaasituotteet, ennen kaikkea kahvi. Tutkija Laaksosen mielestä LDC-maat eivät voi tuudittautua edes asemaansa trooppisten tuotteiden viejinä. Hän muistuttaa, että näiden maiden yhteinen osuus maataloustuotteiden viennistä oli 1970-luvulla vielä kolme prosenttia. Tällä hetkellä osuus on laskenut prosentin tuntumaan.

Tulevaisuutta synkentää myös se, että maatalouden osuus kansainvälisessä kaupassa on kokonaisuudessaan supistumassa. 1990-luvun lopulla maataloustuotteiden osuus oli noin 10 prosenttia maailman tavarakaupasta.

Vapaa kilpailu on laskenut raaka-aineiden hintoja jyrkästi, ja pitkäjänteisen talouskehityksen rakentaminen niiden viennin varaan on tullut entistä vaikeammaksi. Kaikkien keskeisten maataloustuotteiden maailmanmarkkinahinnat olivat vuoden 2001 lopussa alhaisemmat kuin ne olivat esimerkiksi vuonna 1998. Kahvin hinta oli pudonnut alle puoleen aiheuttaen monille tuottajille tilanteen, jossa raaka-kahvi oli myytävä alle tuotantokustannusten.

Monikansalliset yritykset panostavat markkinaosuuksiin



Ylivoimaisesti suurimmat maatalousmarkkinat ovat teollistuneiden maiden kotimarkkinoilla. Esimerkiksi lihatuotteiden kansainvälisen kaupan piirissä on vain 10 prosenttia koko tuotannosta, ja suurin kansallinen markkina löytyy Yhdysvalloista, joka kuluttaa 25 prosenttia maailman lihatuotteista.

Kuva: Timo Kuronen

Kansainvälisessä ruokakaupassa kehitysmaat ovat hajanainen ryhmä, jolla on jopa keskenään ristiriitaisia etuja. Jotkut maat -- kuten Thaimaa ja Vietnam -- ovat onnistuneet nousemaan ruoan nettoviejiksi ja toiset -- kuten esimerkiksi Argentiina, Brasilia, Malesia ja Etelä-Afrikka -- ovat jopa pystyneet erikoistumaan maataloustuotteiden vientiin ja kehittyneet siinä kilpailukykyisiksi.

Luontaisista edellytyksistä huolimatta yhä suurempi osa kehitysmaista on kuitenkin ruoan tuonnin varassa. Voimakkainta riippuvuuden kehitys on ollut viljakaupassa, jossa kehitysmaiden yhteinen "kauppataseen vaje" on YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestö FAO:n mukaan kasvanut 30:ssa viime vuodessa 17 miljoonasta tonnista 104 miljoonaan tonniin.

Kansainvälistä elintarvikekauppaa eivät kuitenkaan käy maat vaan yritykset. Ylikansalliset yritykset ovat onnistuneet kahmimaan itselleen häkellyttävän suuret osuudet koko maailman markkinoista. Kansainvälisen Maan Ystävät -järjestön selvityksen mukaan globaalit elintarvikemarkkinat ovat keskittyneet seuraavasti :

  • viisi yritystä hallitsee yli 70:ää prosenttia kaikesta viljakaupasta
  • kolme yritystä kontrolloi 80:aa prosenttia banaanien kansainvälisestä kaupasta
  • perusruoan eli vehnän, maissin ja riisin markkinat ovat 60-90-prosenttisesti jakautuneet viidelle yritykselle
  • kymmenen suurinta agrokemian yritystä hallitsee yli 80:aa prosenttia lannoitemarkkinoista.

    Maatalousalan ylikansallisista jäteistä on kasvanut monialayrityksiä. Usein ne hallitsevat koko tuotantoketjua kehitysmaan pelloilta supermarkettien kauppahyllyille asti. Cargill, Unilever, Nestlé, Philip Morris ja niiden kaltaiset jätit hallitsevat yhä suurempaa osaa myös kehitysmaiden sisäisistä elintarvikemarkkinoista.

    Erityistä huolestumista on herättänyt monikansallisten yritysten ylivoima maatalouden tutkimuksen, patenttien ja siemenkaupan alalla. Lääketeollisuus, biokemia ja agrobisnes kietoutuvat yhteen etsiesssään uusia voittoja. Monsanto, DuPont, Zeneca ja muut alan yritykset keskittävät voimavarojaan steriilien siementen kehittelyyn ja käyttävät suuria summia geenimanipuloitujen tuotteiden tuomiseksi markkinoille.

    Yritykset perustelevat lisääntymiskyvyttömän siemenviljan kehittelyä ja kauppaa sillä, että näin lajikkeet ovat aikaisempaa vastustuskykyisempiä sairauksille. Vaikka Monsanto julkisen kohun vuoksi luopuikin niin sanotun terminaattorigeenin kehittelystä, jatkavat yritykset steriilien lajikkeiden patentoimista. Monille kehitysmaiden viljelijöille vapaakauppa on näin kirjaimellisesti muuttunut pakkokaupaksi, jossa lisääntymiskyvyttömien lajikkeiden korvaamiseksi on joka vuosi hankittava uudet siemenet.

    Maataloustuet rikkaiden etuoikeus



    Rikkaalla maailmalla on käytössään lukuisia keinoja jatkaa oman maataloutensa pönkittämistä ja kiertää näin yhtä vapaakaupan perusajatusta. Teollistuneet OECD-maat käyttivät vuonna 1998 maataloutensa suoraan ja epäsuoraan tukemiseen huikeat 363 miljardia dollaria (406 miljardia euroa).

    Vaikka OECD:n tapaa laskea markkinatukia pidetään usein liioittelevana, sen keräämien tietojen valossa on kuitenkin selvää, että teollistuneilla mailla ja kehitysmailla on aivan erilaiset mahdollisuudet tukea maatalouttaan. Intiassa 550 miljoonaa ihmistä hankkii elantonsa maanviljelyksestä, mutta jättivaltiolla on varaa maksaa vain miljardin dollarin edestä maataloustukia.

    Rikkaat maat ovat käyttäytyneet kaksinaamaisesti: samalla kun ne ovat vaatineet pääsyä kehitysmaiden ja entisten sosialististen maiden markkinoille, ne ovat jatkaneet oman maataloutensa tukemista.

    EU ja Yhdysvallat maksavat OECD:n mukaan kumpikin karkeasti ottaen 19 000 dollaria (21 000 euroa) erilaisia tukia tilaa kohti. Vaikka maatalouden harjoittaminen pohjoisessa nykyisellään väistämättä vaatii tukia -- ja niitä voidaan perustella niin kansallisen ruoka-turvan, työllisyyden, ympäristön kuin kulttuuristenkin arvojen perusteella --, teollisuusmaiden tukijärjestelmä näyttäytyy kehitysmaille kuitenkin lähinnä itsekkäiden etujen ajamisena.

    WTO:n maataloussopimuksessa tuet on jaettu kolmeen ryhmään eli niin sanottuun laatikkoon. Sininen laatikko sisältää sellaiset suorat tulotuet viljelijöille, joita voidaan maksaa peltohehtaarien karjan määrän perusteella. Näin esimerkiksi EU:n sisällä pyritään kannustamaan tilakoon suurentamiseen ja asteittaiseen siirtymiseen kohti teollista karjataloutta. Vihreästä laatikosta voidaan jakaa tukia muun muassa ympäristönsuojeluun sekä markkinointiin, tutkimukseen ja neuvontaan. Keltaiseen laatikkoon puolestaan kuuluvat kaikki sellaiset tuet, joista pyritään pikaisesti eroon tai jotka ovat kiellettyjä.

    Kehitysmaissa WTO:n maataloussopimuksen tukiviidakko nähdään EU:n ja Yhdysvaltain keinoksi pitkittää huipputukien maksamista omille viljelijöille. Kun keltaista laatikkoa siivotaan, kehitysmaat pelkäävät teollisuusmaiden naamioivan tukiaan vaikkapa ympäristönsuojeluksi ja siirtävän niitä vihreän laatikon piiriin.

    Kehityslaatikko tarjoaisi joustavuutta



    Riisivarasto (Kuva: Timo Kuronen)Tutkija Kalle Laaksonen on kuitenkin optimisti. Hän uskoo, että kehitysmaiden mielipiteiden painoarvo maatalousneuvotteluissa tulee kasvamaan. "Maailman kauppajärjestön Dohan-kokouksessa hyväksytty päätöslauselma kertoo ainakin sanallisesta asennemuutoksesta. Siinä taidetaan mainita yli 70 kertaa kehitysmaat ja vähiten kehittyneiden maiden vaatima erityiskohtelukin ainakin muutaman kerran", sanoo Laaksonen.

    WTO:n maataloussopimuksen uudistamisneuvottelujen yhdeksi ratkaisuksi on tarjottu niin sanottua kehityslaatikkoa. Kuuban, Pakistanin, Kenian ja muutamien muiden maiden ehdotuksen mukaan kehitysmaat saisivat valita, mitkä maataloustuotteet ne sopimukseen sisällyttävät ja päättää tullitariffinsa huomioiden paikallisen tuotannon suojaamisen, työllisyyden ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen tarpeet.

    Laaksonen pitää esitystä mielenkiintoisena: "Jos seuraavasta kauppaneuvottelukierroksesta todella halutaan WTO:n kokouksessakin mainostettu kehityskierros, niin kehityslaatikko voisi olla eräs tapa huomioida kehitysmaiden maatalouden erityisvaatimukset."


    Ruoka-apu rajattava kriiseihin




    Elintarvikemarkkinoita on sekoittamassa myös teollistuneiden maiden antama ruoka-apu. Se annetaan useimmiten ohjelma-apuna, jolloin esimerkiksi vilja toimitetaan kohdemaan hallitukselle, joka myy sen sitten halvalla kotimarkkinoille.

    Monille maille jatkuva tukeutuminen ruoka-apuun on kuitenkin aiheuttanut riippuvuutta ja vaarantanut kyseisten maiden ruokaturvan.

    Kalat tiskillä (Kuva: Timo Kuronen)"Elintarvikeapuun kannattaa suhtautua erittäin kriittisesti", sanoo kansanedustaja Kimmo Kiljunen. Hänen mukaansa ruoka-avulla luodaan kehitysmaihin uusia kulutustottumuksia ja syrjäytetään paikallista tuotantoa. Yhdysvaltain kehitysapuviraston USAIDin mukaan yhdeksän kymmenestä Yhdysvaltain suurimmasta vehnänostajasta kehitysmaissa on joko entinen tai nykyinen ruoka-avun kohdemaa.

    "Ruoka-apu tulisi rajata katastrofiapuun ja maihin, jotka eivät kykene vastaamaan äkilliseen kriisiin omin voimin. Luonnononnettomuuksien ja sotien uhrit tarvitsevat tietenkin ruokaa, mutta muissa maissa ruokaturvan tulisi perustua omaan maatalouteen", painottaa maa- ja metsätalousministeriön suunnittelija Marja-Liisa Tapio-Biström.

    "Elintarvikeapuna tuodun ruoan hinta ei saisi olla niin alhainen, että kehitysmaiden omien tuottajien on mahdotonta kilpailla. Alhainen hinta vahingoittaa vain niiden pitkän aikavälin kehitysmahdollisuuksia", Tapio-Biström sanoo. Hänen mielestään elintarvikeapu voi olla parhaimmillaan hyödyllinen tapa ymmärtää kehitysmaan elintarvikehuoltoa. Tapio-Biströmin Helsingin Yliopistolle tehty väitöskirja käsitteli 1970-1990-lukujen elintarvikeavun vaikutuksia Tansanian ruoantuotantoon. Tansaniassa luovuttiin valtion monopolista ja keinotekoisen alhaisista viljanhinnoista vuonna 1990. Kun todellisiin kustannuksiin perustuvat viljamarkkinat syntyivät, loppui ulkomaisen ruoka-avun tarve lähes kokonaan.

    Apu myös politiikkaa



    Ruoka-apua myönnetään Tapio-Biströmin mukaan myös selvästi poliittisin perustein, ei niinkään kohdemaan todellisen tarpeen mukaan. Esimerkiksi Yhdysvallat pehmittää massiivisella ruoka-avulla Egyptiä liittolaisekseen arabimaailmassa.

    Ruoka-avussa on usein myös kyse rikkaan maailman ylijäämätuotannon polkumyynnistä ja pr-pisteiden keräämisestä. Kritiikin seurauksena elintarvikeapu muodostaa enää noin 10 prosenttia EY:n hallinnoimasta kehitysavusta, kun se 1970-luvulla oli keskimäärin 30 prosenttia.

    EY:n elintarvikeavusta huomattava osa, 39 prosenttia vuonna 2000, annettiin tuotteina. Tapio-Biströmin mukaan tehokkaan ja kehitysmaiden omaa ruokaturvaa korostavan vaihtoehdon tarjoaisi elintarvikeavun myöntäminen vouchereina eli lahjakortteina. Niillä avun kohdemaa voisi ostaa tarvitsemansa ruoan maailmanmarkkinoilta tai maan omilta tuottajilta.

    Ruokaturvan aakkoset



    Ruokaturva tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että kaikille ihmisille on turvattu oikeus ruokaan. YK:n elintarvikehuippukokous Roomassa vuonna 1996 täsmensi ruokaturvan tarkoittavan tilannetta, jossa:

    • ruokaa on aina saatavilla
    • kaikilla ihmisillä on keinot ruoan saamiseen
    • ruoka on ravitsemuksellisesti täysipainoista niin määrän, laadun kuin monipuolisuudenkin suhteen
    • ruoka on kulttuurisesti hyväksyttävää

      Ruokaturva on vahvasti politisoitunut käsite. Vapaakaupan kannattajat pitävät sitä protektionistisena tunnuksena. Maailman kauppajärjestön WTO:n lehdistölle jakaman terminologiaoppaan mukaan ruokaturva on "käsite, jolla yritetään estää kotimaan markkinoiden avaamista ulkomaisille maatataloustuotteille sillä perusteella, että maan tulee olla mahdollisimman omavarainen peruselintarvikkeiden osalta".

      Ruokasuvereniteetti tarkoittaa puolestaan valtioiden ja paikallisyhteisöjen oikeutta määrätä itse maatalous- ja elintarvikepolitiikastaan. Kehitysmailla olisi ruokasuvereniteettiin nojaten esimerkiksi mahdollisuus huolehtia siitä, ettei maataloustuotanto vientimarkkinoita varten vie paikalliseen elintarviketuotantoon tarvittavia voimavaroja tai ettei elintarvikkeiden tuonti tuhoa kotimaista tuotantoa.

      Rooman elintarvikehuippukokouksessa laaja kansalaisjärjestöfoorumi kannatti ruokasuvereniteettia, mutta kauppaneuvottelupöydissä ajatuksella on vähän kannattajia.

      Elintarviketurvallisuudesta on kyse, kun puhutaan epäpuhtaan ruoan aiheuttamista sairauksista tai ruoan terveysvaikutuksista. Hullun lehmän taudin pelästyttämille kuluttajille elintarviketurvallisuudella voidaan myös perustella syrjivää kauppapolitiikkaa. Maailmanpankin tutkimuksen mukaan kehitysmaat häviävät 700 miljoonaa dollaria (noin 780 miljoonaa euroa), koska EU:n ylitiukat elintarvikenormit usein estävät pähkinöiden ja siementen tuonnin. EU:n tarkastusmenettelyssä -- toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa -- yhdessä tavaraerässä havaitut terveydelle haitalliset pitoisuudet saattavat estää muidenkin erien tuonnin, vaikka ne olisivatkin laadultaan moitteettomia.

      Vapaakauppakriitikoiden mielestä ruokaturvalla ja elintarviketurvallisuudella on yhtymäkohtansa. Vaatimukset ruoan maailmankaupan täydellisestä vapauttamisesta ajavat teollisen tehomaatalouden etua, joka on ristiriidassa pienimuotoisen, luonnonmukaisen ja eläinten hyvinvoinnista huolehtivan perheviljelyn kanssa.

       

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!