Ranskan unohdettu siirtomaahistoria

Kun Ranskan siirtomaat itsenäistyvät 1960-luvulla, kehitysmaat katosivat koulukirjoista. Historian aktiivinen unohtaminen on vaikeuttanut nykyisten siirtolaisten yhdentymistä ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Teksti: Taina Tervonen

IhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusVäestöEurooppaLänsi-EurooppaRanska

Vuonna 1874 saksalainen villieläinten kauppias Karl Hagenbeck sai loistoidean: mitä jos tiikereiden ja leijonien rinnalla käyskentelisi aitoja villi-ihmisiä, kunnon kannibaaleja? Liikeidea osoittautui tuottoisaksi: Hagenbeckin järjestämät "samoalaisten", "lappalaisten" ja "nuubialaisten" näyttelyt kiersivät paitsi Saksassa myös Ranskassa ja Englannissa.

Hagenbeckin menestyksen innoittamana Pariisin Jardin d'Acclimatationin eläintarhan johtaja puolestaan järjesti vuonna 1877 "nuubialaisten" ja "eskimojen" näyttelyt. Suosio oli huikea, ja vuosina 1877-1931 järjestettiin satoja vastaavia näyttelyitä, jotka kiersivät lähes kaikissa Euroopan maissa.

"Kymmenien miljoonien eurooppalaisten ensikontakti vieraisiin kulttuureihin tapahtui näyttelyjen kautta. Millaisia mielikuvia tällaisesta kohtaamisesta jää?" Näin kysyy historian tutkija Pascal Blanchard. Hän kuuluu historioitsijoiden vuonna 1989 perustamaan ACHAC-järjestöön (Association Connaissance de l'histoire de l'Afrique contemporaine), joka on erikoistunut siirtomaakauden kulttuurin tutkimiseen erityisesti kuvamateriaalin kautta.

"Ihmisnäyttelyt olivat luonteva jatke 1800-luvulla sirkusten ja tivolien mukana kiertäneille kuriositeettikabineteille. Toisen kohtaaminen aidan taakse rajattuna on rauhoittavaa: me emme ole villi-ihmisiä. Jo tuolloin rakennettiin eroa sivistyksen ja muun maailman, pohjoisen ja etelän välille", toteaa Blanchard.
 

Tiede ja valtiovalta rotuja luokittelemassa



Ihmisnäyttelyt kiinnostivat paitsi massoja myös tiedemiehiä, joille ne tarjosivat oivan tilaisuuden tutkia tuoreita teorioita "ihmisrotujen hierarkiasta".

Nopeasti laajenevalle siirtomaavallalle rotuluokittelut ja niiden todisteina esitetyt ihmisnäyttelyt puolestaan takasivat julkisen oikeutuksen valloituksille. Yksityisyrittäjien liiketoiminnasta siirryttiinkin nopeasti valtion järjestämiin siirtomaanäyttelyihin, joista tuli siirtomaavallan propagandan välineitä. "Neekerikylillä" pyrittiin esittämään kuvailevan kansantieteen keinoin "alkuasukkaiden aitoa elämää". Entinen villi-ihminen oli nyt kesytetty ja kuuliainen imperiumin palvelija.

Propaganda kulminoitui vuoden 1931 Pariisin siirtomaanäyttelyssä, jonka budjettiin kuului muun muassa siirtomaamuseon ja eläintarhan rakentaminen sekä metrolinjan pidennys. Kuuden kuukauden aikana myytiin 34 miljoonaa pääsylippua.

"Siirtomaiden asukkaiden ja siirtomaaisännän välinen ero näkyi näyttelyjulisteissa: pohjoisafrikkalainen, musta afrikkalainen ja aasialainen ovat yhdessä julisteessa, valkoinen siirtomaaisäntä erikseen toisessa. Yhdistävänä tekijänä on Ranskan lippu", analysoi Blanchard.

Siirtomaiden todellisuudesta näyttelyt eivät tosiasiassa kertoneet paljoakaan. Vuoden 1931 siirtomaanäyttelyssä ihmissyöjinä esitetyt Uuden-Kaledonian kanakit olivat todellisuudessa luku- ja kirjoitustaitoisia kristittyjä, joille erikseen selvitettiin, miten villi-ihmisten tuli tanssia ja karjahdella. Kaikki "alkuasukkaat" oli varta vasten rekrytoitu ja palkattu esittämään heille varattua osaa. "Kyse on puhtaasta fiktiosta, siitä miten siirtomaavalta halusi kansalaisten mieltävän kolonialismin", toteaa Blanchard.

Assimilaatiosta integraatioon




Ihmisnäyttelyjen pönkittämä teoria rotujen hierarkiasta tarjosi ratkaisun myös Ranskan siirtomaapolitiikan suureen ristiriitaan: miten sovittaa yhteen tasavallan perusarvo -– kansalaisten tasa-arvo -– ja siirtomaiden asukkaiden eriarvoinen kohtelu?

"Velvollisuutemme on sivistää alemmat rodut", totesi ranskalaisen koululaitoksen isäksi nimetty ministeri Jules Ferry vuonna 1885. Yhtäläiset oikeudet olivat mahdollisia, mutta vasta kun siirtomaiden asukkaat olisivat samalla sivistyksen ja edistyksen asteella kuin siirtomaaisännät. Siirtomaapolitiikan tavoitteena oli mukautuminen eli assimilaatio, jonka toteutuksesta vastasi koululaitos.

Assimilaatioteoria ristiriitoineen muistuttaa erehdyttävästi integraation (yhdentymisen) käsitettä, joka on Ranskan nykyisen siirtolaispolitiikan avaintermi.

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon maassa on toisaalta nykyisin poliittisesti epäkorrektia puhua edes etnisistä vähemmistöistä. Esille tulee kuitenkin jatkuvasti syrjintätapauksia, oli kyse sitten työelämästä, poliisikuulustelusta tai diskoon pääsystä. Vuonna 2000 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan 69 prosenttia ranskalaisista piti itseään "enemmän tai vähemmän rasistina". 60 prosenttia oli sitä mieltä, että maassa on liikaa ulkomaalaisia.

Politiikassa rasismi alkoi näkyä 1980-luvulla äärioikeistolaisen Front National -puolueen kasvavan kannatuksen kautta. Lama, työttömyys ja tieto siitä, että siirtolaiset olivat tulleet jäädäkseen, herättivät vanhat pelot henkiin. Siirtolaisuudesta tuli poliittinen ja kulttuurinen kysymys, jonka symboliksi nousivat lähiöt.

Alkoi erottua kaksi ulkomaalaisryhmää: hyvin integroituvat eurooppalaiset ja entisten siirtomaiden asukkaat, varsinaiset siirtolaiset. Enää ei puhuttu rotujen eriarvoisuudesta vaan kulttuurisesta yhteensopimattomuudesta.

Poliitikkojen ilmaisut alkoivat hätkähdyttävästi muistuttaa siirtomaa-ajan sanastoa: oikeistolainen sisäministeri Michel Poniatowski puhui "kansakuntaa uhkaavasta invaasiosta", vasemmistolainen sisäministeri Jean-Pierre Chévènement viittasi "lähiöiden villeihin", nykyinen presidentti, silloinen Pariisin pormestari Jacques Chirac paheksui siirtolaisten "ääniä" ja "hajuja".

Historiaa ei tunneta riittävästi


Lähiöiden nuorten parissa työskentelevä Azouz Gherbi MIB-järjestöstä (Mouvement de l´immigration et des banlieues) puhuu myös politiikkojen kielenkäytössä näkyvästä "siirtomaa-ajan perinnöstä": "Poliisiasemat ovat ´sivistyksen viimeisiä linnakkeita´ lähiöissä riehuvien ´etnisten jengien´ keskellä. Lähiöiden kohdalla ei puhuta oikeuksista vaan pakkokeinoista ja rankaisutoimista -– aivan kuten siirtomaiden kohdalla."

Rasisminvastaisen SOS-Racisme–järjestön puheenjohtaja Malek Boutih myöntää siirtomaa-ajan ajattelutavan näkyvän edelleen hallintokoneistossa. "Monet vanhoista poliitikoista aloittivat uransa siirtomaissa, heille se on elävää historiaa. Nuoret siirtolaiset taas kokevat olevansa ranskalaisia eivätkä tunne kyseistä historiaa juuri lainkaan."
Syy on yksinkertainen: kun entiset siirtomaat itsenäistyvät 1960-luvulla, aihe katosi koulukirjoista lähes kokonaan. Halu aloittaa puhtaalta pöydältä työnsi siihen asti tiiviisti kansalliseen historiaan kuuluneet siirtomaat syrjään julkisesta keskustelusta.

ACHACin tutkijat kiertävät säännöllisesti lähiöissä kertomassa unohdetusta historiasta. "Siirtomaakausi (ja siihen liittynyt riiisto) on räikeässä ristiriidassa tasavallan periaatteiden kanssa", toteaa Blanchard. Hänen mukaansa julkisen keskustelun välttäminen on aiheuttanut lähinnä sen, että aikakauden stereotypiat elävät ja voivat hyvin.

Malek Boutih kannattaa oppikirjojen uudistamista, mutta uskoo vankasti integraatioon ja nuorten poliittiseen ja yhteiskunnalliseen sitoutumiseen. Azouz Gherbi on eri mieltä: "Integraatio on täysin merkityksetön käsite. Miksi osan väestöstä pitäisi todistaa olevansa tasavertaisia muiden kansalaisten kanssa? Todellinen integraatio olisi sitä, että tämän väestön historiaa pidettäisiin osana yhteistä historiaa, ei vain sivujuonteena."


Lisää tietoa aiheesta:

Cannibale, Didier Daeninckx, Folio, 2001. Tositapahtumiin perustuva romaani vuoden 1931 siirtomaanäyttelyn kanakeista.

De l´indigène à l´immigré, Pascal Blanchard ja Nicolas Bancel, Gallimard, 1998. Kompakti ja runsaasti kuvitettu tietokirja kolonialismista ja siirtolaisuudesta.

Le Paris Noir, P. Blanchard, E. Deroo ja G. Manceron, Hazan, 2001. Taidekirja afrikkalaisten ja afro-amerikkalaisten Pariisista.

Zoos humains, N. Bancel, P. Blanchard, G. Boetsch, E. Deroo ja S. Lemaire, La Découverte, 2002. Historioitsijoiden tekstejä ihmisnäyttelyistä.

La France aux Français? Chiche!, Malek Boutih, Mille et une nuits, 2001.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!