Tanssii kukkojen kanssa

Orinoco keskellä Nicaraguan Karibian rannikkoa on vähälukuisen mustan garifuna-väestön pääkaupunki. Siellä garifuna-kansan katoavaa kulttuuria yritetään elvyttää myös henkien avulla. Walagallo on esi-isäkultin tärkein rituaali, joka tehtiin nyt ensimmäistä kertaa lähes kahteen vuosikymmeneen.

Teksti: Kimmo Lehtonen

PitkätKulttuuriUskontoAmerikkaLatinalainen AmerikkaKeski-AmerikkaNicaragua

Noin seitsemänkymppinen, ikäisekseen reipaskuntoinen mutta hampaaton Marciana Sambola sai helmikuussa eräänä yönä nukkuessaan yhteyden esi-isiinsä. He kertoivat hänelle, että sairaan Bernice-naapurin tulisi järjestää perinteinen parantumisrituaali walagallo parantuakseen.

Marciana Sambola hymyilee(Kuva: Kimmo Lehtonen)

Länsimaisen lääketieteen keinot eivät enää aikoihin olleet vanhan rouvan tuskia lievittäneet, vaan hänen tilansa heikkeni päivä päivältä. Marcianan unennäön takia päätettiin turvautua garifunien perinteisiin parannuskeinoihin. Ilman Marcianan unta se ei olisi ollut mahdollista, sillä walagallo järjestetään vain esi-isien suosituksesta.

Esi-isien henget kertoivat Marcianalle millaisia uhrilahjoja Bernice-rouvan tulisi rituaaliin hankkia. Listalla oli kuivattua kalaa, sian- ja naudanlihaa, rommia, kukkoja ja kanoja sekä merikilpikonna.

Samalla Marcianasta tuli senkertaisen rituaalin pappi ja henkinen johtaja, sukia. Hän on yksi harvoista orinocolaisista, joilla on kyky olla kosketuksissa esi-isien henkien kanssa ennen itse rituaalia.

Vajaan parin tuhannen asukkaan Orinocossa Marciana on myös yksi harvoista vanhuksista, joka tietää miten rituaali järjestetään ja miten se viedään läpi. Yhtä harva vanhus puhuu enää garifunaa, sillä kreolienglanti vei voiton omasta kielestä jo vuosikymmeniä sitten.
 

Henkiä ei saa suututtaa



Ensimmäiseksi rituaalia varten rakennettiin kylän keskelle esi-isien henkien maailmaa kuvaava palmunlehvätalo, dibasen. Sen keskelle henkiä symbolisoimaan tehtiin hiekasta kaksoishautakumpu, joka on samalla koko walagallo-rituaalin sydän.

Orinocon meininkiä(Kuva: Kimmo Lehtonen)

Dibasenissa on kaksi pääovea, yksi eteläisellä seinustalla ja toinen läntisellä, auringonnousun ja -laskun mukaan. Rituaalin aikana pahoja henkiä häädetään rummutuksen ja tanssin voimin auringonlaskun suuntaan läntisestä ovesta ulos. Kolmannella seinällä on ikkuna, mutta jatkuva rummutus sen alla pitää garifunien uskomusten mukaan pahat henget ulkona.

Sairaus on garifunien uskomuksen mukaan esi-isien välittämä kehotus Jumalalta muuttaa elintapoja koko yhteisössä. Dibasenin rakentamisen tarkoitus on saada sairauden aiheuttama kaaos järjestykseen. Samalla se on kunnianosoitus garifunien esi-isien maailmaa kohtaan. Dibaseniin, vainajien maailmaan astuminen ja walagallo-rituaaliin osallistuminen tarkoittaa sairaalle ja myös muille garifunille uudelleensyntymistä sekä vapautumista pahojen henkien vallasta.

Mutta pari viikkoa ennen walagalloa tapahtui jotain, mitä ei olisi pitänyt tapahtua. Majan valmistuttua huonokuntoinen Bernice eristäytyi sinne odottamaan toukokuun ensimmäisen viikon perjantaita, jolloin walagallo perinteisesti käynnistetään.

Bernice lähti kuitenkin lopulliselle matkalleen ennen aikojaan. Marciana Sambola uskoo, että Bernice kuoli siksi, ettei hän malttanut olla koskematta esi-isien uhrilahjarommiin. Esi-isät suuttuivat, ja vain tilkkanen riitti vanhuksen matkaan manan maille esi-isien kutsumana.

Koko yhteisön rituaali



Rituaalin pelastus löytyi kuitenkin pian, sillä kaksi muuta sairasta ilmoittautui halukkaiksi walagallon maksumiehiksi. Toinen heistä oli sydänoireista kärsivä, vain hieman yli viisikymppinen Francisco Sambola, Orinocon vuosisadan alkupuolella perustaneen John Sambolan pojanpoika. Francisco Sambola on garifuna-yhteisössä pidetty ja kunnioitettu henkilö, eikä vähiten siksi, että hän on jo vuosia työskennellyt garifuna-kulttuurin rippeiden säilyttämiseksi.

"Lääkärit eivät enää tiedä mitä tehdä kanssani", Francisco Sambola kertoo ja väsyy silminnähden hetken käveltyään. "Ainoa mahdollisuuteni parantua on walagallo", hän sanoo pyyhkien hikikarpaloita otsaltaan.

Francisco Sambola tietää mihin leikkiin on ryhtymässä ja ettei siitä tule sydänvaivaiselle helppoa. Walagallo kestää kaiken kaikkiaan vajaat kolme päivää ja potilaan on koko tämä aika oltava nukkumatta, jos suinkin kykenee. Pari vuorokautta on melkein pelkkää tanssia, johon sairaankin on ehdottoman tärkeää osallistua.

Francisco Sambolan tueksi on tullut suuri osa perheestä ja sukulaisista. Lapsia ja sisaruksia on tullut pitkien matkojen takaa osallistuakseen rituaaliin. Walagallo ei ole potilaalle ja hänen suvulleen ilmaista. Francisco Sambolalle Marciana Sambolan esittämä uhrilahjalista maksoi noin 350 euroa.

Walagallo on myös eräänlainen kollektiivisten toiveiden rituaali, sillä koko yhteisö toivoo potilaalle lisää ikää ja vuosia – nykyhetkessä ja tuonpuoleisessa. Rituaali myös yhdistää perheet, saa eri ikäpolvet kokoontumaan ja unohtamaan keskinäiset riitansa.

Esi-isät ovat opettaneet garifunille miten selviytyä hengissä ja pitää yhteisöt koossa yli kolmesataa vuotta. Walagallo on esi-isäkultissa rituaali, jossa keskustellaan esi-isien kanssa ja kysytään heiltä neuvoa.

(Kuva: Kimmo Lehtonen)

Siihen osallistuvien uskon on oltava järkkymätön, sillä toiveet eivät garifunien mukaan täyty ilman vahvaa uskoa. Ilman sitä walagalloa ei pitäisi tehdä ollenkaan, koska epäonnistumisen hintana voi usein olla potilaan kuolema.

Mutta vaikka niin kävisikin, rituaaliin osallistunut saa kuitenkin hyvän kuoleman, sellaisen, jossa on jotain mieltä, ja varmistaa pääsyn Jumalan huoneisiin muiden esi-isien seuraan.

Afrikkalaiset uskomukset kohtaavat kristinuskon


Walagallon ensimmäisenä aamuna perjantaina koko yhteisön täyttää kovaääninen musiikki, joka peittää alleen dibasenissa alkaneen rumpujen jytkeen.

"Aina on niitä, jotka eivät kunnioita perinteitämme", sanoo eräs walagalloon osallistuva vanhus. Kukaan ei kuitenkaan vaikuta närkästyvän provokaatiosta.

Musiikki tulee Jeesuksen viimeisten aikojen kirkosta, pienestä lahkosta, jonka mielestä pakanallinen ja saatananpalvontaan verrattava rituaali sotii Jumalan sanaa vastaan.

Vaikka Jeesus Nasaretilainen ei varmasti ollut garifuna eikä koskaan käynyt garifunien mailla, hän on garifunien afrikkalaisten uskomusten ja katolilaisuuden synkretismissä eräänlainen arkkihenki, kaikkien esi-isien henkien isä.

Siksi myös walagallo-rituaali järjestetään aina kolmipäiväisenä perjantaista sunnuntaihin, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja henkiinheräämisen kunniaksi. Garifunien kosmosvisiossa Jeesuksen henkiinherääminen merkitsee elämän voittoa kuolemasta. Garifunien mukaan Jumala herätti Jeesuksen henkiin, koska hän eli esi-isien opetusten mukaan.

Tämä kaikki miellyttää Bluefieldsistä walagalloa avaamaan tullutta katolista kreolipappia Joel Brownia, vaikka hänen saarnansa afrikkalaisine pyhimysvaateineen saisi konservatiivisen Nicaraguan kirkon johtajan kardinaali Obando y Bravon raivon partaalle.

"Olemme täällä rukoillaksemme sairaiden puolesta ja yhdistääksemme garifuna-perheen. Jumala on kaikille sama ja teidän tulee avata sydämenne pyhimyksille", pastori Brown huutaa toisesta kirkosta raikuvan iskelmämusiikin yli.

Pastori Brown on sitä mieltä, että katolisen kirkon pitäisi sallia myös kirkon afrikkalaistaminen.

"Katolinen kirkko on täynnä roomalaisia pyhimyksiä, mutta afrikkalaisia pyhimyksiä ei suvaita. Sellainen kirkko ei voi olla universaali, sillä se ei edusta meitä kaikkia."

Pastori Brownin osuuden jälkeen alkaa rumpujen säestämänä tanssi ja garifunien perinteiset laulut raikuvat. Pastori Brown polkee muiden mukana tuntikaupalla ja hikeä valuvana hiekkaa esi-isien kuvainnollisten hautojen ympärillä kunnes heiluu kuin nirvanassa.

Garifunien mukaan tanssityylin poiketessa muista henkilö on yhteydessä esi-isien henkien kanssa.

Kukkotanssi on kohokohta


(Kuva: Kimmo Lehtonen)

Samana iltapäivänä lentää veri. Kaksi vasikkaa, kolme sikaa ja yksi iso merikilpikonna laitetaan teuraaksi nopeassa tahdissa. Marciana Samboan johdolla lihaa jaetaan sukulaisille ja ystäville, mutta suurin osa ruhoista ripustetaan pyhätön seinille ja keskelle sijoitetulle pöydälle.

Francisco Sambola keskellä(Kuva: Kimmo Lehtonen)

Illalla osa lihoista kaivetaan rantahiekkaan esi-isien kunniaksi. Musiikki ja tanssi jatkuvat koko yön. Välillä iäkkäät rummuttajat tipahtelevat väsymyksestä tai sokeriruokoviina cususan vaikutuksesta ja nuori polvi ottaa rummut jalkojensa väliin. Tanssiin osallistujat riepottavat kukkoja käsissään nostellen niitä välillä ilmaan rituaalipappi Marcianan ohjeiden mukaisesti.

Seuraavana aamuna kaikki näyttää samalta kuin edellisenä iltana, osa tanssijoista nuokkuu hyytyneen oloisena penkeillä. Francisco Samboa näyttää heikkokuntoiselta eikä meinaa pysyä tuolilla. Viimeisten aikojen kirkosta raikuu taas musiikki, mutta se loppuu varhain, kun kirkon generaattorista loppuu polttoaine.

Dibaseniin varastoitu liha jaetaan sukulaisten ja ystävien kesken. Sitten tanssi jatkuu taas illansuuhun, kunnes parikymmentä kukkoa ja kanaa paiskitaan kuoliaaksi maahan. Se on walagallon kohokohta, tanssi kukkojen kanssa on päättynyt.

Useiden afrikkalaisten kansojen tapaan garifunat pitävät kukkoa ajankulun haltijana, koska se ilmoittaa uuden aamunkoiton. Kukkojen uhraamisen kautta garifunat kokevat sitovansa itsensä osaksi kosmista ulottuvuutta ja maailmankaikkeuden sydäntä. Yöllä osa väestä valvoo dibasenissa ja sen ulkopuolella nuotion loisteessa kirkasta tähtitaivasta välillä tuijottaen.

Garifunille jumalaisuus kumpuaa maasta, merestä ja taivaasta. Taivaasta käsin maailmankaikkeuden Luoja ja esi-isät valaisevat garifuna-kansan selviytymisen polkuja. Maasta saadaan ruoka ja sitä pitkin kuljetaan. Maa on myös Jumalan lahja, jonka he perivät esi-isiltä. Meri merkitsee selviytymistä ja itsemääräämisoikeutta.

Rituaali huipentuu sunnuntaiaamuna jaettuun aamiaiseen esi-isien kanssa. Francisco Samboa voi jo niin huonosti, että hänen on vaikea pysyä enää jaloillaan muutamaa minuuttia kauempaa. Kolmatta vuorokautta rituaalia vetänyt Marciana Sambola meinaa väkisin tuupertua seinänvieruspenkille, mutta jaksaa vielä tuprutella piipustaan parantavia sauhuja potilaiden päälle ja aamiaistarjoiluun.

Mutta nyt sielut ovat puhdistautuneet ja pilvet ovat väistyneet auringon tieltä.

Kuolleet ja elävät voivat juhlistaa yhdessä elämän voittoa kuolemasta. Katolilaisuuden mystiikka, ihmeteot, magia ja pyhimykset ovat saaneet uuden muodon. Garifunille tuntemattomat katolisten roomalaiset pyhimykset ovat vaihtuneet esi-isien kasvoihin.

----------------------
Afrikkalaisuus säilynyt vuosisatoja


Garifunat ovat afrikkalaisten orjien jälkeläisiä, jotka ajautuivat parin orjalaivan haaksirikkouduttua Karibialla sijaitsevalle San Vincentin saarelle 1600-luvun puolivälissä. Garifunia teurastivat ja jahtasivat vuoron perään espanjalaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja britit, mutta garifunat taistelivat sitkeästi. 1700-luvun lopulla garifunat solmivat rauhan brittien kanssa, ja heidät kuljetettiin saarelta nykyisen Hondurasin rannikolle.

Garifuna-juuret omaavia elää Nicaraguassa vain vajaat 3 000, mutta pelkästään Hondurasissa ja Belizessä noin 300 000. Yhdysvalloissa arvellaan olevan noin 100 000 garifuna-taustaista siirtolaista.

"Hiljaisia ja eristäytyneitä garifunia ei ole oikein pidetty nicaragualaisen perheen jäseninä, ei edes muiden Karibian asukkaiden mielestä. Heidän kulttuuriaan ovat väheksyneet niin intiaanit kuin kreolitkin" sanoo Nicaraguan Karibian puolelta kotoisin olevan sosiologi Carla Bush.

Sandinistivallankumouksen jälkeen garifunien ja muiden nicaragualaisten vähemmistöjen toiveet olivat korkealla, sillä heidän maakysymyksensä luvattiin ratkaista. Se jäi kuitenkin lupaukseksi ja garifunien taistelu oikeudesta maihinsa jatkuu edelleen.

Nicaraguassa garifunien kieli on hävinnyt lähes kokonaan ja he puhuvat vahvalla omalla murteella kreolienglantia. Kepa on pari vuotta ollut mukana Sahwang-nimisessä kaksikielisyyskoulutushankkeessa, jonka turvin lapset saavat nykyään Orinocossa opetusta myös garifunaksi.

Ranskalaisten pitäessä hallinnassaan San Vincentin saarta he käännyttivät garifunat katolilaisuuteen. Garifunat olivat siinä kuitenkin yhtä eteviä kuin sotimisessaankin, sillä he yhdistivät katolilaisuuden afrikkalaiseen esi-isäkulttiin säilyttäen siten henkensä lisäksi myös henkiset juurensa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!