Innostunut globaali auttaja

Tapio Leskisen, 55, elämä tuntuu kuin räätälöidyltä sitä isoa, kirjavaa tehtävää varten, jota hän on lähes neljännesvuosisadan hoitanut. Hän on Kirkon Ulkomaanavun kotimaantyön johtaja. Hänen vastuullaan on saada suomalaiset antamaan mahdollisimman paljon rahaa hyviin tarkoituksiin.

Teksti: Katri Simonen

PitkätKehitysyhteistyöUskonto

Työ on kantanut hedelmää. Leskinen palasi Suomeen vuonna 1979 Argentiinasta, jossa hän oli kolme vuotta merimies- ja siirtolaispappina. Hänestä tuli kotimaantyön sihteeri Kirkon ulkomaanapuun - henkilökunnan kokonaismäärä oli silloin viisi.

Nyt järjestössä hyörii 36 henkeä ja se on yksi Suomen suurimpia apujärjestöjä. Eikä suomalaisten auttamishalussa näy laantumisen merkkejä, kuten Leskinen on itse vasta julkistetussa väitöskirjassaan "Globaalin auttajan arvot ja moraali" todistanut: noin 70 prosenttia kansalaisista kokee kehitysyhteistyön vähintään kohtalaisen tärkeäksi ja tukee sitä keskimäärin 260 markalla vuodessa. Anteliaimmin naiset ja vähävaraiset.

Alttiutta edesauttaa, jos tuttavapiirissä on ulkomaalaisia tai jos on itse nähnyt köyhyyttä.

Aatelisia kaunottaria

"Nenästä ylöspäin minulla on samat piirteet kuin isoäidilläni ja äidilläni, jotka olivat suuria kaunottaria", Tapio Leskinen sanoo. Hän puhuu vilkkaan halukkaasti kuten aina, miksei myös itsestään.

Isoäiti Sofia von Hillebrandt oli hienoa aatelista sukua Jyväskylästä. Kotona oli viisi palvelijaa ja perhelegendan mukaan venäläiset upseerit karauttivat ratsuilla suoraan sisään valtavaan taloon. Kesät ennen vallankumousta perhe vietti Terijoen huviloilla.

"Kenties juuri hänestä, mustasilmäisestä Sofiasta, on Ilja Repinin maalaama suurikokoinen taulu 'Ylhäisönainen Suomesta' ", Leskinen arvelee.

Aatelinen Sofia avioitui venäläisen insinööri Karnejevin kanssa. Syntyi kolme tytärtä, nuorin heistä nimeltään Raiza.

Tuli avioero, insinööri muutti Pietariin, Suomeen jäänyt Sofia alkoholisoitui ja kuoli. Orpo Raiza-tyttö sijoitettiin perheeseen, kääntyi ortodoksista luterilaiseksi ja muutti nimensä Karnejevista Virtaseksi. Hänestä tuli Tapio Leskisen äiti - isä on Mauri Leskinen Kannaksen Karjalasta.

Enimmän lapsuutensa Tapio-poika eli Lahdessa. Isä oli Askolla puuteknikkona, ja kaunis, levoton äiti pelasi shakkia sokeiden kanssa.

"En tiedä mistä äidille oli tullut into auttaa sokeita, kerätä heille magnetofoneja ynnä muuta. Tunsin kaikki sokeiden schäferit. Perheessämme oli se henki, että olemme olemassa toisiamme varten. Isä aina naputteli teknillisten seuran pöytäkirjoja, porukalla rakennettiin teknillisten saunaa, lähiöön urheilukenttää tai muuta sellaista", Leskinen kertoo.

Toisia autettiin mutta omankin eteen katsottiin. Hankittiin telkkari ja volkkari. Kaukomailla geologina työskentelevä Aarno-setä lähetti teak-puisissa pakkauslaatikoissa ihmeellisiä esineitä Kuala Lumpurista, Boliviasta, Afrikasta.

"Isä teki pakkauslaatikosta hienon pöydän meille. Maailmaa oli muuallakin."

Tapio-poika soitteli kitaraa. Todistuksen keskiarvoksi merkittiin melkein kymppi.

Uskonnollinen ja yhteiskunnallinen herääminen

Sitten isä sai puusepäntehtaan johtajan paikan Kajaanista. 14-vuotiaalle pojalle muutto maan toiseen ääreen oli kova paikka. Telkkarissakin satoi vain lunta.

Rippikoulussa hän tuli uskonnolliseen herätykseen. Kajaanissa vaikutti tuolloin niin sanottu viides herätysliike ja sen hyvin henkilökohtainen hurskaus sai pojan valtaansa. Rippikoulun pappi myös äkkäsi pojan ja parin muun musikaalisuuden ja perusti heistä koraalikvartetin. Pojat alkoivat tehdä keikkaa vanhainkodeissa ja Sukevan vankilassa. Besa me mucho vaihtui virteen Sun haltuus rakas Isäni.

Toiminta seurakunnassa oli niin aktiivista, että äiti jo huolestui: Tapion keskiarvo romahti 9,25:een.

Parin vuoden kuluttua muutettiin Kuopioon. Siellä ilmapiiri ja uskonnollisuus oli vapaampaa ja älyllisempää, maailmaan päin avartuvaa, inspiroivaa.

"Lukiossa tapasin Reetan. Hän oli hirveän selkeäsanainen ja klaari kaikessa. Itse en ollut."

"Olimme jo pariutuvia nuoria. Kun saatiin ajokortit, pyörimme rallia ympäri maata kristillisillä teinipäivillä."

Vuonna 1967 Tapio Leskinen ja Reetta muuttivat Helsinkiin ja alkoivat molemmat opiskella teologiaa. Vallankumousvuonna 1968 heidät vihittiin. Leskinen oli tuolloin 21-vuotias.

Hän mobilisoitui kaduille. Enää eivät virret riittäneet. Yhteiskunnan ja maailman rakenteet oli muutettava.

"USA pois Vietnamista, Kambodzhasta, Laosista. Tämän osaan aina, vaikka jaloista riiputettaisiin!"

Hän toimi Ylioppilaiden kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana. Vallankumouksen mylly pyöri. Yhtenä jouluna he keräsivät Vanhalle satoja pultsareita, kantoivat sinne patjat ja ruuat ja viettivät yhteiskunnan pohjaluokan kanssa kaksi yötä.

Sen jälkeen kun mentiin äidin luo kylään, äiti piteli nenäänsä: Tapio ja Reetta haisivat.

Toisena jouluna vietettiin nälkäjoulua. Valloitettiin Stockmann ja levitettiin sanaa: Älä osta mitään! Se oli prosenttiliikkeen alkua.

Vuonna 1975 Tapio Leskinen valmistui papiksi. Perheessä oli kaksi pientä tytärtä. Sitten lähdettiin Argentiinaan.

Argentiinan hyvät ja pahat vuodet

Argentiinassa asui tuolloin 300-400 suomalaista, Latinalaisessa Amerikassa kaikkiaan noin 1 500. Leskisestä tuli heidän ja suomalaisten merimiesten sielunpaimen.

Hän opetteli paikan päällä espanjan, mikä olikin tarpeen. Argentiinassa elettiin sotilasdiktatuurin aikaa. Buenos Airesin suomalaisseurakunnan Marian päivän jumalanpalvelusta oli vietetty 66-vuotiaan juukalaisen Hanna Hietalan kotona. Pari kuukautta myöhemmin hän ja hänen viisi lähiomaistaan katosivat jäljettömiin. Poika oli ay-aktivisti, mitä sotilasjuntta ei liene suvainnut.

Leskinen rupesi selvittämään tapausta suurlähetystön kanssa.

"Se oli minun talvisotaani ja hirveän pelottavaa. Jouduin todella miettimään mitä riskejä otan. Kerran sotilaat pidättivät minut ollessani viemässä merimiesten lehmännahkoja ja sisäfileitä, tuliaisia, laivaan. Minua kuljetettiin panssariautossa, otettiin sormenjäljet, vietiin putkaan. Sanoin olevani diplomaatti ja minulla olikin diplomaattipassi, olin farkuissa, he eivät uskoneet."

"Hanna Hietalan toinen poika onnistui perheensä kanssa piiloutumaan ja pakenemaan maasta. Autoin heitä parhaani mukaan. Argentiinassa kävin kovan koulun ihmisoikeuksista. Se jatkui Salvadorissa, ja edelleen."

Kerran pappi meni tapaamaan vanhaa suomalaisrouvaa sairaalaan. Rouva oli väsynyt, koko yön oli joku nainen huutanut viereisessä huoneessa. Onneksi vanhus ei tajunnut sitä mikä Leskiselle valkeni: sairaalassa oli kidutuskeskus.

"Se oli niin sanotun likaisen sodan aikaa."

Väkivaltaa oli muutenkin, kaikkialla. Siirtolaispappi sai siunata haudan lepoon useammankin kadulla puukotetun maanmiehensä.

Mutta oli Argentiinassa juhlaakin. Jos grillimestari oli varattu, Leskinen valmisti itse asado-paistia 30 merimiehelle. Juotiin hyvää punaviiniä, soitettiin ja laulettiin yömyöhään hempeitä lauluja.

Merimieskirkko oli kaikkien suomalaiskävijöiden tukikohta. Sinne tulivat suomalaiset jalkapallopomot kun MM-kisat pidettiin Argentiinassa, siellä harjoittelivat maanosassa konsertoivat huippumuusikot, yöpyivät kirjailijat, elokuvantekijät, shakkimestarit.

"Neljä kertaa vuodessa kävin Brasiliassa. Pidin joulukirkkoa selluloosatehtaalla Amazonilla, jonne oli kuljetettu Suomesta kinkut ja kuuset, ja tapasin vanhoja tuttujani Etelä-Karjalasta."

Sitten päättyivät nuo kolme hyvästä ja pahasta piripintaista vuotta. Leskiset palasivat Auroralla Suomeen. Pian sen jälkeen lopetettiin Etelä-Amerikan linja eikä merimiespappia siellä enää ole.

Seniori juniorisarjassa

Argentiinasta Tapio Leskinen siirtyi Kirkon Ulkomaanapuun ja rupesi palkkatyökseen kamppailemaan oikeudenmukaisuuden puolesta.

"Sittemmin olen ollutkin vain Suomessa paitsi 1993-96 Salvadorissa, Luterilaisen Maailmanliiton ohjelman johtajana", hän lausahtaa.

Salvadorissa maa järähteli mutta mitäs siitä. Nyt jo naimaikään ehtineillä kauniilla tyttärillä, Saaralla ja Riikalla, riitti kosijoita ja molemmat avioituivatkin salvadorilaisten kanssa.

"Molemmat ovat jo eronneet ja nyt on uusia, suomalaisia vävyehdokkaita. Entisetkin vävyt ja vävykandidaatit sukulaisineen ovat edelleen ystäviämme. On myös kaksi ihanaa lapsenlasta jotka vien usein aamuisin tarhaan. Meillä on syvällisiä keskusteluja yhdessä."

Olemme jutelleet neljä tuntia. Leskinen vilkaisee kelloa. Kello 21 alkaa kaukalopallo Myllypurossa. Hän pelaa miestensarjassa.

"Olen ylivoimaisesti vanhin. Ikämiesten sarjan ikäraja olisi 35 vuotta. Sanovat että minussa on vielä tsemppiä." Hymy on leveä.

Mietin. Leskinen on kätevä käsistään kuten puuseppäisänsä ja osaa laittaa ruokaa. Hän johtaa, pelaa tennistä, musisoi, vetää opintomatkoja, tutkii, puhuu kieliä ...

Onko mitään mitä et osaa?

"Mitä mä en osaa ... Ehkä mä en osaa tarpeeksi hiljentyä."

Onko egoistien suhteen mitään tehtävissä?

Kirkkososiologiaan kuuluvassa väitöskirjassaan tohtori Leskinen on löytänyt suomalaisten keskuudesta neljän tyyppistä asennoitumista ja lahjoittamiskäyttäytymistä suhteessa "globaaliin vastuuseen".

Asenteiden tai arvojen ääripäät ovat altruismi eli yhteisöllisyys ja egoismi eli vain oman onnensa ympärillä pyöriminen. Altruismi voittaa kolmen suhteella yhteen.

Leskinen selvitti myös ihmisten suhtautumista 27 kansalaisjärjestöön. Eniten arvostusta saivat Suomen Punainen Risti, Unicef, Kirkon Ulkomaanapu, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Yhteisvastuukeräys. Yllättävän selvästi vastaajien taustat ja arvot ratkaisivat, ketkä suosivat mitäkin ja millaisilla summilla.

Voivatko järjestöt siis oikeastaan muuta kuin löytää arvomaailmaltaan itselleen sopivat tukijat ja tarjota heille mieluisia ja tyydyttäviä avustuskohteita? Egoisteihin lienee turha tuhlata ruutia?

Leskinen tuskin olisi nykyisessä virassaan, jos hän ajattelisi näin.

"Yhteisöllisyys saattaa kyllä elämänkaaren mittaan - kovassa kilpailussa - aika lailla peittyä", hän myöntää. Kuitenkin kulttuurissa ja jokaisen kokemusmaailmassa on tietoa myös altruistisuuden ja lähimmäisenrakkauden arvoista.

"Tämän pinnan alla olevan yhteisöllisyyden ja uuden tiedon ja uusien tunnekokemusten varaan voidaan rakentaa uusia kuvioita. Voidaan antaa tietoa tarpeista ja toimintatavoista, osoittaa että ne toimivat ja tarjota mahdollisuutta kokonaisvaltaiseen yhteistyöhön", hän vastaa.

Enää tukijoita ei yritetäkään saada shokkiefektien ja -kuvien, "nälkäpornon", kautta. Niiden tie on käyty loppuun. Ensisijaisesti tarjotaan tietoa.

"Voihan myös olla, että egoisti on epäreilu nimitys", hän lisää. "Ehkä he ovatkin järkeviä ihmisiä, jotka ajattelevat että on paras hoitaa ainakin yhden ihmisen asiat hyvin."

Sitä paitsi egoistin huoli omasta hyvinvoinnista voidaan ehkä myös ottaa toisten auttamisen lähtökohdaksi.

"Näinhän on tehty Harri Holkerin raportissa, jossa todetaan: "Suomalaisten ja kehitysmaiden asukkaiden edut ovat yhteiset." Jos maailman köyhiä ei auteta, he voivat nousta kapinaan ja uhata meidänkin turvallisuuttamme. Kehitysapu on turvallisuuspolitiikkaa!"

"Itse en kyllä näe, miten heikot ja aliravitut ihmiset voisivat meitä uhata. Eikö ihmisiä voi auttaa ihan vain siksi, että he tarvitsevat apua?" Tapio Leskinen kysyy.

Minkälaista on hyvä kehitysapu?

"Hyvin pitkäaikaista ja kokonaisvaltaista sitoutumista, hyvää yhteistyötä paikallisten ihmisten kanssa heitä ja heidän osaamistaan kunnioittaen. Perustoimeentulon ja koulutuksen turvaamista. Työtä kulttuuristen kehityksen jarrujen - esimerkiksi hierarkioiden, korruption - tunnistamiseksi. Ihmisoikeuksien puolustamista."

Samalla hän muistuttaa, että kehitysapu on pikkurahaa sen rinnalla, mitä voitaisiin saavuttaa, jos maailmankaupassa rikkaiden maiden egoisimia vähennettäisiin.

"Siksi Kirkon Ulkomaanavun tunnuslauseena on nykyään 'Vaikuttaminen ja varainhankinta elämän ja ihmisarvon puolesta'", kotimaantyön johtaja sanoo.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!