Tumma nainenhehkuu indonesialaisessa asussa. Sairaanhoitaja Sri Metanila alkaa ujohkosti kertoa Helsingin seurakuntayhtymän suomalaisille kummeille, mitä kaikkea on tapahtunut näiden tukemassa lastenkodissa Indonesiassa.
Mutta sitä ennen on palattava 1980-luvulle, josta kaikki alkoi. Aviomies oli jättänyt Srin ja hänen pienen tyttärensä, ja hän asui jälleen vanhempiensa luona. Lehdessä oli ilmoitus, jossa etsittiin lastenhoitajaa paikkaan nimeltä Yayasan Penghibur, suomeksi ”Lohduttaja-säätiö”. Sri päätti hakea paikkaa ja saikin toisen kirjeen jälkeen myönteisen vastauksen.
Sri Metanila tuli säätiöön vuonna 1986 ja jäi. Yayasan Penghiburin olivat perustaneet suomalainen sairaanhoitaja Anna-Liisa Jaanu-Ismudjito yhdessä toimittajamiehensä Suprapto Ismudjiton kanssa lepraa sairastavien ja sen vuoksi hylättyjen lasten turvaksi. Sristä tuli osa suurta lastenkodin perhettä. ”Anna-Liisa on minulle melkein enemmän kuin oma äiti”, hän hymyilee.
Tekijät kaikkoavat, työ ei
Penghiburin lastenkoti sijaitsee Keski-Jaavalla 800 kilometrin päässä pääkaupungista Jakartasta. Alue on köyhää maaseutua, jossa monilla ei ole varaa matkustaa kauas sairaaloihin. Siksi Penghiburiin perustettiin poliklinikka, josta ympäristön asukkaat saavat hoitoa ja apua halvalla tai välillä jopa ilmaiseksi.
Sri työskentelee muun ohella poliklinikalla, jolla on muun muassa neuvolatoimintaa äideille ja lapsille. Hän on opiskellut Suomessa diakonialaitoksella ensin vammaishoitajaksi ja jatkanut myöhemmin opintojaan Indonesiassa edelleen suomalaisella tuella. Hän valmistui sairaanhoitajaksi viime jouluna. Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, hän on jälleen Suomessa kertomassa kuulumisia sujuvalla suomella.
Sri työskentelee Yayasan Penghiburissa tarvittaessa – eli lähes päivittäin – muun muassa lastenkotia ja muita toimintoja ylläpitävän säätiön toimistossa sekä esimerkiksi säätiön huonekalutuotantoa valvomassa. ”Työtä on meillä paljon, mutta työntekijät lähtevät helposti paremmin palkattuihin töihin ”, pahoittelee Sri.
Mallina muille
Säätiön toiminta on kasvanut parissakymmenessä vuodessa lastenkodista kukoistavaksi yhteisöprojektiksi muutaman ihmisen uskomattoman kovalla työllä. Sitä on tuettu Emmaus Helsingin toimesta pääasiassa ulkoministeriön hanketukivaroin sekä uskollisten kummien lahjoituksilla.
Nyt yhteisöprojektien odotetaan kantavan hedelmää, sillä ulkoministeriön tukea tarvitaan uusissa projekteissa toisaalla. Uudet aluevaltaukset, kuten lehtipaino ja huonekalupaja, pyrkivät turvaamaan säätiön omavaraisuutta jatkossa. Penghibur onkin esimerkki, josta naapurit ottavat mallia, ja niin uudistukset leviävät. ”Ensi vuonna vuoristossa aloitetaan luomuviljelyprojekti esimerkiksi muille kyläläisille”, Sri kertoo ylpeänä.
Koko vuoristoprojekti on sinänsä pieni ihme: säätiö osti palan maata vuoristo- alueelta, jossa kasvoi lähinnä kuivaa heinää. Alueella oli vain yksi puu, jossa kuului asuvan paha henki. Sen vuoksi maa oli halpaa. Lastenkodin väki istutti alueelle hedelmäpuita, joiden mukana sateet palasivat. Nykyisin tuolla ennen kuivalla eroosioalueella on riisipelto.
Lastenkodin uutisia kuulemaan tulleet kummit alkavat taputtaa ihastuksissaan riisipeltosaavutukselle. Sri Metanila on hurmannut yleisönsä. Ja hyvä niin, sillä vaikka Penghiburin projektit tuottavat jo jonkin verran tuloja yli projektin tarpeen, lastenkotia ei niillä pystytä ylläpitämään. Siksi muualta tuleva tuki on välttämätöntä, eikä sitä juuri muualta tule kuin Emmaukselta ja kummeilta.
Kummiksi haluavalta ei vaadita sitoutumista tiettyyn summaan tai aikatauluun. Kaikki rahat menevät suoraan lastenkotiin. Yhteydenotot: Elisa Vilpas 09-529430.
Ilmestynyt Kumppanissa 3/2004