Gorkhi-tereljin kansallispuistossa vietettyjen seesteisten päivien jälkeen Mongolian pääkaupunki Ulaanbaatar tuntuu vilkkaalta. Kompastelemme roudan vaurioittamaa jalkakäytävää taskulampun valossa, vältellen putoamasta ammottaviin kuoppiin ja viemäriaukkoihin, joita avautuu tämän tästä eteemme. Jo pelkkä matka elokuviin käy alkunäytöksestä.
Elokuvateatteri sijaitsee aivan Ulaanbaatarin keskustassa, Sambugiin Örgön Chölöö -kadulla, Vapauden aukion reunalla valtaisassa betonikolossissa. Rakennus on ilmiselvästi Neuvostoliiton lahja-avun aikaista arkkitehtuuria, jonkinlainen kulttuuri- ja viihdekeskuksen risteytys.
Kaupungissa pyörii vaikka millä mitalla amerikkalaisia action-pätkiä, mutta vakuutamme majapaikkamme Nassan Guest Housen respalle tahtovamme nähdä nimenomaan mongolialaisen elokuvan. Lehti-ilmoituksista löytyy paikallisen Universumi-filmistudion esittämä mongolialainen ”taide-elokuva” Süülchiin höhöön duu eli Viimeisen käen laulu.
Saamme respan tytöltä elokuvalipun osto-ohjeet ja teatterin osoitteen paperilapulla mongoliksi siltä varalta, että eksyisimme pimeillä kaduilla. Oivallisin opastuksin löydämme kuitenkin helposti perille.
Sisään astuttuamme toivottaa ihmispäiden yläpuolella tervetulleeksi parimetrinen Leninin rintakuva, jonka aulan himmeä valaistus kalventaa aavemaiseksi. Elokuvateattereihin johtavan oven yläpuolella lukee mongoliksi vapaa-aika, joka sananmukaisesti käännettynä tarkoittaa ’tyhjää tuntia’. Käytävän vastapuolella sijaitsee panttilainaamo, josta saa rahaa kahdeksan prosentin korolla.
Aulassa parveilee nuorta väkeä. Arki-iltana täällä ei ole tungosta, ja kohteliaasti meidät ohjataan oikealle lippuluukulle. Kello 19:n näytöksessä on melko tyhjää, katsomossa istuu muutama nuori pariskunta ja nuorista naisista ja lapsista koostuvia porukoita. Tämä ei selvästikään ole Tshingis-kaanin miehisten perillisten elokuva. Popcornit ja juotavat nautitaan sisällä teatterisalissa.
Elokuvalippu maksaa 2000 tugrugia eli hieman alle puolitoista euroa. Lipussa mainitaan elokuvan käsikirjoittajaksi G. Davaasüren ja ohjaajaksi H. Hishigbadrah. Myös lavastaja, kuvaaja, musiikintekijä sekä laulujen esittäjä mainitaan nimeltä samoin kuin näyttelijät. Elokuvan sponsorikin on saanut nimensä lippuun. Rooleissa esiintyy paikallisia tähtiä, mutta erikoista on pääosanesittäjä Tömörbaatarin kohdalla maininta ”hallituksen luvalla”. Pääosien esittäjäveljekset kuljeksivatkin tarinassa suurimman osan aikaa sotilaspuvuissa. Suikissa loistavat vihreät kokarditähdet.
Filmissä veljekset ihastuvat samaan tyttöön. Nuorempi veli häviää kilpakosinnan ja tappaa lopulta vahingossa tytön. Veljesten äiti näkee etiäisiä tulevasta tragediasta ja itkee huonoa poikaansa. Tapahtumat sijoittuvat komeisiin aromaisemiin, jossa asutaan jurtissa ja ratsastetaan pienillä mongolihevosilla. Puvut ja esineistö ovat pääosin perinteisiä, eikä esineiden ja eleiden symboliikka avaudu kulttuuria tuntemattomalle. Sen sijaan länsimaisen katsojan on helppo tunnistaa muita elokuvaan sisällytettyjä viestejä, niin suoria kuin piilotettujakin.
Bollywood-elokuvien tapaan sinne tänne on ripoteltu melankolisia ja väliin reippaitakin lauluesityksiä. Traagisesta lopusta huolimatta tämä on huumorileffa, me kieltä osaamattomatkin saamme juonesta kiinni ja pääsemme mongolivitseistä osallisiksi.
Jälkinäytöksenä majapaikkaan palatessamme väistelemme pimeillä kaduilla nyt monttujen lisäksi myös liikaa airag- ja arikh-juomia nauttineita horjuvia hahmoja.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2006