Eurooppa ei huoli pakolaisia

Länsimaat haluavat padota kehitysmaista lähtevät ihmisvirrat, eivätkä kehitysmaatkaan enää halua ottaa vastaan sotaa pakenevia ihmisiä. On aika panostaa afrikkalaiseen kotoutumistyöhön.

Teksti: Marja-Leena Suvanto

IhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusAfrikkaKeski-AfrikkaKongo-Brazzaville

Kwabo Batende Noe ja tyttärensä Kahinda Francoise. (Kuva: Marja-Leena Suvanto) Kongosta paenneet Kwaba Batende Noe ja hänen tyttärensä Kahinda Francoise asuvat Kyangwalin pakolaistaajamassa Ugandassa.Kahindo istuu isänsä vieressä ja kuuntelee, kuinka isä kertoo surustaan.

"Tyttärelläni on jo ikää mutta ei aviomiestä. Toisaalta ei ole mieltä mennä naimisiin, kun ei ole tulevaisuutta, ei töitä eikä kielitaitoa", isä miettii.

Kahindo Francoise asuu Kyangwalin pakolaistaajamassa Länsi-Ugandassa. Hän on 25-vuotias kongolainen nainen.

Kotona Kongossa Kahindo oli opettaja. Hän oli 20-vuotias, hyvässä asemassa oleva nuori nainen. Nyt hän on työtön pakolainen, ja päivät kuluvat vanhempien helmoissa, kuten hän itse sanoo.

Isä Kwabo Batende Noe kertoo, että heidän oli mahdotonta jatkaa elämää Kongossa hänen ammattinsa vuoksi. Kwabo oli koulun rehtori. Lähtöpäätös oli raskas mutta pakko tehdä sen jälkeen, kun kapinalliset alkoivat vaatia koulun tyttöjä käyttöönsä ja uhkasivat hyökätä kouluun. Lopulta koulu suljettiin.

"Raivostuneet kapinalliset sieppasivat minut ja pahoinpitelivät useita päiviä. Kiduttajani olivat oman kylän ihmisiä. Lopulta vahdikseni laitettiin tuttava, joka auttoi minua pakenemaan. Kotiin emme voi palata, niin monet kasvot piirtyivät päivien kidutuksen aikana muistiini."

Kahindo kuvaa isäänsä lämpimäksi, uhrautuvaksi ja rakastavaksi isäksi. Hän kertoo, että isä edelleenkin kannustaa käymään koulua, hankkii tyttärille kauniita vaatteita ja panostaa perhe-elämään.

"Isä tuntee varmasti syyllisyyttä siitä, että jouduimme jättämään kodin", Kahindo sanoo ja kertoo arvostavansa erityisesti isänsä lujuutta, joka on pelastanut myös hänen elämänsä.

"Kun ystävättäreni lähtivät töihin pääkaupunkiin Kampalaan, isä sanoi ei ja vahti, etten karannut. Olen onnellinen ja kiitollinen hänen lujuudestaan. Moni ystävä päätyi Kampalassa prostuoiduksi ja elää nyt aviottoman lapsen yksinhuoltajana. Monella on jo aids."

Ovet sulkeutuvat

Afrikassa on miljoonia tällaisia perheitä, ihmisiä vailla vaihtoehtoa ja tulevaisuutta. Osa heistä pyrkii Eurooppaan ja uskoo, että heitä odottaa siellä uusi elämä. Mutta Eurooppa ei halua heitä.

Eurooppaan pyrkivien määrän kasvu sekä lisääntyvä ihmiskauppa ja salakuljetus kasaavat paineita ratkaista Afrikan pakolaisten ja maansisäisten pakolaisten ongelmat. Eurooppa ei halua enää vainoa ja köyhyyttä pakenevia afrikkalaisia vaan sanoo, että suurien pakolaismäärien vastaanottaminen vain siirtää ongelmat maanosasta toiseen.

Ranskan maahanmuuttajamellakat ovatkin hyvä esimerkki siitä, mihin vastentahtoinen kotoutuminen johtaa. Kehitysmaat seuraavat pakolaistyössään länsimaiden mallia. Vielä 1970-luvulla ne ottivat vastaan lähes kaikki vainoa ja sotaa pakenevat, mutta 1990-luvulla asenteet pakolaisia kohtaan kiristyivät.

Eurooppalaisten suhtautuminen pakolaisuuteen muuttui entisen Jugoslavian sotien jälkeen. Hallitukset tehostivat rajavalvontaa ja halusivat pitää apua hakevat ihmiset mahdollisimman kaukana omalta alueeltaan. Euroopan unionissa korostetaan paikallisia ja alueellisia ratkaisuja, mutta rahaa niihin annetaan niukasti ja myöhään.

Pakolaisuuden ongelmia ei pureta ihmisten joukkovaelluksella vaan on haettava paikallisia ja kestäviä ratkaisuja. Kansainvälisessä retoriikassa ratkaisut ovat olleet samat jo lähes 60 vuotta: paluu kotimaahan, uusi koti naapurimaassa tai viimeisenä ratkaisuna uudelleensijoitus kolmanteen maahan.

Unohdettu ratkaisu

"Pakolaisten asuttaminen entisen kotimaansa lähelle on pakolaisuuden unohdettu ratkaisu", sanoo tansanialainen Oswald Kasaizi, joka työskentelee kotimaassaan somalialaisten pakolaisten integraatiohankkeessa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR tukee kokeilua, jolla autetaan pitkään maassa olleita somalialaisia pakolaisia kotiutumaan Tansaniaan.

Kasaizi korostaa, että kotoutuminen on aina kaksisuuntaista työtä, jossa alkuperäisväestö ja pakolaiset, tulee huomioida tasapuolisesti. Hän muistuttaa myös, että kotoutuminen on onnistunut vasta, kun pakolaiset saavat uuden maan kansalaisuuden ja siihen liittyvät oikeudet ja myös velvollisuudet. Puolitiehen jätetty kotoutuminen kasvattaa ihmisten välisiä jännitteitä.

"Kotoutuminen on unohdettu myös siinä mielessä, että Afrikka on jätetty tekemään työtä lähes yksin. Kun pakolaiset ovat jääneet afrikkalaiseen isäntämaahansa, ovat länsimaat usein katsoneet kotoutumisen onnistuneen ja lopettaneet ripeästi taloudellisen tuen", Kasaizi totesi puhuessaan UNHCR:n maailmanlaajuisessa kansalaisjärjestökokouksessa Genevessä lokakuussa.

"Pakolaisten odotetaan yleensä palaavan kotiin. Tästä syystä heidän ja paikallisen väestön välillä pysyy näkymätön raja. Sen toisella puolella olevat pakolaiset karsinoidaan kaikkialla maailmassa riesaksi ja yhdistetään kaikkeen epämiellyttävään, kuten luvattomaan maahantuloon, rikollisuuteen, prostituutioon ja aidsiin."

Oswald Kasaizi sanoo, että joskus myös pakolaiset itse pitävät rajaa yllä. He haluavat jäädä leireille ja pakolaisiksi siksi, että toivovat pääsevänsä sitä kautta UNHCR:n uudelleensijoitusohjelmaan ja johonkin länsimaahan. Tiedotusta, koulutusta ja uutisointia länsimaiden pakolaiskäytännöistä ja politiikasta tuleekin tehostaa.

Länsimaat ovat nyt huomanneet Afrikan kotoutumismahdollisuudet. UNHCR:ssä valmistellaan uusia toimintaohjeita paikallisen työn vauhdittamiseksi. Jos pakolaisia ei haluta ottaa vastaan, on työtä konfliktien lähellä tuettava. Nyt tilanne on usein päinvastainen. UNHCR:n Kampalan toimiston johtaja Cynthia Burns kertoo, että Ugandan alueella tuki on pienentynyt tuntuvasti.

"Sudanin rauhansopimus ei ole nopeuttanut paluumuuttoa, mutta se on sulkenut monen hallituksen rahahanat Ugandaan. UNHCR työ maassa on kutistunut perustoimintoihin, ruuanjakeluun ja leirien ylläpitoon."

Kampalan urbaanit pakolaiset

Pakolaistaajaman jättäneet Kahindon ystävättäret eivät enää saa UNHCR:n apua. UNHCR vaatii jokaiselta pakolaiselta, joka ei halua asua hallituksen osoittamalla alueella, allekirjoitetun sitoumuksen, jossa luovutaan oikeuksista kansainväliseen apuun. Kaikkiaan arvellaan jo 15 000 pakolaisen allekirjoittaneen sitoumuksen Kampalassa.

Leiriltä kaupunkeihin lähteneet pakolaiset ovat Afrikassa yhä yleisempi ongelma. Ugandan naapurimaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa on tuhansien somalialaisten asuttamia slummeja, jossa ihmiset elävät tyhjän päällä. Silti suurkaupungit houkuttelevat yhä uusia pakolaisleirien asukkaita. Ilman henkilöllisyyspapereita, kielitaidottomina ja vailla työtä ulkomaalaiset ajautuvat nopeasti vaikeuksiin. He eivät saa työtä, lapset eivät pääse kouluun eikä heille ole terveyspalveluja. Rikollisuus, kotitalousorjuus, prostituutio, aids ja ennenaikainen kuolema on monien kohtalo.

YK:n pakolaisjärjestö toivoo kansainvälisten järjestöjen apua Kampalassa asuvien pakolaisten auttamisessa. Suomesta se on pyytänyt Suomen Pakolaisavun tukea aikuisten naisten kouluttamiseen.

Uganda on vuosikymmenten aikana vastaanottanut satoja tuhansia pakolaisia lähinnä Sudanista, Kongosta ja Ruandasta. Tällä hetkellä maassa on 230 000 pakolaista, joista 200 000 on sudanilaisia. He ovat olleet maassa pitkään, ensimmäiset ovat tulleet jo 1950-luvulla. Useisiin muihin maihin verrattuna Ugandan pakolaistyö on hyvää.

Kahindon, kuten muidenkin Ugandassa elävien pakolaisten mahdollisuudet uuteen elämään ovat olemattomat. Ugandan lain mukaan pakolainen voi hakea kansalaisuutta vasta oltuaan maassa 25 vuotta. Kansalaisuuden voi saada myös avioliiton kautta. Pakolaisen asema on aina tilapäinen, eikä elämän ole tarkoitus rakentua kansainvälisen avun varaan.

Kahindo ei näe tulevaisuuttaan valoisana. Hänelle tilapäisyys on tulevaisuus. "Pian perustan pakolaisperheen, jatkan kotityötä ja osallistun kirkon toimintaan."

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!