Opettajien lakkolounas

 

Kukka Ranta [Kuvan sanamuotoinen kuvaus] Perulaisille opettajille jaetaan lakkolounasta.

Savu tupruaa ilmaan ja tulenliekit nuolevat metallipatojen kylkiä asfalttikadun reunalla. Hiiltyneet tuhkahiutaleet leijuvat tiilikasojen välistä maata pitkin laiskan tuulen mukana. Veryttelyasuun pukeutunut lippahattuinen nainen mättää pahvilautaselle ruokaa ja ojentaa höyryävää lounasta tovereilleen. Ihmismassan taustalla lepattavat punaiset järjestöliput ovat värjänneet perulaiskaupunki Ayacuchon Plaza de Armas -keskusaukion tekemisen tantereeksi.

Andeilla on meneillään lakkoaalto: ihmiset uskaltavat vihdoin järjestäytyä pitkään jatkuneen sisällissodan luoman ahtaan ilmapiirin purkauduttua. Vanha aukio on täynnä maakunnan opettajia, jotka ovat saapuneet osoittamaan mieltä hallituksen yksipuolista politiikkaa vastaan. Viikon ajan valtavat padat porisevat lounasaikaan ja täyttävät vuorten reunustaman aukion makeiden vihannesten ja savun tuoksulla.

”Olemme kyllästyneet väkivaltaan ja vallanpitäjien antamiin tyhjiin lupauksiin, nyt on aika vaatia oikeuksia meille unohdetuille”, aukiolla aterioiva Clemente Huaman Palomino julistaa ja heristää rasvaisia sormiaan ilmassa. Vieressä kanankoipea järsivän Juan Carlosin mielestä presidentti Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää nyt vaimentaa lakkoilijat kovalla kädellä ja mediasodalla.

Kylmäksi sodaksi kutsutun kuuman lakkoaallon näkyvin osapuoli on Opetusalan ammattiliitto SUTEP. Perun hallituksen suunnitelmissa on uudistaa tutkintovaatimukset ja pakottaa opettajat ammattitaitoa mittaaviin testeihin.

Massairtisanomisia ja korruption uhkaa pelkäävät opettajat ovat vastanneet viikkojen mittaisella lakolla. Kesä huipentuu massamielenosoitukseen yhden Keski-Andien köyhimmän maakunnan keskusaukiolla. Öisin sitkeät opettajat pötköttävät kylki kyljessä pahvipalojen päällä, värikkäät viltit kääröinä Andien hyytävää kylmyyttä vastaan.

Jo lähes viikon ajan aukiolla nukkuneet opettajat Valle de Río Apurímacista keskustelevat kiihkeästi ja lappaavat innolla tuoksuvaa riisimuhennosta suuhunsa. Muutamaa muovimukia kierrätetään solidaarisesti lakkotovereiden kesken. Juomaksi tarjoillaan perulaisten ylpeyttä, kuplivan keltaista, sokeriakin makeampaa Inca Kolaa. Lopuksi annetaan pala paperia sormien ja suun pyyhkimiseen sekä varmistellaan yksitellen jokaiselta ruuan maistumista. ”Bueno amigo!” raikaa aukiolla.

Lounas on pian ohi, lakkoilijat keräävät lautaset pois. On kokouksen aika. Puhemiehet kerääntyvät rinkiin jäähtyneen padan ympärille ja alkavat kuuluttaa viimeisimmistä tiedotteista sekä antavat ohjeita tulevien päivien tapahtumille. Taustalla alkaa soida kovaääninen rytmi, jolla juhlitaan lähestyvää Wari-intiaanien marssia. Limaan suuntautuvalla rauhanomaisella mielenosoituskulkueella on tarkoitus kiinnittää hallituksen huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin.

Kaksi reipasta nuorta kiertää aukiolla keräten lahjoituksia lakkolounastajien matkaa varten. Koirat nuolevat pahvilautasten viimeisetkin tähteet. Viereisiltä nuotioilta nousee vielä savu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Norsunluurannikko yhä timanttipannassa

YK:n turvallisuusneuvosto on uudistanut pannansa Norsunluurannikon timanttikauppaa kohtaan. Kielto asetettiin vuonna 2005 sen jälkeen, kun YK:n tutkijaryhmä oli todennut maan pohjoisosaa hallitsevan kapinallisryhmän rahoittavan aseostojaan timanttikaupalla.

Norsunluurannikkoa pidettiin pitkään Länsi-Afrikan mallimaana. Poliittinen vakaus mahdollisti taloudellisen kehityksen. Tilanne kuitenkin muuttui vuoden 1999 sotilasvallankaappauksen myötä. Sitä seurasi uusi kaappausyritys vuonna 2002, jolloin satoja sotilaita nousi kapinaan. Lyhyen sisällissodan jälkeen kapinalliset vetäytyivät maan pohjoisosiin, ja Norsunluurannikko jakaantui kahtia.

Kapinalliset ja hallitus neuvottelivat rauhansopimuksen vuonna 2003, mutta rauha on ollut hutera. Väkivaltaisuuksia on esiintynyt vuodesta 2004 lähtien. Uusi rauhansopimus allekirjoitettiin tämän vuoden maaliskuussa. Tuore hallitus on aloittanut äänestäjien rekisteröimisen ensi vuodeksi kaavailtuja vaaleja varten.

Timanttikauppa rahoitti monia konflikteja Afrikassa 1990-luvulla. Muun muassa Angolan, Sierra Leonen ja Liberian sisällissotia rahoitettiin jalokivin. Pahimmillaan ’konfliktitimanttien’ osuus maailmanmarkkinoilla oli 15 prosenttia.

Konfliktitimanttien kaupan rajoittamiseksi aloitettiin vuonna 2000 Etelä-Afrikassa niin sanottu Kimberleyn prosessi. Prosessin osallistujamaat sitoutuvat todentamaan timanttien alkuperän ja varmistamaan, ettei niistä saatuja voittoja ole käytetty rahoittamaan aseellista konfliktia.

Kauppa Kimberleyn prosessiin sitoutumattomien maiden kanssa on jäseniltä kielletty. Timantintuottajia ja timanttikauppiaita edustavan World Diamond Council -järjestön mukaan konfliktitimanttien osuus maailmanmarkkinoilla onkin kutistunut alle yhteen prosenttiin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Australia kotouttaa uskonnollisia johtajia

Maahan muuttaneita uskonnollisia johtajia koulutetaan paikalliseen elämänmenoon Australiassa. Heille on muun muassa annettu mahdollisuus kohdata muiden uskontojen edustajia.

Papeilla tai imaameilla eli islamilaisilla johtajilla on tärkeä rooli monissa maahanmuuttajayhteisöissä. Jos he ovat kotoutuneet hyvin, se edesauttaa koko maahanmuuttajayhteisön pärjäämistä uudessa kotimaassa.

Melbournelaisen Monash-yliopiston professori Gary Bouma ja tutkija Anna Halafoff järjestivät kaksi koulutusta vuosina 2005 ja 2006 eri uskontokuntien johtajille. Kaikki osallistujat olivat juuri maahan muuttaneita ja edustivat lukuisia uskontokuntia ja kansallisuuksia. Mukana oli muun muassa katolilaisia, muslimeja, anglikaaneja, buddhalaisia ja hinduja.

”Emme halunneet tyrkyttää mitään tiettyä mallia australialaisuudesta. Ajatuksena oli kertoa, miten asiat toimivat täällä. Toimme myös esille, miten Australiassa voi laillisesti muuttaa asioita”, Bouma kertoo.

Australian historiaa ja yhteiskuntaa koskevien perustietojen lisäksi koulutuksessa käsiteltiin esimerkiksi avioliittolainsäädäntöä, joka on tärkeää tietoa uskonnollisille johtajille. Ehkä merkittävin anti koulutuksesta oli kuitenkin yhteyksien luominen sekä eri uskontokuntien edustajien että uusien maahanmuuttajien ja australialaisen yhteiskunnan välillä.

”Monet osallistujista eivät koskaan olleet tavanneet edustajia kaikista muista uskonnoista, jotka olivat koulutuksessa mukana. Monet epäröivätkin alkuun. Alkukankeudesta kuitenkin päästiin nopeasti: jo ensimmäisen tunnin jälkeen papitja imaamit vaihtelivat sähköpostiosoitteita”, Bouma sanoo.

Maahanmuuttajakoulutus ei sinänsä ole uutta. Bouman ja Halafoffin malli erottuu joukosta kuitenkin keskittymällä uskonnollisten johtajien kotouttamiseen monikulttuurisessa kontekstissa. Siten se erottuu esimerkiksi pelkkien imaamien koulutuksesta, joka yksilöi yhden uskonnon ongelmallisena ja koulutusta kaipaavana.

Koulutusmallia tuodaan nyt myös Eurooppaan Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n toimesta. Koulutuksia aiotaan järjestää Tanskassa, Saksassa, Latviassa, Britanniassa ja Suomessa. Tällä hetkellä järjestetään suunnitteluseminaareja opetussuunnitelman laatimiseksi. Ensimmäiset koulutukset järjestetään vuonna 2009.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Gandhin vartija

 

Päivi Arvonen [Kuvan sanamuotoinen kuvaus] A. Jalal

Intialainen A. Jalal on omistanut elämänsä Mahatma Gandhin muiston kunnioittamiselle. Aikoinaan hänen isänsä oli Intian eteläkärjessä, Kanyakumarin kaupungissa sijaitsevan Gandhin muistomerkin ensimmäinen vartija. A. Jalal seurasi siis isänsä jalanjälkiä.

”Pyörin täällä jo pikkupoikana isäni kanssa, ja siitä lähtien olen ollut täällä elämäni jokaisena päivänä. Isäni kuoleman jälkeen perin hänen virkansa ja olen ollut siitä lähtien muistomerkin virallinen vartija”, A. Jalal kuvailee paikalla, jolla Mahatma Gandhin tuhkauurnaa pidettiin ennen kuin tuhka siroteltiin mereen helmikuussa 1948.

A. Jalal tuntee muistomerkin perinpohjin, ja esittelee tietojaan perusteellisesti jokaiselle ulkomaalaiselle kävijälle – tipin toivossa tietenkin. Hän vaikuttaa myös vilpittömän kiinnostuneelta ja innostuneelta asiastaan. Vuosien varrella A. Jalal on kartoittanut myös muistomerkin parhaat mahdolliset kuvakulmat. Vartijan ja oppaan ammattien lisäksi hän toimiikin myös valokuvaajana.

”Teidän pitää tulla uudelleen toinen lokakuuta auringonnousun aikaan – tosin silloin täällä on valtava tungos”, A. Jalal kehottaa. Hän lisää, että modernia arkkitehtuurityyliä edustava muistomerkki on suunniteltu siten, että Gandhin syntymäpäivänä, lokakuun toisena, aamuaurinko paistaa sisälle muistomerkkiin katon kapeasta raosta – ja valaisee koko paikan.

Kelpo oppaan tavoin hän suosittelee muitakin kohteita. Yksi niistä on vuoden 2004 tsunamin uhrien muistomerkki. Miehen silmät täyttyvät kyynelistä. Tsunami oli kamalinta, mitä hän on koskaan kokenut.

”Kaaoksen jälkeen kuolleita ja loukkaantuneita ihmisiä oli joka puolella. Kannoin ruumiita yötä päivää nukkumatta. Elossa olleita tuotiin myös tänne muistomerkkiin suojaan, vaikka tsunami vaurioitti pahasti tätäkin rakennusta. Tuhoja korjataan yhä.”

Pian A. Jalalin on aika jatkaa työtään. Hyvästellessään hän tuijottaa silmiin niin vetoavasti, että saa minut melkein antamaan lupauksen paluusta.

”Tulettehan uudelleen käymään täällä, olen niin yksinäinen! Mutta tulkaa ennen vuotta 2010, koska silloin jään eläkkeelle.”

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Incredible India

Lapsi matkustaa perheensä kanssa Intiaan, jossa hän näkee ensimmäistä kertaa todellista köyhyyttä. Lapsen kummastus on luonnollista, ja pelko – jopa inho. Mutta on aivan eri asia, että aikuinen nainen kertoo lehdessä tuosta inhosta, eikä pääse ensireaktionsa yli.

Seurapiiritoimittaja ja kolumnisti Rita Tainola kirjoitti lokakuun lopun Ilta-Sanomissa kolmen päivän Mumbain matkastaan otsikolla ”Kamala Mumbai!”. Tainola oli odottanut eleganttia Bombayta, eikä nyky-Mumbai vastannut mielikuvaa. Tainolan matkan parasta antia olikin loistohotelli, jossa hän saattoi viettää aikansa, sillä ”porttien ulkopuolella oli todella likaista”.

Ihmettelen, kenelle Tainola tekstinsä kirjoitti. Pettyneelle itselleenkö? Kopioiko hän vahingossa palan päiväkirjamerkintöjään lehden sivulle?

Tainola uskaltautui porttien ulkopuolellekin, taksilla. Tuo kokemus teki Tainolasta kelpo yhteiskuntakriitikon. ”Totta kai hyvinvointivaltiossa elävän ihmisen on hyvä nähdätällaista, mutta mietin, että miten maa aikoo selvitä ongelmistaan”, Tainola kysyy. Häntä kauhistuttavat saasteet, roska, virtsan haju ja se että ”kukaan ei taida välittää mistään”.

Julkisessa kolumnissa yksi ihminen kertoo monille. Kirjoittaja tietää, kenelle kirjoittaa – oli tavoitteena sitten ”yhteisen kokemuksen” jakaminen tai puhtaasti provokaatio. Päiväkirjamerkinnät puolestaan voivat ollakin naiiveja tai yksinkertaisia. Ei niitä kukaan muu lue.

Mutta siinä kohdin, kun teksti on julkinen, myös moraalinen vastuu on kirjoittajan. Edes voimakkaan vastareaktion nimissä ei pidä julkaista inhimillisesti ala-arvoista tekstiä. Ne jääkööt pöytälaatikkoon.

No, Rita-rukka mahtoi olla pettynyt – Incredible India ei ollutkaan niin ihmeellinen. Tainola selvästi ajatteli, että maailma on kuin mainoksissa: kuusikymppisen iho kuin teinitytön, jos vain ostaa kallista meikkivoidetta.

Luin ”Ritan ripeät” kahteen kertaan, koska ajattelin olevani tyhmä. Toivoin, että kolumniin olisi piilotettu jokin ironian porkkana, jota en vain löytänyt. En haluaisi olla lukijana tällaisen journalismin oletettu ”yhteisen kokemuksen” jakaja – en lukija lainkaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Lyhyet palat

Kovia tuomioita banaanirintamalla

Monikansallisten banaaniyhtiöiden talous kukoistaa, mutta banaanirintamalla tapahtuu myös muutoksia: hedelmäjätti Dole Fresh Fruit on tuomittu maksamaan kuudelle nicaragualaiselle banaanityöläiselle yhteensä 3,3 miljoonaa dollaria vahingonkorvauksina.

Ulkomaiset maatyöläiset voittivat ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa oikeusjutun maan suuryhtiötä vastaan marraskuussa. Dole tuomittiin Los Angelesin tuomioistuimessa yhtiön 1970- ja 1980-luvulla käyttämän tuholaismyrkyn aiheuttaman hedelmättömyyden takia. Oikeus ratkaisi myös teon tahallisuutta koskevan kysymyksen työntekijöiden eduksi – käytetty myrkky kiellettiin Yhdysvalloissa jo 1977 muun muassa hedelmättömyyttä aiheuttavana.

The Guardian -lehden tekemä tutkimus paljastaa lisää epäkohtia: monikansalliset banaaniyhtiöt kasvattavat voittojaan kiertämällä veroja.

Dole-, Chiquita- ja Fresh Del Monte -yhtiöt hallitsevat yli kahta kolmasosaa maailman banaanikaupasta. Viimeisen viiden vuoden aikana ne saivat voittoja yli 1,4 miljardia dollaria, josta ne maksoivat veroa noin 200 miljoonaa dollaria. Tämä on vain 14 prosenttia voitoista.

Yritysverotuksen perustaso Yhdysvalloissa, jossa yhtiöiden päämajat sijaitsevat, on 35 prosenttia. Veronkierrossa hyödynnetään veroparatiiseissa kuten Cayman-saarilla, Bermudalla ja jopa Liberiassa toimivia tytäryhtiöitä. Esimerkiksi Cayman-saarilla ei ole lainkaan yritysverotusta.

Yhtiöt lisäävät voittojaan myös leikkaamalla henkilöstökuluja plantaaseilla. Banana Link -järjestön mukaan Fresh Del Monte irtisanoi kaikki työntekijänsä plantaaseillaan Costa Rican Monte Libanossa, minkä jälkeen väkeä palkattiin uudestaan heikommilla työehdoilla. Myös Chiquita on supistanut työvoimakulujaan yli puolella.

Dolen tuomitseminen voi muodostua ennakkotapaukseksi, vaikka oikeutta odotettiinkin 30 vuotta ja korvauksia saa vain kuusi kanteessa mukana olleesta 12 henkilöstä. Los Angelesin oikeusistuimissa on parhaillaan vireillä neljä vastaavanlaista juttua.

 

Hintava sata taalaa

 

Nicholas Negroponten käynnistämä One Laptop per Child -hanke on jo vuosia kehitellyt lapsille kestävää, kehitysmaaoloihin sopivaa kannettavaa tietokonetta, jonka hinta pysyisi sadassa dollarissa. Koneen hinta on kuitenkin dollarin pitkään jatkuneen alamäen myötä kivunnut reilusti tavoitehinnasta ylöspäin.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa kannettavia markkinoitiin marraskuussa Anna yksi, saa yksi -nimisellä kampanjalla. Siinä kuluttajia houkuteltiin ostamaan yksi kannettava omalle lapselleen ja samalla toinen lähetettäväksi jonkin kehitysmaan lapselle. Hyvän ostoksen hinta oli yhteensä 399 dollaria. Sadan taalan läppärin kappalehinta oli siis kurssimuutosten myötä noussut 200 dollariin.

XO:ksi nimettyjen kannettavien valmistus aloitettiin Kiinassa Changsun kaupungissa marraskuussa. Ensimmäinen suurtilaus saatiin lokakuussa, kun Uruguay ilmoitti hankkivansa kouluihinsa 100 000 kannettavaa.

 

Kuuluisa kaveripoppoo

 

Mitä yhteistä on Eija Ahvolla, Axl Smithillä ja nököhampaisella brasilialaisella sarjakuvahahmolla nimeltä Mônica? He kaikki ovat Unicefin hyvän tahdon lähettiläitä.

Mônica on ilahduttanut miljoonia brasilialaislapsia jo vuodesta 1963. Sarjakuvassa Mônican värikäs kaveripoppoo seikkailee fiktiivisessä Bairro do Limoeiron kaupunginosassa Sao Paulossa. Hilpeät sarjakuvat käsittelevät myös vakavia aiheita, kuten lasten oikeuksia ja rasismia.

Unicefin lähettilääksi valitaan tunnettuja urheilijoita, näyttelijöitä, laulajia ja muita julkisuuden henkilöitä ympäri maailmaa. Ajatuksena on, että he hyödyntävät julkisuuttaan edistääkseen lasten oikeuksia.

Mônica liittyy siis arvovaltaiseen joukkoon – lähettiläinä ovat vuosien varrella olleet muun muassa Audrey Hepburn, Harry Belafonte ja Manchester United -jalkapallojoukkue.

Väkivalta kriisialueiden kouluja vastaan yhä harkitumpaa

Kriisialueilla kouluihin kohdistuu yhä useammin tahallista väkivaltaa. Väkivaltaa käytetään yhä enemmän harkitusti opiskelun estämiseen, YK:n tuore tutkimus kertoo.

Raportin kirjoittajan Brendan O’Malleyn mukaan hyökkäykset koulutusta vastaan jäävät taistelujen keskellä usein vaille kansainvälistä huomiota. ”Tietyillä alueilla käy hengenvaaralliseksi olla opiskelija, opettaja tai opetusalan virkamies.”

Taistelevat ryhmät ovat monissa maissa ottaneet taktiikakseen oppilaitosten pommittamisen ja opettajien murhaamisen.

Viiden viime vuoden aikana opetusala on kärsinyt väkivallasta pahimmin Afganistanissa, Kolumbiassa, Irakissa, Nepalissa, Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla, Thaimaassa ja Zimbabwessa. Esimerkiksi Sri Lankassa ja Burmassa koululaisia myös värvätään lapsisotilaiksi.

Ratkaisuna ongelmaan O’Malley ehdottaa oppilaitosten julistamista väkivallattomiksi ”turvapaikoiksi” kirkkojen tapaan. ”Ehkä ne pitäisi myös varustaa Punaisen Ristin kaltaisella merkillä.”

Unescon marraskuussa julkaistu raportti ”Koulutus hyökkäyksen kohteena” on ensimmäinen lajissaan.

Nigerian öljyaddiktio

Nigerian tuoreesta budjetista ilmenee, että valtion tuloista peräti 80 prosenttia tulee raakaöljyn myynnistä.

Nigeria on Afrikan suurin öljyntuottaja ja yhdenneksitoista suurin koko maailmassa. Nigerian hallitus aikoo kuitenkin panostaa myös muuhun tuotantoon. Budjettiesityksessä kaavaillaan 10 prosentin kasvua siihen viidennekseen Nigerian talouselämästä, joka ei liity öljyntuotantoon.

Raakaöljyn hinta on ollut maailmanmarkkinoilla jo pitkään huippulukemissa. Hinta kipusi marraskuun loppupuolella yli 99 dollarin tynnyriltä, ja sen uskottiin pian rikkovan sadan dollarin rajan.

On mahdotonta tietää, mitä Nigerian valtiontaloudelle tapahtuu, jos öljyn hinta laskee rajusti. Vertailukohteeksi mainittakoon, että esimerkiksi vuonna 2004 Nokian osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli noin 3,5 prosenttia.

Sotilasjunttakin sitoutuu demokratiaan?

Kaakkois-Aasian valtioiden yhteistyöjärjestö Asean on hyväksynyt itselleen uuden peruskirjan huippukokouksessaan Singaporessa. Aseanin virallisia periaatteita ovat nyt talouskasvun edistämisen ja yhteisen markkina-alueen kehittämisen lisäksi demokratia, ihmisoikeudet sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Sopimuksen allekirjoitti myös sotilasjuntan johtama Burma, viralliselta nimeltään Myanmar. Maa on joutunut kansainvälisen arvostelun kohteeksi erityisesti sen jälkeen, kun se syyskuussa tukahdutti väkivaltaisesti hallituksen vastaiset mielenosoitukset.

Aseania on pitkään kritisoitu hampaattomuudesta Burmaa kohtaan. Lukuisista ihmisoikeusloukkauksista huolimatta maata ei ole suljettu ulos järjestöstä.

Uusi sopimuskaan ei sisällä mahdollisuutta konkreettisesti rangaista Burmaa tai muita ihmisoikeusrikkojia. Huono merkki lienee sekin, että YK:n erityislähettilään Ibrahim Gambarin esiintyminen huippukokouksessa estettiin Burman toiveesta. Gambari on keskustellut sotilasjuntan kanssa, ja hänen piti raportoida kokoukselle Burman tilanteesta.

Joulukuun kelpo kapine

Kumppani esittelee kuukausittain kapineen, joka tekee elämästä vähän kelvollisempaa.

Tainnuta haju kivellä

Tuoksahtaako? Hienhajua voi häätää kainaloista roll-onien ja suihkeiden lisäksi myös kivillä.

Jo usean vuoden ajan markkinoilla olleilla kristalli- ja luonnonkivideodoranteilla onkin vankka kannattajakuntansa.

Puikkomuotoon pakatun kivenmurikan käyttö on yksinkertaista: kivi kastellaan ja kosteaa kiveä sivellään puhtaaseen kainaloon. Käytön jälkeen kivi kannattaa huuhtaista puhtaaksi ja antaa kuivua ilman korkkia.

Kristallideodorantteja löytyy ainakin erilaisista ekokaupoista. Jos tuotteeseen tykästyy, säästyy niin rahaa kuin luontoakin, sillä yhdellä kivellä pyyhkii helposti vuosia. Valmistajat mainostavat tuotteiden sopivan myös herkälle ja allergiselle iholle.

Kividödöt eivät estä hikoilua, vaan poistavat hienhajua neutralisoimalla hajua aiheuttavia bakteereja. Kivi ei siten ole paras vaihtoehto niille, joille hajua suurempi ongelma ovat märän näköiset paidankainalot.

Toimituksen yhden hengen testiryhmä on parin vuoden koekäytön jälkeen todennut kiven oivaksi kapineeksi talvikäyttöön. Kesähelteille ja kovimpiin hikitreeneihin testiryhmämme kuitenkin valitsee jämerämmät aseet.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Haaste: vuohen lahjoittamisesta trendiä kestävämpi

 

Samuli Siirala [Kuvan sanamuotoinen kuvaus]

Kumppanin toimitukseen saapui postin mukana vessapaperirulla. Sen mukana tulleessa kirjeessä kysyttiin, miltä tuntuisi, jos omalla työpaikalla ei olisi lainkaan vessaa, vaan työntekijä joutuisi pujahtamaan tarpeilleen ulos – vaikkapa läheisen puiston suojiin.

Huussi on yksi vuoden 2007 uusista eettisistä lahjoista. Ensimmäinen oli vuohi. Suomen World Visionin perustamana ”Lahjaksi lehmä” on ensimmäinen suomalainen verkkolahjakauppa. Se sai alkunsa vuonna 2001, tuolloin Hyvän mielen lahjat -nimisenä.

Vuohi on edelleen hittituote. ”Siinä yhdistyvät sopiva hinta sekä tietyt lämmön ja pehmeyden arvot”, Suomen World Visionin toiminnanjohtaja Aki Temisevä kertoo. Pari vuotta sitten vuohi oli hetken jopa liian suosittu, ja se piti vetää pois markinoilta. Lahjoituksia tuli niin paljon, että kysyntä ja tarjonta eivät kohdanneet.

Lahjoittamista vai kuluttamista?

Toisena eettisille markkinoille ehätti samaisen vuohen kanssa Kirkon Ulkomaanapu (KUA), joka otti mallia Iso-Britannian Christian Aid -järjestöltä. Alkujaan eettisen lahjakaupan idea on peräisin Yhdysvalloista.

Systeemi on lähes jokaisessa suomalaisessa verkkolahjakaupassa sama: Kuluttaja lahjoittaa rahan ja lahjat hankitaan perillä paikallisesti, esimerkiksi kuljetuskustannusten välttämiseksi. Paikallinen yhteisö valitsee yhdessä järjestön työntekijöiden kanssa lahja-avun tarkat kohteet. Usein he ovat kaikkein köyhimpiä ihmisiä.

Jos lahjana on lehmä, raha takaa eläimen lisäksi myös koulutuksen eläimen hoitamiseen ja hyödyntämiseen. Jos rahaa jää vieläkin jäljelle, se käytetään yhteisön maatalouden kehittämiseen.

Lahjan matka on pitkä, ja sen kulusta kysellään paljon. Kuluttajat haluavat tietää rahojensa lopullisista käyttötarkoituksista.

Verkkolahjakauppojen omaan mainostamiseen ja hallintokuluihin hupenevat summat kiinnostavat ihmisiä. Esimerkiksi se, että World Visionilla Lahjoita lehmä -mainoskulut olivat viime vuonna 3 prosenttia tuotosta ja KUA käytti yhteensä 14 prosenttia lahjoituksista kaikkiin kotimaan kuluihin.

”Lahjakauppa poikkeaa muista lahjoittamisen muodoista. Ihmiset kokevat tämän kuluttamisen muotona, eivät varojen lahjoittamisena. He saavat samalla lahjan ja lahjoituksen”, Piia Huurtola KUA:sta kertoo.

Melkoisen suuret setelit

Eikä aivan pienestä kuluttamisesta olekaan kyse.

Kirkon Ulkomaanapu keräsi vuonna 2006 yhteensä lähes miljoona euroa lahjakaupalla. Kokonaisummasta lähes 800 000 euroa tuli joulumynnistä. Toisaalla taas Suomen World Vision myy tasaisemmin ympäri vuoden: jouluaika kerää pottiin reilu puolet vuoden myynnistä, viime vuonna 300 000 euroa.

”Kiinnostus on kasvanut hurjasti joka vuosi. Viime jouluna myytiin kärkipäässä 2 000 vuohta ja 2,7 kilometriä vesiputkea”, Temisevä kertoo. Rahaa tuli 80 000 euroa vuohista ja 55 000 euroa vesiputkista.

Hyväntahdon paketti vetoaa näinä aikoina moneen. KUA:ssa puhutaan eettisestä omatunnosta ja siitä, että tuo omatunto on ostajilla hiukan keskivertoa korkeampi. ”Tosin tuokin porukka on laajentunut paljon”, Huurtola sanoo.

Myös Temisevä kuvailee ostajien kirjon kattavan kaikki ”kehitysyhteistyökonkareista niihin, joilla on täysin epärealistinen kuva siitä, mikä eettinen lahja todellisuudessa on”.

Haaste: enemmän kuin trendituote

Huomattavien rahasummien on näyttävä järjestöjen toiminnassa. Miten niiden kokonaisbudjetit ja yksittäisten projektien talousarviot ottavat huomioon lahjakaupan kautta tulevat varat?

Markkinointisuunnittelija Tiia Vihavainen Suomen World Visionista kertoo, että budjetin sisällä voidaan arvioida, kuinka paljon rahaa lahjabisneksestä yleensä kertyy. Summalle jätetään kolo, joka täyttyy sitä mukaa, kun kauppa käy.

Koska ostaja ei voi kohdentaa lahjaansa esimerkiksi tiettyyn maahan, joustavuus säilyy.

”Tarve nousee paikallisten projektien kautta. Ja tarve määrää sen, mihin tulevat varat yleensäkin kohdennetaan”, Vihavainen lisää.

Ostaminen onkin kertateko. Kuten World Visionin sivuilla lukee: lahja ystävälle, jolla on jo kaikkea. Verrattuna esimerkiksi kummitoimintaan lahjojen ostajat ovat vähemmän sitoutuneita – hehän shoppailevat. Lahjabisneksen todellinen tulevaisuuden haaste onkin ylläpitää kuluttamisen tapa ja estää sitä katoamasta trendien vaihtelevaan aallokkoon.

Kuten kaupanteossa yleensä, kuluttamista ylläpidetään tarjoamalla uutta ostettavaa.

Tämän vuoden eettisiä lahjatulokkaita ovat huussien lisäksi muun muassa marsut ja puhdas vesi. Ostaja voi myös maksaa korjausleikkauksen sukupuolielinten silpomisen läpikäyneelle naiselle.

Eettistenkin lahjojen bisnes on kirjavaa. Toisinaan itse lahjan eettisyys tuntuu nurinkuriselta: esimerkiksi Suomen Punaisen Ristin verkkokaupassa voi tukea toimintaa ostamalla askelmittarin tai kalvosinnapit.

Antajan ilo

Annoin viime jouluna teini-ikäiselle siskolleni eettisen lahjan: kolme moskiittoverkkoa. Hänen suunsa mutristui. Lahja ei vastannut toiveita, eihän hän saanut mitään.

Eettisen lahjan ostaja saa antaa tuplaten. Ja toinen lahjan saajista, kehitysmaassa asuva, saa jotain tuikitärkeää.

Mutta miten Suomessa asuva saaja, tässä tapauksessa siskoni, voisi olla muuta kuin passiivinen välikäsi? Miksi ihmeessä hän ei ole se, joka saa valita lopullisen lahjan minun rahoillani? Kuka toisi markkinoille eettisen lahjakortin, jolla siskoni voisi lahjoittaa verkkojen sijaan vaikkapa valoa vuodeksi?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Tarinoita Ruandasta 13 vuotta kansanmurhan jälkeen

EEVA ANUNDIruanda.jpg
Gacaca-käräjöillä selvitetään kansanmurhaa.

”Säälin tappajia”

Nips, naps. Lambert Gashugin, 23, parturipenkissä nyakizulaiset saavat kuontalonsa siistittyä. Gashugin ruskea nahkakenkä nauraa yhtä makoisasti kuin mies itsekin. Ympärille kerääntyy tiiviiksi rintamaksi pienen eteläruandalaisen kylän asukkaita. Täällä on kyllä totuttu näkemään valkoihoisia, esimerkiksi Suomen keskusrikospoliisin väkeä, jotka tutkivat Porvoossa asuvan ruandalaisen osuutta kansanmurhaan.

Mutta kun haastattelu on tarkoitus aloittaa, Gashugi muuttuu levottomaksi. Hän vilkuilee ympärillä tungeksivaa väkijoukkoa ja yrittää hätistellä ihmisiä kauemmas. Siirrymme läheiselle pellolle, siellä ylimääräiset ihmiset näkee jo kaukaa. Kansanmurhasta saa kyllä puhua Ruandassa, mutta tutsina kylässä, jossa on pääosin jäljellä vain hutuja, se ei ole ihan helppoa.

Gashugi on ”onnekas”, hän menetti kansanmurhassa vain isänsä. Pian levottomuuksien yltymisen jälkeen huhtikuussa 1994 perhe lähti vaeltamaan kohti lähellä olevaa Burundin rajaa ja siellä sijaitsevia pakolaisleirejä. Perheellä oli paljon lehmiä, joten he olivat tappajille ja ryöstelijöille houkutteleva kohde.

”Se oli tällainen samanlainen laakso kukkuloiden keskellä”, Gashugi nyökkää ympärilleen. Maisema avautuu kymmenien kilometrien päähän, vieri viereen kynnettyine peltotilkkuineen. Alkupäivinä tapettiin ensisijaisesti miehiä ja poikia. Nähtyään rettelöivän joukkion lähestyvän isä lähti juoksemaan karkuun kukkulan rinteitä ylös ja alas.

”Näin, kuinka isää ammuttiin selkään jahän kaatui maahan. Ampuja oli poliisi – olen nähnyt hänet muutamia kertoja Kigalissa.”

Gashugi itse oli kansanmurhan aikaan yhdeksänvuotias. Hän pääsi karkuun, koska äiti oli pukenut siropiirteisen pojan siskojensa mekkoon. Sydän pamppaillen perhe pääsi ohittamaan tiesulun toisensa jälkeen ja aina rajan yli Burundiin.

Takaisin Ruandaan Gashugit palasivat saman vuoden joulukuussa. Vastassa oli yhä monin paikoin vartijoita ja tunnelma oli vähintäänkin jännittynyt. Ruanda on pieni maa – noin puolet Virosta – jossa uhrit ja tappajat tunsivat toisensa.

Kysyttäessä kotimaansa tämänhetkisestä tilanteesta Gashugi on pitkään hiljaa.

”Säälin tappajia. Voin antaa heille anteeksi, koska tiedän heidän tehneen hirvittävät tekonsa huonojen johtajien pakottamina.”

Viikoittain kokoontuvia gacaca-käräjöitä, paikallisia oikeudenkäyntejä, Gashugi pitää hyvänä aloitteena, mutta uskoo ihmisten valehtelevan sielläkin.

”Jotkut eivät vieläkään suostu kertomaan, mihin he piilottivat ruumiita. Jos emme saa haudata läheisiämme kunnolla, emme myöskään pääse parantamaan haavojamme.”

Ruandan tulevaisuudesta on monenlaisia mielipiteitä niin Ruandassa kuin maan rajojen ulkopuolellakin. Gashugin ääni muuttuu lähes kuiskaukseksi, kun hän esittää oman arvionsa. ”On ihmisiä, jotka haluavat yhä kansanmurhaa ja eroon meistä. Kyllä minua pelottaa.”

Ruandan vaikea historia

Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994 tapettiin sadan päivän aikana 800 000 – 1 000 000 tutsia ja maltillista hutua, kunnes Paul Kagame joukkoineen syrjäytti äärihutut ja ajoi kansanmurhaajat pakoon. YK ja länsimaat katsoivat tilannetta pitkään sivusta.

Verilöylyn taustalla on pitkä ja monimutkainen historia. Vaikka hutuja ja tutseja ei voida selvästi erottaa erillisiksi etnisiksi ryhmiksi, on kyse ollut näiden ryhmien välisistä etnisistä jännitteistä, joita siirtomaavallat ruokkivat. Hutut ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja tutsit karjanomistajia. Koska karja oli omaisuutena maata arvokkaampaa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Saksan ja Belgian siirtomaavallan rotuoppi korosti luokkaeroa korottamalla tutsit rodullisesti parempaan asemaan.

Eriarvoisen kohtelun vuoksi hutut nousivat veriseen kapinaan jo vuonna 1959 ja syrjäyttivät tutsimonarkian. Noin 150 000 tutsia pakeni naapurimaihin.

Pakolaiset perustivat naapurimaissa ja raja-alueilla kapinaliikkeitä, joista merkittävin oli Ruandan isänmaallinen rintama RPF (Rwandan Patriotic Front). Yksi sen johtohahmoista oli Ugandassa aikuiseksi varttunut Paul Kagame. Jännitteet tiivistyivät 1990 sisällissodaksi, joka kärjistyi kansanmurhaan neljä vuotta myöhemmin.

Kansanmurhan takana oli hutujen ääriaineksia edustanut MRND-puolue. Kiihkomielisimmät eivät katsoneet hyvällä kansanmurhan kynnyksellä tapetun presidentti Habyarimanan ”alistumista” kansainväliseen painostukseen ja sisällissodan lopettamispyrkimyksiin, koska he pelkäsivät oman valta-asemansa menettämistä.

Vihaa oli lietsottu jo pitkään propagandistisissa tiedotusvälineissä. Kuukausia ennen verilöylyä tapettavien nimiä oli listattu ja välitetty radiokanavalla.

Presidentiksi noussut Kagame on pyrkinyt yhdistämään kansaa ja on monien mielestä onnistunut siinä edeltäjiään paremmin. Kagame on rauhoittanut jännitteitä maan sisällä, mutta myös johtanut sotilaansa kaksi kertaa sotaan Kongon demokraattisen tasavallan alueella. Ruandaa johtaa selkeästi tutsijohtoinen hallitus, joka on keskittänyt valtaa itselleen.

Kansanmurhan lopettaminen on silti meriitti, joka ei hevin himmene. Kagamea on kuvailtu mieheksi, joka tähtää puheissaan ja teoissaan siihen, että häntä ymmärrettäisiin ei siihen, että häntä rakastettaisiin.

Sananvapautta Ugandasta Ruandaan

”Työkaverit ja sukulaiset pitivät minua aivan kahjona. Että kaikista maailman maistako sinun pitää lähteä juuri Ruandaan! Nehän tappavat siellä toisensa ja sinut siinä mukana”, ugandalainen journalisti David Gusongoirye virnuilee New Times -sanomalehden toimituksessa Kigalissa.

Gusongoirye saapui Ruandaan reilu vuosi sitten. Hän on päätoimittaja Ruandan ainoassa päivittäisessä englanninkielisessä sanomalehdessä. New Times on yksityinen sanomalehti, mutta sen politiikka on hallituksen linjaa tukevaa.

Toimituksellisesti hyppy on ollut Gusongoiryelle melkoinen, sillä Kampalassa hän työskenteli kriittisessä Monitor-sanomalehdessä. Median toiminta Ruandassa on yhä jännittynyttä, onhan sillä historiansa niin kutsuttujen viharadioiden ja propagandalehtien kanssa. Tiedotusvälineet olivat tärkeässä roolissa, kun ihmisiä opastettiin ”torakoiden tuhoamiseen”.

”Välillä on hankalaa, kun ei voi ilmaista itseään kuten haluaisi. Toisaalta kyllä ymmärrän Kagamen ja hallituksen tiukkaa linjaa. Olen kuullut niin monia tarinoita siitä, kuinka täällä piti aloittaa ihan kaikki alusta. Tilanne voi yhä kärjistyä – silloin alkaa arvostaa valvontaa ihan eri tavalla.”

Ruandassa kuulee jonkin verran syyttelyä siitä, että kuva maasta on länsimaisissa viestimissä hyvin yksioikoinen ja negatiivinen. Mutta journalistisesti matka tuntuu olevan yllättävän pitkä myös naapurimaahan.

”Ugandassa olisi paljon hyviä journalisteja, joita täällä tarvittaisiin, mutta kukaan ei halua tulla. He pelkäävät. Minua sen sijaan huolestuttaa enemmän, mitä kotimaani keksii.”

Ruanda onkin nykyään yksi Itä-Afrikan turvallisimmista maista, ja se on pitkälti presidentti Kagamen ansiota. Joissakin ruandalaisissa ja ihmisoikeusjärjestöissä johtamisen tiukka linja on herättänyt närää; onhan miestä kutsuttu rautanyrkiksi ja Afrikan Napoleoniksikin.

Gusongoiryen arki sujuu Kigalissa kuten se sujui Kampalassakin. Työt hoidetaan ja usein iltaa istutaan kavereiden kanssa maailmanpolitiikkaa tai naapureiden juoruja ruotien. Kansanmurhan muistotapahtumien aikaan historia on vahvemmin läsnä.

”Silloin surun voi tuntea fyysisenä kipuna, joka leijuu koko maan yllä. Tietysti me ulkopuoliset näemme vain heijastuksia yhteiskunnasta emmekä voi käsittää näiden ihmisten kokemia asioita. Mutta silti minusta tuntuu, että ihmiset katsovat jo huomiseen, uskaltavat ehkä vähän unelmoidakin.”

Yliopiston uusi alku

Ruandan kansallisen yliopiston viihtyisällä kampusalueella käyskentelee hiljakseen rupattelevia opiskelijaryhmiä.

Vastaan kävelee, käsi ojossa ja ystävällisesti hymyillen, punaiseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutunut mies. Etelä- Ruandan Butaressa kolmatta vuotta opiskeleva Jean Ntazinda, 25, esittäytyy ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisista asioista vastaavaksi sihteeriksi.

Ntazindan suku on Ruandasta kotoisin, mutta monet, kuten Jeanin vanhemmat, lähtivät maanpakoon Burundiin vuoden 1959 kansanmurhayritysten jälkeen.

”Isäni kehui aina kotimaataan. Häikäisevän kaunis maa, joka on täynnä maitoa, ruokaa ja hunajaa”, Ntazinda maistelee sanoja suussaan.

Isä ei enää ehtinyt nähdä kotiaan, mutta Jeanin äiti päätti heti kansanmurhan jälkeen, että perhe palaa Ruandaan rakentamaan maata uudelleen.

Niin ajatteli moni muukin eri puolilla maapalloa elävä ruandalainen: yli 800 000 tapetun tutsin ja maltillisen hutun ”tilalle” saapui kansanmurhan jälkeisinä kuukausina jopa yli miljoona pakolaista. Osa palanneista oli paennut vuoden 1994 kansanmurhaa, osa oli jo aiempien levottomuuksien pois ajamia ja jotkut saapuivat uusina tulokkaina.

”Saavuin äitini ja sisarusteni kanssa tänne 10. heinäkuuta, heti kansanmurhan jälkeen. Katsoin ympärilleni ällistyneenä: tässäkö se isäni ihana maa on?”

Koko Ruanda oli käytännössä maan tasalla. Kodit oli poltettu ja isommatkin rakennukset revitty siihen kuntoon, että kaikki oli aloitettava alusta. Latriineissa ja kaivoissa oli läjittäin ruumiita, tien pientareista puhumattakaan. Hiljaisuutta ja hävitystä korosti se, että esimerkiksi lähes kaikki koirat oli ollut pakko tappaa. Ne kun olivat tottuneet ihmislihan makuun ja alkoivat hyökätä myös elävien ihmisten kimppuun.

YK:n rauhanturvajoukkoja Ruandassa komentanut kenraaliluutnantti Roméo Dallaire kertoo kirjassaan ”Shake hands with the devil” Ruandan absurdista arjesta kansanmurhan keskellä. Kerran miestensä kanssa ruokatauolla ollessaan heidän katseensa oli kiinnittynyt omituisen näköiseen, hassusti lyllertävään koiraan. Olion lähestyttyä he huomasivat, että se olikin jättimäiseksi paisunut rotta, jolla oli ruokaa tarjolla enemmän kuin se jaksoi syödä.

Kuten moni muukin Ruandassa, myös Ntazinda kääntää itse puheen siihen, miten elämää kootaan kasaan. Usein ihmiset eivät varsinaisesti mainitse kansanmurhaa, vaan puhuvat ajasta ”ennen” ja ”jälkeen”.

Butaressa ja muissakin yliopistoissa ja oppilaitoksissa järjestetään ennen opintojen aloittamista niin kutsuttuja solidaarisuusleirejä, joiden pyrkimyksenä on yhdistää ruandalaisia ja antaa heille mahdollisuus puhua tapahtuneista.

Samaan pöytään istutetaan tappajien ja tapettujen lapsia. Keskusteluryhmien ja historiasta puhumisen avulla yritetään puhdistaa pöytää niin, että elämää voitaisiin jatkaa rinnakkain.

”Minun on varmasti muita helpompi auttaa näitä ihmisiä, koska en ole ollut täällä kansanmurhan aikaan. Olen sopivasti ulkopuolinen ja minulle on helppo puhua”, sosiaalisihteeri Ntazinda pohtii.

Kaikesta huolimatta usko tulevaisuuteen ja presidentti Paul Kagameen on niin Ntazindalla kuin ruandalaisilla yleensäkin vahva. ”Ruandalla menee jo paljon paremmin. Nuoret olivat aktiivisia kansanmurhassa, mutta myös sen lopettamisessa.”

Yksinäiset muistojen vaalijat

Appollon Gateran työ on yksinäistä. Gatera on luiden puhdistaja Ruandan eteläosassa sijaitsevan Cyahindan kirkon ruumishuoneella. Hän huolehtii omalta osaltaan siitä, että kansanmurhan uhrit saavat rauhan ja että heitä ei unohdettaisi.

Aina kun uusia luurankoja löytyy, ne tuodaan ruumishuoneelle, missä Gatera yhdessä kahden muun vapaaehtoisen kanssa riisuu jäljellä olevat vaatteiden riekaleet, pesee ja lajittelee luut ja lopuksi laittaa ne omiin huoneisiinsa. Kaikki huoneet ovat käytössä: yhdessä on pääkalloja, toisessa sääriluita, kolmannessa esimerkiksi käsivarsia ja sormien pieniä luita.

Ikkunalaudalla on radio viemässä pois hiljaisuutta, mutta tänään vain yltyvä sade ropisee kattopelteihin.

”Teen tätä, koska selviydyin. Velvollisuuteni on huolehtia näistä ihmisistä.”

Ruanda on vahvasti uskonnollinen maa, ja moni tutsi etsiytyi kansanmurhan aikaan kirkkoihin turvaan. Niin teki myös Gatera, joka onnistui piiloutumaan niin, etteivät tappajat löytäneet häntä.

Nykyään näitä entisiä tappajia, vaaleanpunaisiin pukeutuneita vankeja kuljetetaan joka viikko gacaca-käräjöille kertomaan teoistaan.

Gateralle vaaleanpunaiset virrat ovat tulleet tutuiksi. Yksi heistä on juuri kuultavana samassa kylässä, jossa Gatera asuu. Kyläläisten keskuudesta valitut tuomarit tenttaavat, kuka antoi käskyjä ja keitä syytetty tappoi. Lempeän iltapäivätuulen puhaltaessa puiden varjostamalle näyttämölle mainituksi tulee porvoolainen ja moni muu.

Gacacan kokoontuessa jokaisesta perhepiiristä on oltava paikalla ainakin yksi jäsen. Vuosi toisensa jälkeen jatkuvat oikeudenkäynnit ovat tarpeellisia, mutta ihan aina ei jaksa keskittyä. Naiset värikkäissä kangakankaissaan hyssyttelevät kitiseviä ja venkoilevia lapsia.

Syytetty seisoo kädet puuskassa, katse maahan luotuna ja painoaan jalalta toiselle vaihtaen. Vaaleanpunaisen vanginpuvun päällä on violetti tuulitakki. Katse ei harhaannu yleisöön, jonka joukossa on myös erään pienen lapsen sukua. Lapsen, jonka hengen syytetty riisti ja hautasi pellon laitaan. Loppupuheenvuoron aikana tulee itku.

”Se en ollut minä. Minusta tuli eläin. Antakaa anteeksi. Toivon ja pyydän, että voitte vielä antaa minulle mahdollisuuden.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Levyarvostelut

Authenticité: The Syliphone Years

Stern’s Music

Tämä Guineassa vuosien 1965–1980 välisenä aikana Syliphone-yhtiölle levytetyn musiikin kokoelma on oikeastaan enemmän kuin vain kokoelma musiikkia. Se on myös dokumentti 1958 itsenäistyneestä Guineasta kyseisinä vuosina – jos sellaiseen luentaan tuntee taipumusta, ja etenkin jos lukee tupla-albumin mukana kulkevan esittelylehtisen. Kuten monissa muissakin Afrikan vastaitsenäistyneissä valtioissa, Guineassa maan omaa kulttuuria arvostettiin, ja arvostus näkyi myös muusikoiden kohtelussa.

Samainen arvostus sai myös muotoja, jotka nykyajan vinkkelistä tiiraillessa tuntuvat yllättäviltä, kuten parhaiden orkestereiden kansallistaminen. 1960-luvullahan edistyksellistä moderniutta edusti tärkeiden teollisuudenhaarojen kansallistaminen eli niiden ottaminen valtion haltuun. Aikana, jolloin kaupankäynti ei vielä ollut jumalan asemassa, guinealaiset muusikot ja yhtyeet tuskin saattoivat toivoa suurempaa kunnianosoitusta.

Jos tästä mieleen nousevat Neuvostoliiton ehdottoman epäaidot kansantaiteilijat, mielikuva kannattaa hetimiten häätää. Guinean Orchestres Nationaux ja Orchestres Federaux eivät nimittäin pyrkineet kuohitsemaan perinnettä salonkikelpoiseksi, vaan oikeaan uudistamiseen. Niiden levytykset eivät musiikillisesti kärsineet myöskään siitä, että laulujen sisältö saattoi luiskahtaa härskiksi propagandaksi itsevaltaisen presidentti Sékou Tourén puolesta.

Taiteen ja diktatuurin suhde onkin monimutkaisempi kuin ensiajattelemalla uskoisi. Hyvän ja pahan vastakkainasettelun hankaluudesta todistaa esimerkiksi Super Boiro Band, joka otti nimensä soittajiensa työpaikasta, toisinajattelijoille tutuksi tulleesta Boiron vankilasta. Muusikot olivat alkujaan kansalliskaartin jäseniä eli sortokoneiston eturintamassa.

Guinean valtapuolueen – ja ainoan sallitun puolueen – ylistyslaulutkin ovat upeaa musiikkia, jossa länsiafrikkalainen perinne ja Atlantin takaiset, lähinnä kuubalaiset vaikutteet ihastuttavasti sekoittuvat. Rytmiikka on vetävää ja sointi miellyttävän suurta, latinalaisjazzahtavien puhaltimien ja helisevien kitaroiden juhlaa.

Introducing Kenge Kenge

Introducing/World Music Network

Kenialaisen Kenge Kengen luonkielinen nimi tarkoittaa karkeasti käännettynä pienten, ilahduttavien soittimien yhteenliittymää. Noin kymmenhenkisen orkesterin päällimmäisinä ilahduttavat instrumentit ovat yksikielinen viulu orutu ja huilu asili, joiden hilpeän toisteiset melodiat vetävät eteenpäin useimpia, esilaulajan ja vastauskuoron vuorotteluun pohjautuvia esityksiä. Tyylilaji on benga, jota Kenge Kenge kiintoisasti uudistaa korvaamalla kitarat akustisilla perinnesoittimilla.

Brasil 70

Soul Jazz Records

Brasilialaisen populaarimusiikin aarrearkusta on tälle kokoelma-albumille kerätty helmiä 1970-luvulta, tropicalia-liikkeen jälkimainingeista. Rockvaikutteet – ja nimenomaan progressiivisen rockin ja rockjazzin vaikutteet – tuntuvat vahvoina ja raikkaina. Kokoelman esiintyjistä jotkut, kuten Gilberto Gil, olivat luomassa jo tropicaliaa, ja toiset, kuten Novos Baianos -yhtye jatkoivat siitä, mihin 1960-luvun loppu oli tuonut.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Eettistä muotia Pariisissa

ZABOU CARRIÈREreppis.jpg
Osa mannekiineista on kotoisin Rio de Janeiron slummeista.

Salamavalot välähtelevät, kun pitkäsääriset ja hoikat mannekiinit pysähtyvät catwalkin päähän, notkauttavat niskaansa ensin oikeaan, sitten vasempaan, pyörähtävät ympäri ja purjehtivat lanteet vienosti keinahdellen takaisin kulisseihin.

Vaalea pilven lailla leijuva mekko, vanhoista kimonoista ommeltu tyylikäs jakkupuku, punaisesta langasta kudotut lähestulkoon läpinäkyvät minishortsit… Räps, räps, räps, kuuluu lavan päässä vellovasta kameramerestä, ja yleisö innostuu taputtamaan erityisen loisteliaan iltapuvun edessä.

Mutta tämä ei ole mikä tahansa muotinäytös. Toimittajien ja kutsuvieraiden saamassa pienessä lahjapaketissa on luomukosmetiikkaa ja reilun kaupan kahvia. Osa standardimitat täyttävistä mannekiineista tulee Ciudad de Diosin slummista Rio de Janeirosta ja lavan taustalla välkkyy Mahatma Gandhin lause: ”There is no beauty in the finest cloth if it makes hunger and unhappiness” eli hienoimmassakaan vaatteessa ei ole kauneutta, jos se aiheuttaa nälkää ja onnettomuutta.

Tällä catwalkilla nähdään vain reilun kaupan couturea.

Reilu käy kaupaksi

Eettisen muodin messut, Ethical Fashion Show, järjestettiin Pariisissa jo kolmannen kerran viime lokakuussa. Neljän päivän aikana 5 000 kävijää pääsi tutustumaan lähes 50 näytteilleasettajan luomuksiin.

Vaativimmallakin muotifriikillä oli mistä valita: mukaan mahtui tyyliä ja trendiä farkuista iltapukuihin, t-paidoista käsin maalattuun luonnonsilkkiin, uniikkikoruihin ja vegaanikenkiin. Aasiasta, Afrikasta, Euroopasta, Amerikoista tai Australiasta tulleiden suunnittelijoiden tuotokset ovat valovuosien päässä säkkimäisistä hamppupaidoista ja virttyneistä perulaisponchoista, joihin jotkut muodin mattimyöhäiset vielä saattavat yhdistää reilun kaupan.

Täällä puhutaan kierrätyksestä, pientuottajista ja luomupuuvillasta toinen toistaan tyylikkäämpiä vaatekappaleita ihailtaessa. Reilu ei tarkoita rumaa, reilu on in!

Ja kaiken lisäksi: reilu käy kaupan. Messujen prêt-à-porter- eli valmisvaateosastolla Royah’n vaatteita esittelevä italialainen Gabriella Ghidoni säteilee. Edellisenä päivänä hän myi 750 euron upean käsinkirjaillun villakangastakin Ranskan ekologian ja kestävän kehityksen valtiosihteerille Nathalie Kosciusko-Morizet’lle. Nyt hän neuvottelee pariisilaisen vaateliikkeen omistajan kanssa mustavalkoisten tunikoiden myyntiin ottamisesta. Kabulilaisten naisten pienyhteisössä valmistuvien vaatteiden alkuperä on ilmiselvä kiinnostuksen aihe.

Ghidoni on tyytyväinen, sillä messujen tarkoitus oli nimenomaan tehdä tuotemerkkiä tunnetummaksi ja etsiä uusia asiakkaita. Toistaiseksi Royah’n vaatteita myydään Milanossa ja Kabulissa.
 

Sitoutuminen on tärkeää

Mutta mitä reiluus sitten loppujen lopuksi tarkoittaa, kun on muodista kyse?

Messujen järjestäjä Isabelle Quéhé kertoo, että kyse on kolmesta kriteeristä: vaatteet tuotetaan työntekijöiden oikeuksia kunnioittaen, luontoa säästäen ja paikallisten käsityöperinteiden rikkaus huomioon ottaen.

”Helpommin sanottu kuin tehty”, toteaa norjalainen Leila Hafzi, joka on ensimmäistä kertaa messuilla. Hän kertoo melkein säikähtäneensä, kun reilu muoti alkoi pari vuotta sitten nousta trendi-ilmiöksi. ”On hirvittävän vaikeaa asettaa kriteerejä sille, mikä on reilua”, Hafzi toteaa. ”Ja vielä vaikeampaa on kontrolloida niitä.”

Mistä esimerkiksi voi tietää, millaisissa olosuhteissa tehtaassa työskennellään silloin, kun suunnittelija ei ole paikalla? Entä kuinka suuri on reilu palkka?

Hafzi tietää, mistä puhuu, sillä hän on suunnitellut reilua muotia jo kymmenen vuotta – ennen kuin kukaan sellaisesta edes puhui. Hän ei edelleenkään koe nimikettä oikein omakseen ja puhuu mieluummin pitkän tähtäimen työstä ja sitoutumisesta.

Hafzin kaunislinjaiset mekot ja silkinpehmeät ohuet kashmir-neuleet valmistuvat Nepalissa, jossa hän viettää vähintään neljä kuukautta vuodessa tuotantoa valvoen. Sama pieni tehdas on valmistanut Hafzin kokoelmia jo vuosikausia, eikä hän luopuisi mistään hinnasta luottoräätälistään, joka vastaa suuritöisistä uniikkikappaleista. Hiuksenhienosta langasta nyplätyt pitsit puolestaan valmistuvat taitavan torimyyjän käsissä, varsinaisen työn ohessa.
 

Täysin reilua ei olekaan

Hafzi on oppinut kantapään kautta. ”Juttelen työntekijöiden kanssa silloin, kun pomo ei ole paikalla. Kyselen palkoista, siitä paljonko rahasta jää säästöön, lomista, tauoista…”

Vastauksia tärkeämpää on se, kuinka vapaasti ja luontevasti työntekijät puhuvat: ”Huonon ilmapiirin ja ulkoa opitut vastaukset aistii hyvin nopeasti.”

Siksi onkin tärkeää viettää paljon aikaa paikan päällä ja maltettava pitää tuotanto tarpeeksi pienimuotoisena. Reilua palkkaakaan ei pysty määrittelemään, jos ei tiedä, paljonko riisikilo maksaa.

”Tuotannon kaikkien vaiheiden kontrolloiminen on kuitenkin hyvin vaikeaa”, Hafzi toteaa. ”Sataprosenttisesti eettisen vaatekappaleen luominen on lähes mahdotonta: jos kangas onkin ’reilua’, niin onko ompelulanka? Entä pakkaus? Pidän enemmän siitä, että todetaan tuotteen olevan vaikkapa 85 prosenttisesti eettinen, sillä se kertoo tuottajan rehellisyydestä.”
 

Hyvää omatuntoa myymässä

Mutta miksi sitten Nepal? Reilun kaupan kahvin ja teen tuottamisen toisella puolella maapalloa vielä ymmärtää, mutta eikö vaate voi olla aivan yhtä reilu, vaikka se olisi valmistettu Norjassa?

”Nepal oli sattumaa”, Hafzi kertoo. Hän lähti aikoinaan maahan hankkimaan kokemusta ennen muotisuunnittelukouluun pyrkimistä ja jäi sille tielleen.

Sattumaa tai ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valtaosa messuilla olleista suunnittelijoista teetättää kokoelmansa kehitysmaissa. Mitä alhaisempi elintaso, sitä alhaisemmat kustannukset, oli palkka sitten reilu tai ei.

Ostajalle tosin esitellään mieluummin tuotteen ”humanitaarista” arvoa: köyhistä olosuhteista tuleville, usein naispuolisille työntekijöille taattua toimeentuloa, tehtaan viereen rakennettua koulua tai pientuottajien itsenäisyyttä.

Mikäpäs siinä: himoshoppaajalle jää kerrankin hyvä omatunto. Be fair, be fashionable!
 

Kommentti: Pitäisikö vartalonkin olla reilu?

Marie Kajava

Oli Pariisin muoti sitten eettistä tai ei, yksi pysyy: catwalkilla tepastelevat naiset törröttävät aivan kuten ennenkin.

Kun syyskuussa 2006 Madridin kansainväliset muotiviikot kielsi langanlaihat mallit, maailmalla kohistiin. Ennen tuota päätöstä tarvittiin kuitenkin yksi tuore anoreksiaan menehtynyt julkkismalli – ja monia vähemmän julkkiksia.

Madrid näytti positiivista esimerkkiä ja kantoi vastuunsa siitä ihannekuvasta, joka teinitytöille tarjotaan. Pariisin eettisen muodin messuilla on toki tavallisten mallien lisäksi malleja Brasilian slummeista. Se on eettinen valinta. Mutta jos tuon etiikan sisällä ihannoitu ”ihmismitta” pysyy samana, niin reiluus jää puolitiehen.

Juuri tällaisten muotiviikkojen uskottavuus kärsii siitä, ettei uskalleta. Että ilmeisesti uskotaan samaa saarnaa kuin muuallakin: vaate yksinkertaisesti näyttää paremmalta pitkän ja laihan päällä catwalkilla.

Sanoo kuka, määrittää kuka? Minä ainakin laitan vaatteeni henkariin, jos haluan niiden roikkuvan. Ja jos haluan nähdä samalla, miten vaatteet laskeutuvat tai liikkuvat, voin aivan hyvin avata ikkunan ja antaa tuulen huilutella henkarissa roikkuvia vaatteitani.

Kun korostetaan eettisyyttä, soisi sen koskevan kaikkia arvoja. Jos vohkataan reiluudesta, soisi vartalonkin olevan sellainen. Todellinen reiluus toteutuu silloin, kun Pariisinkin catwalkeilla nähdään normaalipainoisia naisia ja miehiä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007
 

Tilaa Maailman Kuvalehti