Suomineidon peukalossa

Käytyään neljästi Etelä-Amerikassa ja viidesti Aasiassa Johanna Pohjola suunnisti kohti Lappia, missä ei ollut milloinkaan käynyt. Kotimaan kauneutta on helpompi ymmärtää, kun sitä katselee maailmankansalaisen silmin.

Teksti: Johanna Pohjola

PitkätMatkailuSuomi
Johanna Pohjola

reppu_vuori.jpgOnko tämä nyt suomalainen vai norjalainen vuori?

Käsi sydämelle! Kuinka moni Kumppanin lukijoista tuntee paremmin Afrikan auringon kuin Kolin kansallismaiseman? Joku on joskus sanonut, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäs. Olin lähtenyt. Jostain syystä olin käynyt neljästi Etelä-Amerikassa ja viidesti Aasiassa, mutten kertaakaan Lapissa.

Asiaa tuli kummasteltua monen samassa jamassa olevan tuttavan kanssa. Seurauksena oli kollektiivinen hämmennys. Olimme haalineet muita maita vieraita, mutta kotomaan kauneudet olivat jääneet kokematta.

Päätin ottaa suunnan käteen, kirjaimellisesti. Matkasin kotimaan luoteisimpaan kolkkaan, Suomi-neidon käsivarren peukaloon. Aikaisemmin en edes tiennyt neitokaisella olevan peukaloa. Nolottaa. Muilta mantereilta käsin maailma on aina näyttänyt kovin toisenlaiselta. Mutta niinpä tuo näyttää kädestäkin käsin. Aluetta kutsutaan "tosilapiksi".

Niin kovin lättänä Suomi on muuttunut matkan varrella kumpuilevaksi. Kaukana siintää jopa lumihuippuisia vuoria. Vuoria, Suomessa!

Taitavat kuulua Norjaan, epäilee bussikuski. Ei se mitään, tekivät jo vaikutuksen. Sentään näkyvät Suomeen. Mutta miksi rajalinja viilattiin aikoinaan epäonnistuneesti? Meillä voisi olla oma vuori.

Havaintoni yllättävät: Paikkojen alkuperäisnimet kuulostavat eksoottisilta. Kilbbisjavri, Silisvuobmi, Tsahkaljavri. Kuin olisi ulkomailla! Paikalliset ammatitkin ovat eriskummallisia etelään verrattuna. Satojen kilometrien Käsivarrentietä työkseen kiitävä bussikuski on samaan aikaan posteljooni ja Alkon viinastentoimittaja. Sanomalehti tupsahtaa tilaajilleen vasta iltapäivällä. Kuljettajan mukaan kukaan ei silti koskaan valita.

Poro ylittää tien. Ensimmäisenä ei mieleeni tule Joulupukki, vaan laama, tuo poronvärinen ja koppava Andien kuningatar bolivialaisella vuoristotiellä. Kun näen tuntureita, verkkokalvolleni piirtyvät Andien vuorenhuiput.

Tapaan myös linnunpesien tarkastajan, talven tutkijan, tunturinvartijan ja saamelaisen. Taas hävettää. Tuntuu hullulta, että näin saamelaisia ensi kerran ollessani vapaaehtoistyössä Boliviassa.

Saamelaiset ovat suosittuja vieraita Andien alkuperäiskansojen tapaamisissa. Minulta kyseltiin joskus heidän elämästään, enkä osannut vastata. Tuntui hölmöltä, että kiinnostuin kaukaisista intiaaneista ennen oman maani saamelaisista. Mieleni tekee pyytää saamelaismiekkoselta anteeksi.

Luonto hallitsee kättä. Vaakasuoraan viistävä jääsade yhdistettynä purevaan pohjoistuuleen ja auringonpaisteeseen on äärikokemus. Kun kesäjäätelö sulaa etelän kuumilla kallioilla, on Saanajärvi vielä jäässä. Pilvet ovat enimmäkseen suippoja, kalan muotoisia. Ihmisten puheissakin esiintyvät kalat, porot ja luonto. Kukaan ei säntäile.

Muistan, kuinka mykistyin katsellessani korkealta saarelta Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicaca-järveä. Mikä sininen väriloisto! En tiennyt niin monta sinisten eri sävyä olevan olemassakaan. Kiivetessäni Saana-tunturin päälle huomaan Saanajärvessä saman.

Vesitutkijoiden mukaan värit johtuvat korkeista paikoista. Niinpä! Harvoin saa suomalaisjärveä katsella näin korkealta. Siksipä vuorikateus iskee taas, kun astun Norjan rajan yli. Jos rajaa oltaisiin hivutettu edes muutama kilometri edemmäs, meillä olisi ainakin se yksi vuori.

Mutta entä lähtö kalaan merta edemmäs? Olen vakuuttunut, että kalaan kannattaa lähteä merta edemmäs ymmärtääkseen, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäs. Jos ei mene, ei ymmärrä, että läheltäkin löytyy.

Muuttaisin tosin sananlaskua seuraavasti: ei kannata lähteä kättä pidemmälle kalaan. Todellisten oivaltajien tuskin tarvitsee lähteä edes Käsivarteen asti tämän käsittääkseen.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!