Chile ei unohda

Menneisyyden selvittely jatkuu, vaikka diktaattori Augusto Pinochet kuolikin joutumatta tuomiolle. Kadonneiden perheenjäsenet etsivät yhä omaisiaan, ja nuoriso järjestää julkisia häväistyksiä entisille kiduttajille.

Teksti: Jaana Kanninen

PitkätDemokratiaHallintoIhmisoikeudetKorruptioAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaChile

Chile1 (Kuva: Chasa Baudrand)

Salvador Allende oli vahvasti läsnä Pinochetin kuolemaa seuranneessa katujuhlassa. (Kuvaaja: Chasa Baudrand)

 

Kun tieto Augusto Pinochetin kuolemasta kerrottiin televisiossa joulukuisena sunnuntai-iltapäivänä viime vuonna, chileläiset villiintyivät. Pääkaupunki Santiagossa kansa ryntäsi Plaza Italialle, jossa alkoi spontaani kansanjuhla. Chileläiset päästivät ilmoille pitkään patoutuneet tunteensa, monet itkivät ilosta. "Uusi aika on koittanut", oli yleisin kommentti.

Monet kuitenkin tunsivat voimattomuutta ja suuttumusta: Pinochet kuoli joutumatta tuomiolle ihmisoikeusrikoksistaan, joihin hän oli syyllistynyt Chilen 17-vuotisen sotilasdiktatuurin aikana 1973-1990.

Pinochetia vastaan oli nostettu satoja kanteita, mutta niistä vain viisi ennätti tuomioistuimeen saakka. Jos Pinochetin terveys olisi kestänyt vielä muutamia kuukausia, ensimmäinen tuomio olisi luultavasti ennättänyt tulla.

Mutta toisin kävi. Nyt Chilen on pärjättävä ilman Pinochetin oikeudenkäyntien tuomaa selvitystä menneisyyden pimeisiin vuosiin.

Monen ihmisen elämään Pinochetin kuolema ei vaikuta millään tavalla. Työ kadonneiden löytämiseksi, syyllisten rankaisemiseksi ja uuden puhtaamman tulevaisuuden rakentamiseksi jatkuu samanlaisena kuin se on jatkunut jo 16 vuotta.

Diktatuurin aika on monella tapaa läsnä chileläisessä yhteiskunnassa. Vastikään julkisuuteen tuli tieto, että Chilen entisen ulkoministerin Orlando Letelierin tappamiseksi aiottu sariinimyrkky on vielä Chilessä, tiettävästi Chanel 5 -pullossa. Letelier tapettiin kuitenkin autopommilla Washingtonissa.

Diktatuurin aikana valmistettiin muitakin hermomyrkkyjä, joita käytettiin poliittisia vastustajia vastaan. Kaikkia myrkkyvarastoja ei ole vielä löydetty.

Menneisyyttä ei pääse pakoon

"Veljeni Julio Muñoz katosi vuonna 1987. Hän oli viimeisten diktatuurin aikana kadonneiden joukossa", kertoo kadonneiden omaisten järjestön pääsihteeri Gonzalo Muñoz.

"Jatkan hänen ruumiinsa etsimistä niin kauan, että tiedän jokaisen yksityiskohdan veljeni kuolemaa edeltävistä tapahtumista. Olemme onnistuneet rakentamaan melko tarkasti tapahtumat uudelleen, koska hänen sieppaajiaan, kiduttajiaan ja tappajiaan vastaan on menossa oikeudenkäynti. Tuomioita odotetaan jo tänä vuonna. Silti meillä ei ole varmuutta siitä, missä veljeni ruumis on. Se voi olla missä tahansa: eri puolilta Chileä löytyy nimettömien ihmisten hautoja", Muñoz sanoo.

Julio Muñoz on yksi 1 198:sta diktatuurin aikana virallisesti kadonneesta. Heidän etsintänsä on edennyt hitaasti, sillä kolmenkymmenen vuoden aikana vain 160 kadonneen maalliset jäännökset ovat löytyneet. Vielä yli tuhannen kadonneen perheenjäsenet joutuvat elämään tietämättä, missä heidän omaistensa haudat ovat tai millaiset olivat heidän viimeiset elinhetkensä.

Chile2 (Kuva: Chasa Baudrand)Luku 119 symbolisoi niin kutsuttua Operaatio Condoria, joka oli Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien välinen salaliitto.

Useimpien kadonneiden ruumiita löydetään tuskin koskaan. Satoja ihmisiä heitettiin elävinä tai kuolleina mereen, satoja autiomaahan. Gonzalo Muñoz ei usko enää mihinkään hänelle kerrottuun versioon, vaikka hänen veljensä sanotaan olleen mereen heitettyjen joukossa.

"Olemme kuulleet jo liian monta valhetta. Ainoa mahdollinen paikka tapahtumien selvittämiseksi on tuomioistuin."

Noin 500:n kadonneen sukulaiset ovat vieneet tapauksensa oikeuteen. Heillä on toivoa saada ainakin jotakin tietoa omaistensa kohtalosta. Oikeudenkäynnit ovat kuitenkin edenneet äärimmäisen hitaasti ja vasta kahdessa kadonneiden tapauksessa on tullut tuomio.

Tilastot valehtelevat

Chile3.jpg (Kuva: Chasa Baudrand)Poliisit ottivat mielenosoittajat vastaan vesitykein ja kyynelkaasuin.

Virallinen totuus diktatuurin uhrien määrästä perustuu niin sanotun Rettigin komission tietoihin. Vuonna 1991 julkistettu raportti kertoo, että diktatuurin aikana tapettiin 2 279 henkilöä. 1 198 katosi sieppauksen jälkeen jäljettömiin.

Kuitenkin vielä tänä päivänä kadonneista tulee uusia ilmoituksia. Ihmisoikeusjärjestöissä ollaan yksimielisiä siitä, että todellisuudessa kuolleita ja kadonneita on useita tuhansia enemmän.

Vuonna 2004 julkistettu raportti kidutetuista taas kertoo, että noin 30 000 ihmistä joutui kidutetuksi. Jälleen ihmisoikeusjärjestöt ovat samaa mieltä siitä, että luku ei kerro lähimainkaan totuutta.

"Sadat tuhannet joutuivat kidutetuiksi mitä julmimmilla tavoilla. Kiduttamisesta tuli Pinochetin aikana teollisuutta", sanoo Muñoz.

Tapettujen ja kidutettujen lisäksi lukematon määrä ihmisiä karkotettiin syrjäisille seuduille ilman minkäänlaisia elämisen edellytyksiä.

Vaikka ihmisoikeusrikosten selvittäminen on hidasta ja vaikeaa, oikeudenkäyntejä on käyty jo satoja. Paraikaa on syytettynä noin 400 entistä upseeria ja siviiliä. Päätökseen on saatu muutamia kymmeniä oikeudenkäyntejä ja vankilassa istuu muun muassa diktatuurin aikaisen salaisen tiedustelupalvelun DINA:n entinen johtaja Manuel Contreras.

Suurin osa kiduttajista kuitenkin elää vapaalla jalalla, eikä heitä vastaan todennäköisesti koskaan käydä oikeutta. Moni elää hyvässä asemassa poliisina, virkamiehenä, jopa poliitikkona.

Jotkut kadonneiden lapset ovatkin ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. He etsivät entisiä kiduttajia ja järjestävät näille julkisia häpäisyjä, joita kutsutaan funaksi.

"Jos ei ole oikeutta, on funa", nuoret huutavat karnevaalimaisissa katutapahtumissaan, jotka päättyvät jonkun entisen kiduttajan kotitalolle tai työpaikalle. Tällä tavoin on viime vuosina paljastettu kymmenien ihmisten musta menneisyys, ja tehty elämä vanhoissa kuvioissa mahdottomaksi.

"Uskomme kyllä oikeuslaitokseen, mutta emme siihen, että kaikki tuhannet kiduttajat joutuisivat oikeuden eteen", perustelee toimintaansa Julio Oliva, yksi funa-liikkeen keskeisistä vaikuttajista. Liikkeellä on listallaan 4 000 entisen kiduttajan nimi.

Chile menetti historiallisen tilaisuutensa

Augusto Pinochetin vastaiset oikeudenkäynnit tuskin olisivat koskaan olleet mahdollisia Chilessä, jollei espanjalainen tuomari olisi tullut avuksi. Pinochet pidätettiin Lontoossa vuonna 1997 tuomari Baltasar Garzónin määräyksestä.

Britannia ei luovuttanut Pinochetia tuomittavaksi Espanjaan entisen diktaattorin heikkoon terveyteen vedoten, mutta kotona Chilessä häntä vastaan nostettiin nopeasti satoja kanteita. Ensimmäinen tuomari, joka syytti Pinochetia oikeudessa, oli chileläinen Juan Guzmán Tapia.

"Chilessä ei kuitenkaan ollut riittävästi poliittista tahtoa oikeudenkäyntien loppuun asti viemiseksi. Chile menetti historiallisen tilaisuutensa oikeuden toteuttamiseen", sanoo nyt tuomarinvirasta eläkkeellä oleva Guzmán.

Guzmán onnistui viemään syytteeseen asti kaksi tapausta ennen kuin syytteet raukesivat oikeusprosessien eri vaiheissa. Tapaukset olivat Kuoleman karavaani ja Operaatio Condor. Kuoleman karavaani oli 12 sotilaan ryhmä, joka heti Pinochetin vallankaappauksen jälkeen kulki helikopterilla ympäri maata kuolemaa kylväen.

Operaatio Condor taas oli kuuden Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurin salaliitto poliittisten vastustajien tuhoamiseksi. Salaliitto oli pitkälti Pinochetin luomus.

"Vaikka Pinochetin tuomitseminen olisi ollut ensiarvoisen tärkeää, tuomioistuinten työ ei mennyt hukkaan. Sen ansiosta chileläiset tajuavat nyt, miten laaja-alaista ihmisten vainoaminen oli, miten kiduttamisesta tuli maan tapa ja miten paljon ihmisiä tapettiin. Nyt tiedämme myös sen, ketkä olivat päävastuulliset hirmutekoihin", Guzmán kiteyttää.

Välien selvittely synkän menneisyyden kanssa jatkuu Chilessä Pinochetin kuolemasta huolimatta. Niin kidutetut, karkotuksista tai maanpaon traumoista kärsivät kuin tapettujen omaiset joutuvat tekemään surutyötään vielä pitkään, kukin omalla tavallaan.


Chilen lähihistoria yksissä kansissa

 

Chileä 17 vuotta hallinnut diktaattori Augusto Pincohet kuoli joulukuussa 2006. Vain viisi päivää kuoleman jälkeen Helsingin yliopiston Iberoamerikkalainen keskus julkaisi Auli Leskisen kirjan Ei huomista ilman eilistä: Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitys 1990-2006. Teoksessa kuvataan Chilen oikeistodiktatuuria, sen seurauksia sekä maan demokratian ajan politiikkaa.

Kirja on perusteellinen tietopaketti Chilen yhteiskunnan ja sen ihmisoikeuspolitiikan kehityksestä demokratian aikana. Se perustuu Chilen kansallisten ihmisoikeus-komissioiden virallisten raporttien analyyseihin sekä poliitikkojen, historioitsijoiden ja diktatuurin uhrien haastatteluihin.

Mukana on harvinaislaatuisia kenraali Pinochetin lasten sekä kahden Chilen presidentin haastatteluja. Muun muassa Chilen nykyinen presidentti Michelle Bachelet myöntää Leskiselle tulleensa kidutetuksi Villa Grimaldin kidutuskeskuksessa 22-vuotiaana vuonna 1974.

Leskinen selvittää teoksessaan myös vuoden 1973 vallankaappaukseen johtaneita tapahtumia. Vastoin vallitsevaa olettamusta vallankaappauksen takana ei ollutkaan kenraali Pinochet, vaan hänet värvättiin hyvin valmisteltuun iskuun ainoastaan kolme päivää ennen kaappausta.

Dokumentteihin perustuen on ilmeistä, että Pinochet oli Chilen silloisista puolustusvoimien komentajista viimeinen, joka sai tietää vallankaappaussuunnitelmista.

Kirjan loppupuolella Leskinen vertaa Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitystä Argentiinaan ja Peruun, ja toteaa Chilen ihmisoikeuspolitiikan olevan mantereen kehittyneimpiä. Osaltaan tähän on vaikuttanut Chilen demokraattisten hallitusten poliittinen tahto selvittää ihmisoikeusrikoksia. Teos antaa myös toimenpidesuosituksia, jotka perustuvat Leskisen haastattelemien asiantuntijoiden lausuntoihin sekä Chilen ihmisoikeuskomissioiden raportteihin.

Iberoamerikkalaisen keskuksen tutkijana ja opettajana toiminut Auli Leskinen on taustaltaan ulkomaantoimittaja. Pitkiä ajanjaksoja Chilessä asuneen Leskisen tekstistä välittyy syvällinen Chilen ja muiden Latinalaisen Amerikan valtioiden yhteiskuntatuntemus. Leskiseltä on odotettavissa vielä tämän vuoden aikana Chilen diktatuurin kulttuuria käsittelevä väitöskirja.

Ei huomista ilman eilistä on ainutlaatuinen Chilen ihmisoikeuspolitiikkaa käsittelevä teos. Kirja julkaistaneen espanjankielisenä ennakkosopimusten mukaisesti myös Chilessä. Se soveltuu erinomaisesti yliopisto-opiskelijoille sekä kaikille Chilestä ja ihmisoikeuksista kiinnostuneille.

Mari Larkovirta

Auli Leskinen: Ei huomista ilman eilistä:
Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitys 1990-2006.
Yliopistopaino, Helsinki, 2006, 179 s.

ISBN 952-10-3614-1, ISSN 0786-3101

 


Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!