Juhlahumua Ecuadorissa

Inkavaltakunnan aikaisia juhlia Corpus Christiä ja Inti Raymia juhlitaan näyttävästi ja kovaäänisesti. Perinteet yhdistävät mutta myös erottavat ecuadorilaisia.

Teksti: Milla Kontkanen

KulttuuriAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaEcuador

On yhdeksäs torstai pääsiäisen jälkeen, tumma kesäkuinen ilta eteläisessä Ecuadorissa. Kuulen ilotulituksen paukkeen jo kaukaa. Cuencan keskustassa sijaitsevassa Calderón-puistossa alkaa sataa, mutta räjähdykset taivaalla jatkuvat.

Ollaan keskellä Corpus Christiä, Kristuksen ruumiin juhlaa. Tapahtumalla juhlistetaan ehtoollista, joka on yksi katolisen kirkon seitsemästä sakramentista.

Katumyyjät pystyttävät kiireesti varjoja kojujensa ylle, väki hakeutuu suojaan kirkon kaarien alle. Joku on tuonut mukanaan koiran: se juoksee kehää talutushihnassa, kuono kohti paukkuvaa taivasta haukkuen.

Kun sade ja ilotulitus loppuvat, kirkon edustalla alkaa tohina. Ihmisjoukko kannattelee valtavaa paperilyhtyä ja yksi sytyttää sen sisään tulen. Lyhty nousee ilmaan kuin pieni kuumailmapallo. Pian lyhtyjono tähdittää taivasta lentäessään kauas esikaupunkeihin.

Kristinuskon mukaan ehtoollinen sai alkunsa kiirastorstaina, kun Jeesus jakoi viimeisellä aterialla viinin verenään ja leivän ruumiinaan. Kun katolinen kirkko halusi 1200-luvulla ehtoolliselle oman juhlapäivänsä, kiirastorstai ei kuitenkaan sopinut. Sehän kului pitkäperjantain ja pääsiäisen valmisteluissa ja oli surun aikaa. Vuonna 1264 paavi Urbanus IV määräsi Corpus Christin juhlittavaksi pyhän kolminaisuuden päivän jälkeisenä torstaina, 60 päivää pääsiäisen jälkeen.

Latinalaiseen Amerikkaan Corpus Christi tuli valloittajien mukana 1500-luvulla. Ecua­dorin Andeilla siihen on yhdistetty sadonkorjuujuhla, ja eri paikkakunnilla juhlitaan eri tavoin.

Ilotulitehyrriä ja sokeriherkkuja

Juhlaa varten pystytetyt herkkukojut kiemurtelevat Cuencan kauniilla kaduilla, jotka ovat tunnettuja siirtomaa-ajan arkkitehtuuristaan. Sokeria tihkuvia makeisia ja leivonnaisia tarjoillaan ylenpalttisina annoksina.

Ostan kermatoffeita ja marenkeja. Suuntaan Calderón-puiston keskelle, jossa orkesteri esittää ecuadorilaisia iskelmiä. Teinipoika pyörittää äitiään kätensä alla. Nuoret parit tanssivat ja kaulailevat. Vähän kauem­pana toinen orkesteri soittaa karnevaali­musiikkia.

Cuencan yössä alkaa rätistä. Parit lopettavat tanssinsa ja ryntäävät katsomaan juuri sytytettyä castilloa, linnaa. Ilotulitehyrrät pyörivät tornimaisen rakennelman seinillä. Huipulta lentää ilmaan paukkuvia räjähteitä, osa kohti kohahtaen perääntyvää väkijoukkoa. Lopulta hökötyksen yli ritisee tähtisade. Neljän minuutin päästä jäljellä on vain runko.

Väkijoukko hajaantuu. Jotkut lähtevät kiertämään keskustaa lohikäärmejunalla, toiset kerääntyvät tulijonglöörien ympärille. Parit tanssivat taas, kunnes seuraava ilotulituslinna alkaa paukkua. Juhla jatkuu yli keskiyön.

Intiaaniväestön esiinmarssi

Muutamaa päivää myöhemmin Corpus Christiä juhlitaan pohjoisempana, pienessä Pujilin kaupungissa. Kaupunkiin saapues­sani karnevaalikulkue on juuri lähtenyt liikkeelle. Rumpu- ja vaskiryhmät soittavat kovaäänistä karnevaalimusiikkia.

Värikkäästi pukeutuneet naamiotanssijat seuraavat toinen toisiaan. He kannattelevat päidensä päällä tauluja, joihin on kiinnitetty monenlaista krääsää: muovinukkeja, peilejä, rihkamakoruja. Välissä tanssii alkuperäiskansoihin kuuluvia miehiä ja naisia perinteisissä asuissaan. Pullo kiertää tanssijoiden joukossa. Miehet ja naiset ottavat pitkiä kulauksia, ja tanssi sujuu yhä kepeämmin. Katujen varsilla on tungosta: kaikki haluavat nähdä kulkueen.

Lopulta tanssijat saapuvat aukiolle, jolle on pystytetty kymmeniä puomeja. Jokaisen latvaan on sidottu palkintoja: ruokapaketteja, viinapulloja, muovihuonekaluja ja jopa lampaita. Nuoret miehet kiipeävät kilpaa puomeja ylös irrottamaan palkintoja. Väkijoukko jännittää alhaalla henki salpautuneena: kestävätkö puomit kaikkien miesten painon? Kuka saa parhaat palkinnot?

Juhannusjuhla aurinkojumalalle

Palaan bussilla Andeja etelään. Cañarin kylässä on alkamassa toinen juhla, Inti Raymi. Sen juuret ovat inkavaltakunnassa, jossa palvottiin auringonjumalaa. Inti tarkoittaa aurinkoa, Raymi taas keskellä.

Vanhempi taksikuski vie minut illalla juhla-alueelle. Kysyn onko hänkin menossa mukaan juhlallisuuksiin. "Inti Raymihan on alkuperäisväestön juhla", kuski vastaa lyhytsanaisesti.
Kojut reunustavat juhlaan vievää hiekkatietä. Kojuissa myydään villapaitoja, alkoholia, liharuokia ja juhlamakeisia. Paikalliset heittävät kolikkoa. Jos osuu laudalle aseteltuihin karkki- ja tupakkavoittoihin, saa ne itselleen. Viereisessä peliteltassa pojat paukuttavat pöytäjalkapalloa putkivalojen loisteessa.

Kaiken keskellä on hiekkakenttä. Sen päässä on lava ja Andien alkuperäiskansojen sateenkaarilippu, reunoilla kauempaa tulleiden nuorten telttoja. Yleisössä istuu naisia, joilla on valkeat lierihatut, värikkäät hameet ja hartioille kietaistut shaalit. Jotkut miehet ovat pukeutuneet ponchoihin. Nuorilla on päällään farkut ja hupparit.

Etelänaapurissa Perussa Inti Raymi on keskitalven juhla. Ecuadorissa olemme juuri ja juuri päiväntasaajan eteläpuolella, ja Cañarin yö on kylmä. Silti ecuadorilaiset vakuuttavat, että nyt on kesä. Täällä juhlitaan keskikesää, sadonkorjuuta ja maan etnistä moninaisuutta.
Lavalle nousee Pohjois-Ecuadorin Andeil­­ta tullut yhtye. Vaikka se soittaa perinteistä música folklóricaa, se näyttää melkein rock-bändiltä. Basistilla on punainen sähköbasso ja mustat nahka­housut.

Nuorten letkatanssi kiemurtelee yleisön joukossa. Jonossa keinuu niin ecuadorilaisia kuin turistejakin. Edessäni seisoo nainen lapsi sylissään. Hän hymyilee ja tarjoaa karkkia.

Juhlaan reissataan kaukaa

Kun palaan Inti Raymiin lauantai-aamuna, juhlapaikka on vielä tyhjä. Ostan aamiaiseksi quinoa-leipää. Nuori radiotoimittaja huomaa minut jo kaukaa ja haluaa kommentin. Hän pyytää hihkumaan eetteriin, että tunnelma on mahtava ja ruoka erinomaista.

Parin tunnin päästä kenttä on taas täynnä. Pojat kiertävät myymässä hattaraa ja jäätelöä. Nuori nainen helisyttää pastillirasioita, jotta kaikki kuulisivat ja ostaisivat. Mies vetää perässään hattupäistä laamaa, jota saa kuvata maksua vastaan.

Eri puolilta maata saapuneet tanssiryhmät odottavat pääsyään kentälle. Tytöt ja pojat näyttelevät karjapaimenia; pojat esittävät lassotaitojaan ja juovat muka alkoholia, tytöt pesevät pyykkiä ja tekevät kotitöitä. Heinäasuihin pukeutuneita, paljasjalkaisia Amazonin tanssijoita palelee.
Se ei kuitenkaan menoa haittaa. Tämä on vuoden kohokohta, joka ikuistetaan lukemattomilla videokameroilla.

Cuencan mestitsit ja Pujilin alkuperäisväestö juhlivat Corpus Christiä erillään ja eri tavoin. Inti Raymiinkaan eivät kaikki tule. Jokin on kuitenkin muuttumassa. Erityisesti Andien musiikin suosio on saanut nuoret mestitsitkin arvostamaan inka­juuriaan. He matkaavat Inti Raymiin kuin rock-festivaalille ikään.

Ennen poistumistani tapaan vaalean, parikymppisen cuencalaistytön. Hän kertoo tulevansa Inti Raymiin joka vuosi. "Täällä on loistavaa musiikkia, jonka tahdissa voi tanssia läpi yön", hän sanoo. "Ja kun juhlinta loppuu, jostain löytyy aina auton lava, jossa voi nukkua toisten kanssa huopiin kääriytyneinä."


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!