Veristen timanttien matkassa

Hoslo Jiwa etsii Afrikassa "kivenpesun" reittiä. Hän seuraa, miten laittomat timantit muuntuvat laillisiksi timanteiksi.

Teksti: Hoslo Jiwa

PitkätTalousKauppaLapset ja nuorisoAfrikkaEteläinen AfrikkaEtelä-AfrikkaItä-AfrikkaTansania

Autokorjaamon intialainen omistaja tarjoaa meille chai-teetä. Sitä siemaillessamme toimistossa pistäytyy yksi korjaamon työntekijöistä. Mies silmäilee minua ja ystävääni Johnia hetken ja tarjoaa ostettavaksi pussillisen hiomattomia rodoliitteja.

Olemme Pohjois-Tansanian Mwanzassa, jonka tuntumassa sijaitsee suuri rodoliittikaivos.

Kaivoksesta varastetut puolijalokivet eivät ole kovinkaan arvokkaita. Tingin hinnan dollariin ja ostan kivet. Näin tulen ottaneeksi ensimmäisen askeleeni laittomien jalokivien markkinoilla.

Olen jo pitkään ollut kiinnostunut laittomien jalokivien reitistä länsimaisille markkinoille ja niiden muuttumisesta laillisiksi timanteiksi. Olen kysellyt "kivenpesusta" Johnilta aiemminkin.

Tapasin Johnin ensimmäisen kerran mwanzalaisessa baarissa. Hän on entinen Etelä-Afrikan erikoisjoukkojen sotilas, joka kuului pahamaineiseen Koevoet-yksikköön. Koevoet-sotilaat käyttävät kuulusteluissa julmia kidutusmenetelmiä. He ovat tunnettuja myös tapoista, sieppauksista ja aseiden löytämisestä maksetuista palkkioista.

Koevoet-historia painaa Johnia. Hän on menettänyt apartheid-aikana jalkansa miinakentällä, ja omantunnontuskat aiheut­tavat univaikeuksia. Kesti viikkoja ennen kuin ystävystyimme niin, että hän pystyi luottamaan minuun.

Nyt John salakuljettaa tansaniittia Tansaniasta Yhdysvaltoihin. Haluan tietää, miten 900 dollarin karaattihinnalla myyty laiton tansaniitti päätyy koristamaan yhdysvaltalaisen morsiamen nimetöntä.
 

Kimberleyn prosessi avuksi

Laittomien jalokivien kauppa on Afrikassa suuri ongelma. Se kytkeytyy monenlaisiin konflikteihin sekä lapsityövoiman ja orjuuden kaltaisiin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Toukokuussa 2000 eteläisen Afrikan timantintuottajamaat tapasivat Etelä-Afrikan Kimberleyssä, tarkoituksenaan löytää keinoja pysäyttää niin kutsuttujen konfliktitimanttien myynti. Asiak­kaiden olisi voitava luottaa siihen, että heidän timantti­ostoksensa eivät edistä aseellisia konflikteja tai ihmisoikeusrikkomuksia. Kimberleyn prosessi loi raakatimanttien sertifiointijärjestelmän, jota myös YK:n antama päätöslauselma tukee. Silti arvioidaan, että noin kaksi prosenttia timanteista on yhä laittomia.

Kimberleyn prosessin tavoite on dokumentoida ja valvoa osallistujamaihinsa saapuvia raakatimantteja. Jalokivien kuljettajan on pakattava timantit sinetöityihin säiliöihin ja annettava todistukset siitä, etteivät timantit ole peräisin konfliktialueilta. Raakatimanttien sertifiointi on prosessi, joka vaatii timanttikaivosmailta ankaria turva- ja seurantatoimia.

Mutta onko sertifiointiprosessi ylipäätään mahdollinen? Vai onko se vain tapa laillistaa veritimantit? Päätän ottaa selvää, kuinka laittomat timantit pääsevät tullin läpi.
 

Lapset keräävät jalokiviä

John työskentelee tansanialaisen grafiittikaivoksen johtajana, johannesburgilaisen yrityksen palveluksessa. Hänen siskonsa perheellä on Etelä-Afrikan Johannesburgissa laillinen jalokivien vientiyritys, joka myy timantteja ja muita jalokiviä. Asiakkaat ovat suurimmaksi osaksi yhdysvaltalaisia jälleenmyyjiä.

Tansaniitti, maasai-heimon löytämä eksoottinen kivilaji, on jopa halutumpi kuin hienoin safiiri. Tansaniittia saa vain yhdestä paikasta: Merelain alueelta, läheltä Kilimanjaron vuorta ja grafiittikaivosta, jossa John työskentelee.

Olen työskennellyt kuukauden Johnin alaisena grafiittilouhoksella ympäristövaikutusten arvioitsijana, kun John kertoo halua­vansa näyttää minulle jotakin. Matkaamme viidakon läpi jeepillä kaksi tuntia. Perillä vastassamme on muta- ja hiekkakasoja sekä halkaisijaltaan kahden metrin suuruisia aukkoja, joista roikkuu köysiä. Aukkoihin pudottautuu lapsia köysiin sidottuina.

Tulemme konekiväärimiesten vartioiman suuren talon luo. Vesisateessa paikka näyttää erityisen kolkolta. Ennen kuin saamme astua taloon, vartijat tarkastavat, ettei meillä ole aseita.

Meidät ottaa vastaan Mama Kukuu, lihava afrikkalaisnainen, joka johtaa paikallista kaivosmafiaa. Hän kertoo kivenhiojiensa saaneen koulutuksensa Amsterdamissa ja vakuuttaa, että he pystyvät tuottamaan korkealaatuisia jalokiviä.

John ottaa taskustaan neljä tansaniittikiveä. Hän haluaa nähdä näytteen työn laadusta ja sanoo leveällä eteläafrikkalaisaksentillaan: "Jos lopputulos on hyvä, voimme tehdä bisnestä."

En halua jäädä ulkopuoliseksi, joten ojennan kivenhiojille pussin, jonka sisällä rodoliitit ovat. He poimivat niistä kaksi ja kertovat hiovansa timantit.

Lähtiessämme näen tarkemmin, mitä talon ympärillä tapahtuu. Pihalla on lukemattomia pieniä kaivauksia ja lapsia, jotka etsivät jalokiviä aseistettujen vartijoiden valvonnassa. Lapset ovat märkiä ja mudan peitossa, vesi ja lieju värjäävät heidän ihonsa maan värisiksi. Lapsia on yhteensä noin parisataa.
 

Miten kivi pestään lailliseksi?

Myöhemmin kaivokselle palattuamme kysyn kahdelta lapselta, mikseivät he käy koulua. He kertovat, että heidän vanhempansa kehottavat tekemään työtä, sillä jalokiven löytämisestä maksetaan jopa 50 shillinkiä (30 euroa). Pelkoni lapsiorjista ja -työvoimasta osoittautuvat todeksi. En voi jatkaa keskustelua, sillä minua tarkkaillaan koko ajan. Haluan tietää, miten laittomat jalokivet muuttuvat laillisiksi.

Mama Kukuu tervehtii meitä leveä hymy kasvoillaan. Johnin hiottavaksi jättämät kivet tuodaan näytille.

"Mama Kukuu, jos saat aikaan kolmekymmentä yhtä laadukasta vähintään kuuden karaatin jalokiveä, voimme tehdä kaupat", John sanoo tutkailtuaan kiviä luupilla.

Minäkin saan takaisin kaksi rodoliittikiveäni. Mama Kukuu kertoo kivien olevan erittäin hyvälaatuisia ja arvioi niiden kappale­hinnaksi noin 350 dollaria. Kymmenen sentin jalokiveni ovat äkkiä muuttuneet pieneksi lottovoitoksi.

Kuluu kuukausi ennen kuin päädymme taas Mama Kukuun luokse. Johnilla on salkku, ja Mama Kukuun ilme on vakava. Pöydälle asetetaan kolmekymmentä hiottua jalokiveä. Jokainen tansaniitti on yli kuusi karaattia, ja niiden arvo Yhdysvalloissa on vähintään 250 000 dollaria.

John käy luupilla läpi jokaisen kiven ja avaa lopulta salkkunsa. Sisällä on 50 000 dollaria. Jätämme alueen taaksemme. Vaikuttaa siltä, että liiketoimet on nyt hoidettu.

John kutsuu minut lentomatkalle Johannesburgiin. Ihmettelen, miten ihmeessä hän aikoo päästä tullin läpi.

"Asia on jo hoidossa. Kuinka saamarin tyhmänä minua oikein pidät?" hän naureskelee.

Mwanzan lentokentällä meitä odottaa pienkone. Selviämme tullista kymmenessä minuutissa. John on saanut lahjuksilla todistuksen, jonka mukaan hänen jalokivensä ovat laillisia.

Johnin siskon jalokiviliike Johannesburgissa tekee paperityöt, ja jalokivet ovat kahdessa viikossa valmiina kuljetettaviksi Yhdysvaltoihin.
 

Bisneksen kovat pelisäännöt

Yhdysvaltoihin tuodaan tansaniittia noin 300 miljoonan dollarin arvosta joka vuosi. Tansaniitista 95 prosenttia on laittomia kiviä ja peräisin Tansanian alipalkatuista "epävirallisista" kaivoksista.

Työntekijöistä monet ovat lapsia, jotka kaivavat vaarallisissa omatekoisissa kaivoskuiluissa. Palkka voi olla vain pari dollaria kuukaudessa tai pelkkä ruokapalkka. Näissä kaivoksissa orjuus on tosiasia. Lapset tekevät työtä ja kuolevat vain, jotta me länsimaissa saisimme itsellemme jalokiviä.

Kysyn Johnilta, miksi hän luottaa siihen, ettei Mama Kukuu ryöstä tai tapa häntä.

"Se olisi huonoa bisnestä", John vastaa. "Mehän vain haluam­me, että homma hoidetaan ja voimme rikastua. Loppujen lopuksi ihmisten silmistä näkee heidän todellisen luontonsa. Minä näen, ettei Mama Kukuu ole niin paha ihminen. Ja niin kauan kuin hän tuottaa, me ostamme."

Julkaistu Kumppani-lehdessä 04/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!