Maamiinamuseossa

Avarassa huoneessa on esillä vanhaa armeijan kalustoa: maamiinoja, raketteja, veitsiä ja kranaatteja.

Teksti: Zara Järvinen

PitkätKulttuuriLapset ja nuorisoAasiaKaakkois-Aasia

"Land mine museum? Aki Ra?" Mikään ei kuulosta tutulta mopotaksin korviin. Hän on jo kolmas ihminen, jolta olen kysynyt tietä maamiinamuseoon. Vaikka museo sijaitsee vain parin kilometrin päässä kambodzhalaisen Siem Reapin kaupungin ydin­keskustasta, paikan löytämiseen kuluu yli tunti.

Vihdoin museo löytyy etsimisen jälkeen syrjäiseltä sivukadulta, laitakaupungin slummien seasta: joukko lahoavia puuhökkeleitä. Kävelen mutaiselle pihalle, jossa kaksi noin 10-vuotiasta yksikätistä poikaa pelaa jalkapalloa. Muovinen tekojalka nojaa seinää vasten.

Museorakennuksen viereiseen puuhun on kiinnitetty vanha ruostunut kyltti, jossa on pääkallon kuva. Puun runkoon nojaa melkein itseni korkuinen ohjus, jonka kyljessä lukee USA.

Avarassa museohuoneessa on esillä vanhaa armeijan kalustoa: maamiinoja, kranaatteja, veitsiä, raketteja. Ne kaikki ovat käytettyjä, ruosteisia ja vaarattomaksi tehtyjä.

Museosta löytyy myös mallikappale ansoitetusta tupakasta. Tämä suosittu jekku jätetään maahan viidakossa, josta innokas ohikulkija sen löytää ja sytyttää. Kun tupakka kuumentuu, se räjähtää uhrinsa kasvoille.

Kolmikymppinen, hymyilevä nuori mies esittelee muutamalle turistille asiantuntevasti räjähteiden toimintaa. Hän on museon perustanut Aki Ra, jonka punakhmerit kaappasivat lapsisotilaaksi vuonna 1978, tapettuaan ensin hänen vanhempansa. Sodan jälkeen Ra työskenteli YK:lla miinanraivaajana. Nyt hän jatkaa raivaamista palkatta ja hoitaa samalla museotaan Hourt-vaimonsa kanssa.

Museorakennus toimii myös orpokotina kymmenille maamiinojen ja muiden räjähteiden uhreille. Monet lapset ovat perheidensä hylkäämiä tai häpeän vuoksi kotinsa jättäneitä. Raajan menettäminen fyysistä työtä vaativassa Kambodzhassa on paitsi elintasollinen, myös sosiaalinen tuomio. Vammautuneen on vaikea löytää aviopuolisoa ja siten osallistua yhteisöön sen tasa-arvoisena jäsenenä.

Museon pihalla tapaan kaksi englantilaista vapaaehtoistyöntekijää, jotka kertovat museolla tarvittavan apua. Aamulla vuokraan polkupyörän tulevien päivien töitä varten.

Uuden vapaaehtoisen tulo osoittautuu viikon uutiseksi. Tekemistä riittää leikkimisestä englannin opettamiseen. Aamuisin lapset käyvät paikallista koulua, iltapäivät puuhastellaan yhdessä.

Lasten tiedonjano on liikuttavaa. Vielä liikuttavampaa on heidän voimakas läheisyydentarpeensa. Suuri osa ajasta menee sylissä pitämiseen, halailuun ja tyttöjen hiusten harjaamiseen.

Lapsiin on vaikea olla kiintymättä. Vielä vaikeampaa on olla tuntematta syyllisyyttä tulevasta poislähdöstä. Miten pieni lapsi kokee sen, että me länsimaalaiset lähdemme aina lopulta pois?

Vielä pari vuotta sitten lapset asuivat likaisissa hökkeleissä ilman kunnon vaatteita ja saniteettitiloja. Ravinnonpuute on heikentänyt museoalueella asuvien lasten immuniteettia ja monet kärsivät tuberkuloosista, influenssasta ja muista köyhien sairauksista.

Vuodessa on kuitenkin tapahtunut edistystä: uudelle tontille rakennetaan parhaillaan tiilirakennuksia ja museo on saanut tukea saniteettitilojen ja viemärien rakennuttamiseen.

Tulevaisuudessa lapsille pyritään myös takaamaan puhtaampi vesi. Rakennuksiin tulee asuin- ja lääkintätiloja sekä pieni koulu.

Museon jatkuvuutta uhkaa kuitenkin viranomaisten jatkuva painostus. Selitys tienviittojenkin puuttumiseen löytyy: Kambodzhan sotilaspoliisit kun käyvät säännöllisesti kaatamassa päätien varrella olevan opastekyltin.

Kambodzha houkutteli vuonna 2006 lähes 1,5 miljoonaa turistia, valtaosin Angkor Watin temppelialueen vuoksi. Vain harva tästä joukosta löytää tiensä läheiseen, yksityisten lahjoitusten turvin toimivaan Aki Ran museoon.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 06-07/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!