Median kehitysmaakuvat

Median kuva kehitysmaista on yhä yksipuolinen: hunnutetut musliminaiset kohtaavat nuoret desing-kiinattaret. Missä ääripäiden välillä on todellinen kuva elämästä nykypäivän kehitysmaissa?

Teksti: Antti PelttariTeksti: Marie Jaakkola

PitkätKöyhyysKulttuuriMediaEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Nälkiintyneet kasvot ja sodan runtelemat kaupungit luovat vahvoja ja yksipuolisia mielikuvia. Ne täyttävät median kehitysmaita koskevan kuvakerronnan lehdissä ja televisiossa, jopa järjestöjen rahankeruu-kampanjoissa. Kuvat, joiden perusteella päättelemme, miltä kehitysmaissa näyttää, miten niissä eletään. Nyt ja ikuisesti?

Tampereen yliopiston kuvajournalismin professori Hannu Vanhanen tähdentää, että myös visuaalisuuden suhteen on puhuttava eri kastin kehitysmaista.

"Erityisesti todella alhaisen elintason kehitysmaista annetaan mediassa yksipuolinen ja masentava kuva", hän luonnehtii.

Median kuvakerrontaan vaikuttavat valtion varallisuus - tai sen puute - sekä maantieteellinen etäisyys Suomesta. Lähellä oleva on tuttua, mutta kaukainen kuvataan sodan, eksotiikan tai maaseudun kuvin.

Minkä kuvan kautta tutuksi?

Maailman konfliktialueilta laajasti raportoinut toimittaja Rauli Virtanen toteaa, että stereotypiat elävät sitkeästi television ja lehdistön uutiskuvissa.

"Vaikka printtimedia toteuttaa entistä tärkeämpää taustoittajan tehtävää television viihteellistyessä, lehdet eivät pelkästään tilanpuutteen vuoksi pysty niin hyvään kuvakerrontaan kuin television ajankohtaisohjelmat, jotka parhaimmillaan purkavat stereotypioita", Virtanen arvioi.

Hänen mukaansa merkittävää käännettä on lähes turha odottaa ja suomalainen kuvakerronta kehitysmaista jatkaa kuihtumistaan niin kauan kun samat kansainväliset kuvatoimistot hallitsevat markkinoita ja määrittelevät näkemäämme.

Television dokumentit ja ajankohtaisohjelmat ovat kuvakerronnaltaan vahvoja, mutta myös vastuu on suuri. Kun moni katsoja mieltää elävän dokumenttikuvan todellisuutta vastaavaksi, valinnan tai rajaamisen kaltaiset vaikutuskeinot hämärtyvät helpommin kuin lehtikuvien kohdalla.

Hannu Vanhanen korostaa, että kehitysmaita koskeva kuvakerronta on epäajanmukaista. Normaali kunkin kulttuurin keskiluokkainen arkielämä jää todella köyhien tai rikkaiden ääripäiden varjoon.

"Ennakkoluuloja pidetään yllä keinotekoisesti ja kuvauksen kohteet valitaan näennäisempatian nimissä. Se on äärettömän helppoa ja yksinkertaista kuvaamista."

Helsingin Sanomien toimittaja ja entinen Kaukoidän kirjeenvaihtaja Anu Nousiainen arvioi esimerkiksi Kiinan kohdalla vaurastuvien suurkaupunkien kuvaston, pilvenpiirtäjien ja merkkilaukkuja kantavien kiinattarien kasvojen, pönkittävän stereotypioita.

"Köyhää maaseutua kuvataan paljon vähemmän ja samalla vahvistetaan sitä kuvaa, jonka maan hallitus haluaa koko maailmalle antaa: Kiinalla menee hyvin, Kiina on hyvä paikka investoida."

Vanhanen korostaa, että erityisen valitettavaa epäajanmukainen kuvaus on Suomessa, joka vain joitain vuosikymmeniä sitten oli itse köyhyyden kuvauksen kohde.

"Muutos Suomesta kertovassa mediakuvassa on tapahtunut vasta 2000-luvulla. Jokainen maa tarvitsee aiheen, jonka kautta olla tunnettu. Kehitysmaiden kohdalla se on vaikkapa tsunamin kaltainen luonnonkatastrofi tai sota. Suomen toi ajanmukaiseen mediakuvaan Nokia ja teknologia."

Islamilaisten maiden kuvastoa värittävät yksipuoliset kuvat ja kasvottomuus: hunnutettujen naisten massa, itsemurhapommien jäljet ja kiviä heittelevät palestiinalaiset. Anu Nousiainen kaipaa usein toimittajan työssään kuvia, joista voisi nähdä, miltä vaikkapa Kabulissa näyttää tai millaista siellä on elää.

"Kuvaajat yrittävät usein tiivistää yhteen kuvaan vahvan viestin, mikä tarkoittaa rankkaa pelkistämistä. Yksittäiset uutiskuvat ovat juuri näitä kaapunaisia tai vihaisia nuoria kivittäjämiehiä."

Rauli Virtanen näkee kuvakerronnan silti aktivoivana ja auttamishalua lisäävänä tekijänä. Ainakin silloin, kun puhutaan katastrofeista, kuten vaikkapa pakolaiskriiseistä, nälänhädästä ja tulvista.

"Mutta koska näiden ongelmien syyt ja ’hitaat katastrofit’ jäävät kuvakerronnassa varjoon, eivät kehitysyhteistyökysymykset saa suuren yleisön tai päättäjien huomiota osakseen. Afrikka on tästä paras esimerkki."

Kiire häiritsee kehitysmaakeikalla

Vastikään Ruandasta kuvausmatkalta palannut Helsingin Sanomien kuvaaja Sami Kero myöntää, että laskuvarjojournalismin pelko on aina olemassa, kun lähdetään kuvaamaan kehitysmaahan.

"Monia tapahtumia on vaikea lukea kulttuuri- ja kielierojen takia. Tilanteisiin liittyvät tulkit ja fikseritkin luovat sekavuutta."

Suurimmaksi ongelmaksi Kero nimeää kuitenkin kiireen. Ulkomaille lähdetään monta aihetta matkalaukkuun pakattuna.

"Kahden viikon reissulta saatetaan tehdä kymmenen lehtijuttua. Ei sellaisella vauhdilla pääse sisälle ihmisen elämään, ei Kouvolassa eikä Kigalissa", Kero sanoo.

Se, että mediaa syytetään kehitysmaakuvien kohdalla nimettömän massavaikutelman ylläpitämisestä, lienee kuitenkin jo läpipureksittu aihe.

Kero korostaa, että jokainen kehitysmaahan lähtevä kuvaaja tietää syytteen.

"Kuvajournalismin kannalta lähtökohta on itsestään selvä ja naiivi. On ihan höpöhöpöä sanoa, että kehitysmaista ei saa ottaa tietynlaisia kuvia. Tietysti yritän välttää kliseitä, mutta enemmän mietin sitä, estääkö liika poliittinen korrektius minua välittämästä totuudenmukaista kuvaa."

Kuvaajakaan ei voi aina tietää, millaisessa yhteydessä valokuvat julkaistaan.

"Vahvat kuvat ovat pelottavimpia. Ne ovat tekstiin väärin yhdistettyinä arvaamattomia kuin räjähteet", Kero summaa.

Hänen mukaansa Suomi on melko kesy maa kauheuksien näyttämisen suhteen.

"Täällä ei syötetä ruumiinkappaleita aamukahvin kera. Joidenkin kansainvälisten kuvatoimistokuvaajien täytyy etsiä nimenomaan sellaista kuvastoa, sillä se myy."

Myötä- vai vastavaloa?

 

Mikä avuksi - miten päivittää suomalainen kehitysmaakuva? Yhtyneiden Kuvalehtien kuvapäällikkö Markku Niskanen sanoo, että myös kehitysmaiden kohdalla pitäisi päästä sellaiselle arkipäivän kuvan tasolle, jolle on päästy Suomen osalta.

 

"Suurin osa positiivisista uutisista liittyy nyt kehitysyhteistyöhankkeisiin. Mutta silloinkin korostetaan sitä, että Suomi tuo apua johonkin", Niskanen kertoo.

Hän painottaa myös sitä, että kehitysmaita koskeva kuvaus pitäisi saada johdonmukaisemmaksi: miettiä milloin ja missä kuvataan. Nyt esimerkiksi Helsingin Sano­mien, Aamulehden, Yhtyneiden Kuvalehtien tai Hufvudstadsbladetin kaltaiset lehdet ja lehtitalot, joilla on resursseja lähettää kuvaajia ulkomaille, toimittavat kehitysmaakeikoille kuvaajia sattumanvaraisesti.

Myös Anu Nousiainen korostaa arjen kuvaamisen tärkeyttä eksotiikan sijaan.

"Suuri haaste liittyy yksilöön ja siihen, miten saada kaukainen ihminen kiinnostamaan lukijaa kotimaassa. Pelkään, että monia suomalaisia eivät edes kiinnosta hyvin tehdyt ja koskettavat tarinat kehitysmaan ihmisistä", Nousiainen sanoo.

Hän nostaa esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toukokuussa 2006 ilmestyneen artikkelin Afrikkalainen unelma, jossa toimittaja Jouni K. Kemppainen matkasi Ugandaan lehmän perässä. Lehmän, jonka hän sai lahjaksi ystävältään ja joka lahjoitettiin paikalliselle perheelle.

"Muistatko naisen, joka sai toimittajan lehmän? Luuletko, että muistaisit hänet, ellei juttua olisi tehty suomalaisen toimittajan kautta? Jos juttu olisi tehty jostain ugandalaisesta naisesta, joka olisi saanut minkä tahansa lehmän?", Nousiainen pohtii.

Nousiainen on oikeassa. Mutta millaisen kuvan kyseinen artikkeli sitten antaa Ugandasta, toimittajan lisäksi suomalaisen kuvaajan, Helsingin Sanomien Christian Westerbackin kameran linssin läpi?

Reportaasi koostuu usean sivun kokonaisuudesta, jossa kuvat ovat merkittävässä asemassa. Vanhanen pitää sitä ansiokkaana kehitysmaadokumentointina: "Kuvat kunnioittavat kohdettaan. Kuvattavista ei ole tehty eksoottista kohdetta eikä kuvissa näy turhaa teknistä kikkailua. Niissä kerrotaan asiasta ja korostetaan sisällön tärkeyttä."

Hänen mukaansa kuvat onnistuvat olemaan arkipäiväisiä, kauhistelematta. Vain kuvien mustat reunukset ovat turhaa alleviivausta ja tekevät Afrikasta mustaa mustemman. Muilta osin kuvakerronta on Vanhasen mukaan ymmärtäväistä.

"Kuvaajan oma näkemys ei näy kuvista juurikaan, ne säilyttävät tietyn etäisyyden koh­teisiinsa. Askel syvemmälle vaatisi aikaa."

Tuota syvyyttä Vanhanen peräänkuuluttaa, jotteivät kehitysmaakuvat jäisi esittelyn ja julkisivun tasolle.

Kuukausiliitteen reportaasi tuo esiin sen, millaista tasokas kehitysmaadokumentointi on. Kenties median rahalliset resurssit, ajankäyttö ja kiinnostuksen kohteet vaikuttavat siihen, että näitä reportaaseja näkee melko harvoin. Niin harvoin, että ne muistaa poikkeuksina ja poikkeuksellisina.

Pohjimmiltaan kehitysmaakuvauksen ongelma palautuu epäilemättä kuitenkin journalistisen työn perusluonteeseen eli siihen, että negatiivinen ja yllättävä pamaus, oli se sitten sota, hyökyaalto tai maanjäristys, on selkeästi ja kiistatta uutinen.

"Sen sijaan positiivinen, hidas ja näkymätön kehitysprosessi on kuumeisissa uutistoimituksissa vaikea mieltää uutiseksi - tai edes taustajutun arvoiseksi", Anu Nousiainen sanoo.

Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Kansalaisjärjestöt moittivat usein median luomaa yksipuolista kuvaa kehitysmaista - mutta ovatko ne itse yhtään nykyaikaisempia? Kadulla kulkiessa törmää usein kampanjakuviin, joissa nimettömät kehitysmaan lapset katsovat vetoavasti suoraan silmiin. Mistä nämä kuvat ovat peräisin? Pitävätkö järjestöt yllä stereotypioita varainhankintatyössään?

Plan Suomi Säätiön viestintäpäällikkö Marja-Leena Suvanto myöntää, että varsinkin silloin, kun kysymyksessä on kuvituskuva, periaate nimen mainitsemisesta voi unohtua.

"Työskentelemme niiden kanssa, joilla on hätä, ja siitäkin pitää kertoa", Suvanto toteaa järjestön kuvaviestinnästä.

"Kuvassa olevasta lapsesta kerrotaan vain etunimi, jotta lasta ei voisi helposti paikallistaa, ja lapsen ikä, mikäli se on tiedossa. Kaikkiin kuviin on oltava myös vanhempien suostumus."

Suvanto nostaa esille myös kysymyksen julkisesta tilasta: Suomessakin saa julkaista julkisilla paikoilla otettuja kuvia ilman, että niissä esiintyvien ihmisten nimiä tarvitsee kertoa. On kuitenkin hyvä muistaa, että tuollaisia kuvia ei saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin ilman kuvattavan lupaa. Varainkeruu-kampanja on kaupallista toimintaa.

Suomen Pakolaisavun varainhankinnan suunnittelija Liisa Larja korostaa, että kampanjoissa pyritään käyttämään kuvia, joissa kuvatun henkilön nimen ja kommenttien julkaiseminen olisi mahdollista kuvien yhteydessä.

Usein vastassa ovat kuitenkin käytännön ongelmat. Järjestöllä ei ole varaa omiin ammattikuvaajiin tai -toimittajiin, joten kuvamateriaali on erilaisten hankkeiden seurantamatkojen tai paikallisten työntekijöiden ottamien kuvien varassa.

"Paikallisten koordinaattorien ja heidän autonkuljettajiensa ottamien kuvien perusteella toimimme määrä korvaa laadun ‑periaatteella, eli otetaan sata kuvaa, joista yksi on julkaisukelpoinen. Tämä ei koskaan tunnu olevan saman ihmisen kuva, jota on haastateltu", Larja harmittelee.

Liisa Larjan mukaan julkaistaviksi päätyvät usein kuvat, joista tiedetään vain henkilön "status", eli onko hän esimerkiksi opiskelija, opettaja tai kylän johtaja, sekä mistä hankkeesta ja mahdollisesti mistä kylästä henkilö on.

Larja pyrkii valitsemaan kuvia aktiivisista ja toimivista subjekteista - eli kuvia, joissa kuvattavat tekevät jotain. Myös iloisuus on tärkeä kriteeri, sillä se luo myönteistä tunnelmaa lahjoittajalle.

Larja myöntää, että on mahdollista, että lasten vetoavia kasvoja käytetään kuvissa usein, koska lasten kautta ihmisiä on helpompi saada antamaan rahaa kampanjaan. Lapsista myös saa helpommin hyviä kuvia, koska he eivät vierasta kameraa.
 

Kenen kuvassa hymyilet?

Siitä, että järjestöt joiltain osin pitävät yllä stereotypioita käyttämällä esimerkiksi tunteisiin vetoavaa kuvamateriaalia, on syynsä: ne vetoavat lahjoittajiin.

"Jos katsoo kuvia 60-luvulta, niin kyllä niistä nälkiintyneiden lasten kuvista on tultu hieman eteenpäin. Painopiste on silti yhä alikehityksen ja maaseudun kuvaamisessa", Larja sanoo.

Toisaalta monella mittarilla esimerkiksi Afrikassa äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on pysynyt ennallaan vuosikymmeniä. Kenties olennaisin moraalinen kysymys koskeekin vastuuta siitä, että hyvien työtapojen mukaisesti kuvattaville kohteille kerrotaan, mitä ollaan tekemässä.

Harva kehitysmaan lapsi tai aikuinen ymmärtää länsimaiselle valokuvaajalle poseeratessaan päätyvänsä Suomessa levitettävien esitteiden, järjestölehtien tai varainhankintamateriaalin sivuille avuntarpeen symboliksi.

Kuvajournalismin professori Hannu Vanhasen mielestä kuvattavien asianmukaisen tiedottamisen vastuu tiivistyy kysymykseen kuvan käyttötarkoituksista.

Julkisella alueella kuvaaminen on periaatteessa sallittua. Mutta jos kuva on tuote eli kaupallisesti hyödyttävä, kuten rahankeruu-kampajoissa, kuvattavilta on ehdottomasti oltava lupa. Sen sijaan Vanhasen mielestä esimerkiksi taiteen kentällä kuvattavien nimien näkyminen ei ole aivan yhtä pakollista.

"Tiedottaminen ja median kuvat sijoittuvat välimaastoon, jossa lopullinen päätös on kuvan julkaisijan tehtävä", Vanhanen summaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 06-07/2007

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Marie Jaakkola