2008 - Maailman Kuvalehti

Sensuuri tuskin vähentää väkivaltaa

Olen ihmeissäni. Vuoden aikana olen aivan liian monta kertaa törmännyt sensuuriin ja sen liittolaiseen, itsesensuuriin.

Äskettäin eräs tuttuni alkoi vakavissaan miettiä työstämänsä käsikirjoituksen moraalia. Hän oli kirjoittanut väkivaltaisia absurdeja kertomuksia. Ja hän oli saanut kuulla kommentteja, joiden mukaan sellaisten kirjoittaminen, varsinkin nyt, viimeisen kouluammuskelun jälkeen, oli kyseenalaista. Hän ryhtyi kiireen kaupalla pehmentämään tarinoidensa maailmaa.

Tuntuu siltä, että väkivallan lisääntyminen ja arvojen koveneminen ovat lisänneet sensuurimielialaa. Viime aikojen pohjanoteeraus oli, kun Jokelan koulusurman jälkeen opetushallitusta myöten pohdittiin Platonin kaltaisten filosofian klassikoiden turmiollisuutta.

Ehkä taustalla on kuvitelma, että väkivaltaa ja muita yhteiskuntajärjestykselle uhkaksi koettuja asioita voidaan vähentää rajoittamalla niitä esittävää taiteellista ja älyllistä ilmaisua. Siitä huolimatta, että niin yleensä vain lisätään yleisön kiinnostusta sensuroituja teoksia kohtaan.

1900-luvun alussa moderni taide saattoi synnyttää skandaaleja pelkästään keinojensa uudistamisella. Yleisö marssi ulos ekspressionistien ja kubistien näyttelyistä, vaikka ei nähnyt siellä mitään sellaista, mikä olisi saattanut järkyttää väkivaltaisen tai seksuaalisen sisältönsä vuoksi. Närkästyksen aihe oli pikemminkin se, ettei yleisö nähnyt mitään, mitä oli tottunut näkemään.

Viidenkymmenen viime vuoden aikana taide on harvoin järkyttänyt ilmaisukeinoillaan. Sitäkin useammin taiteen skandaaleissa on ollut kysymys sisällöistä – kuten vaikkapa silloin, kun Hannu Salaman Juhannustansseja syytettiin jumalanpilkasta.

Tämä herättää kysymyksen taiteen roolista. Sisältöihin kohdistuva närkästys tuntuu lukevan teoksia niin kuin ne olisivat suoria todellisuutta koskevia kannanottoja tai moraliteetteja. Taide on kuitenkin aina muuta kuin sosiaalinen todellisuus. Se antaa ihmisille keinoja kohdata ja ilmaista pelottaviakin tiedostamattomia sisältöjä, joiden sokea ilmaisu voisi olla kohtalokasta.

On vaikea uskoa väkivallan vähenevän sillä, että rajoitetaan ihmisten keinoja tutustua tiedostamattoman pimeisiin puoliin älyn ja mielikuvituksen avulla. Eikö tiedostamattomaan tutustumiseen pitäisi pikemminkin rohkaista? Eikö sensuuria parempi väkivallan ehkäisykeino olisi se, että kaivettaisiin ne vaaralliset teokset kaapista ja luettaisiin niitä rauhassa ja ajatellen?

Ranya Paasonen on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Yhdysvallat maailmaa pelastamassa

Talouskriisin, terveydenhuollon ja muiden sisäpoliittisten haasteiden lisäksi Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama on luvannut uudistaa Yhdysvaltain kehitysyhteistyötä, ilmastopolitiikkaa ja ihmisoikeustilannetta.

Teollisuusmaiden OECD-järjestön mukaan Yhdysvaltain kehitysapu oli viime vuonna 21,8 miljardia dollaria. Yhdysvallat on rahamäärällä mitattuna maailman suurin kehitysavun antaja, mutta apu on silti vain 0,16 prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Barack Obama on luvannut kaksinkertaistaa Yhdysvaltain kehitysyhteistyömäärärahat vuoteen 2012 mennessä.

”Se on suuri muutos verrattuna kahdeksaan viime vuoteen, mutta kyseessä on silti pieni määrä Yhdysvaltain koko budjetista”, professori Jussi Hanhimäki arvioi. Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa tutkiva Hanhimäki on Suomen Akatemian Finland Distinguished Professor Tampereen yliopistossa.

”Viimeisessä vaaliväittelyssä Obama varoitti, että globaalin finanssikriisin takia kehitysyhteistyörahojen nostamisen aikataulua joudutaan ehkä pidentämään”, vanhempi tutkija Peter Bell Harvardin yliopistosta puolestaan huomauttaa. Peter Bell oli noin kymmenen vuotta Care-järjestön johtaja. Care on Yhdysvaltain suurimpia kehitysyhteistyötä tekeviä järjestöjä.

Ei vain kansallista turvallisuutta

George W. Bushin presidenttikaudella Yhdysvallat on keskittynyt taistelemaan terrorismia vastaan sotilaallisesti. Myös Obama on puhunut terrorismista tiukkaan sävyyn ja otti joissain kannanotoissaan jopa kovemman linjan kuin republikaanien presidenttiehdokas John McCain.

Kesällä 2007 Obama sanoi, että Yhdysvaltojen olisi iskettävä Pakistanissa toimivia terroristeja vastaan, jos Pakistan ei tekisi sitä itse. McCain arvosteli Obaman linjausta vaalikampanjan aikana.

Obaman lähestymistapa on kuitenkin edeltäjänsä linjaa kokonaisvaltaisempi. Obaman kampanjamateriaaleissa korostetaan, että yhdysvaltaisten turvallisuus kytkeytyy kaikkien maailman ihmisten turvallisuuteen. Peter Bell odottaa, että Obaman hallinto yhdistää Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden entistä lähemmin globaaliin turvallisuuteen.

Myös Jussi Hanhimäki yhtyy arvioon.

”Uhkat tulevat, mistä tulevat. Ratkaisut sen sijaan muuttuvat. Pelkkä pommittaminen ei niitä tuo. Kehitysapuun varmasti keskitytään huomattavasti entistä enemmän”, hän sanoo.

Bellin mukaan myös Yhdysvaltain kehitysyhteistyön painopisteet muuttunevat Obaman presidenttikaudella.

”Uusi hallinto todennäköisesti kunnioittaa aiempaa enemmän avunsaajavaltioiden hallitusten tarpeita ja prioriteetteja. Luultavasti hallinto tukee talouskasvun lisäksi myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta.”

Yksi konkreettinen muutos lienee tulossa esimerkiksi Yhdysvaltain aids-politiikkaan. Bushin hallinto on lisännyt hiv/aidsin-vastaisen työn rahoitusta Afrikassa huomattavasti. Politiikkaa on kuitenkin arvosteltu siitä, että se on suosinut uskonnollisia, pidättyväisyyteen kannustavia valistusohjelmia. Kondomien käytön lisäämiseen pyrkivät hankkeet ovat jääneet pimentoon.

”Bush joutui pitkälti nojaamaan uuskristillisiin äänestäjiin. Obamalla sen sijaan ei ole mitään tarvetta osoittaa kannattajilleen, että ollaan uskonnollisesti oikeaoppisia. Uskoisin, että kondomit vapautetaan pannasta”, Jussi Hanhimäki arvioi.

Yhdysvallat valmis ilmastokompromissiin?

Sekä Obama että McCain korostivat kampanjoissaan ilmastonmuutoksen torjumista. Obama on luvannut sijoittaa miljardeja dollareita uusiutuviin energiamuotoihin ja energiatehokkaampien autojen kehittämiseen. Hän on myös luvannut leikata Yhdysvaltain kasvihuonepäästöjä 80 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.

”2050 on kovin kaukana. Ainahan tällaisia voi luvata. On ehkä realistisempaa ajatella, että Yhdysvallat palaa nyt takaisin ilmastoneuvotteluihin”, Jussi Hanhimäki muistuttaa.

Bushin hallinto ilmoitti vuonna 2001, ettei se osallistuisi Kioton ilmastosopimukseen. Bill Clintonin hallinto oli hyväksynyt sopimuksen vuonna 1997.

”Amerikkalaiset ovat aina vedonneet siihen, että jos he lähtevät mukaan ilmastosopimukseen, myös Kiinan ja Intian on lähdettävä. Mikä on kompromissi muiden suurten saastuttajien kanssa?” Hanhimäki kysyy.

Monikulttuurinen tausta tuo mahdollisuuksia

Peter Bellin arvion mukaan Obama hahmottaa globaalin keskinäisriippuvuuden tavallista helpommin, ennen kaikkea taustansa ja kasvatuksensa ansiosta.

Obaman isä oli kotoisin Länsi-Keniasta, äiti Kansasista Yhdysvaltojen Keskilännestä. Obama asui osan lapsuudestaan Indonesiassa. Bell korostaakin, että Obamalla on omakohtaista kokemusta köyhyyden vaikutuksista.

”Afrikasta on Obaman myötä yhtäkkiä tullut tärkeämpi maanosa Yhdysvalloille. Obama voi hyödyntää kenialaista taustaansa ja löytää liittolaisia Afrikasta. Afrikan mailla on kuitenkin omat etunsa, eivätkä ne välttämättä käy yksiin Yhdysvaltain etujen kanssa”, Jussi Hanhimäki toteaa.

Keniassa Obaman vaalivoitto johti joka tapauksessa kansanjuhlaan.

”Ympäri Afrikkaa odotukset ovat nyt valtavan korkealla. Odotetaan, että Afrikka olisi nyt Yhdysvaltain politiikan fokus”, Hanhimäki kuvailee.

Pettymykset väistämättömiä

Osa Obamaan kohdistetuista valtavista odotuksista on perusteltuja – osa ei. Esimerkiksi ihmisoikeuksien edistäminen on seuraavien vuosien aikana osa myönteisen Amerikka-kuvan rakentamista, Jussi Hanhimäki uskoo.

”Voisin kuvitella, että tulevan vuoden aikana Guantánamon vankileiri suljetaan. Mutta jos kuvitellaan, että Yhdysvaltain kansalaisia ruvetaan viemään Haagiin, siinä kansalliset edut tulevat vastaan.”

Hanhimäki ei usko, että Yhdysvallat liittyy ainakaan heti kansainväliseen rikostuomioistuimeen ICC:hen.

”Moni amerikkalainen on ollut Irakissa tai Afganistanissa, eikä siellä ole välttämättä kunnioitettu ihmisoikeuksia. Yhdysvaltain kansalaisia saatettaisiin syyttää kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Siihen Yhdysvaltain presidentti ei suostu.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Tiibet 50 vuotta Tiibetin ulkopuolella

VILLE PALONEN
Yksi tiibetiläisten turvapaikoista Intiassa on Ladakh.

Tulevan vuoden alussa tulee kuluneeksi 50 vuotta tiibetiläisen lähihistorian traumaattisesta merkkipaalusta, Lhasan kapinasta. Vuoden 1959 maaliskuussa pääkaupungin asukkaat nousivat kiinalaisia miehittäjiään vastaan, kun kaduilla levisi huhu kiinalaisten suunnitelmista kidnapata tiibetiläisten hengellinen johtaja dalai-lama. Väkijoukko päätti suojella johtajaansa piirittämällä tämän kesäasunnon, Norbulinkan palatsin.

Päiviä kestäneen jännitysnäytelmän jälkeen dalai-lama onnistui pakenemaan Intiaan, minne hän perusti Tiibetin pakolaishallituksen. Varsinaisen kapinan Kiinan kansanarmeija murskasi verisesti.

Kiina oli miehittänyt Tiibetin 1950-luvun alussa. Tiibetin autonominen tasavalta on kuitenkin vain osa siitä historiallisesta Tiibetistä, joka vuosien kuluessa oli sulautettu Kiinaan. Jo vuosia ennen Kiinan kansanarmeijan saapumista Lhasaan Kiinan läntisiin maakuntiin liitettiin Itä-Tiibetin maakuntia. Khamin, Amdon ja Golokin alueiden paimentolaisheimot taistelivat vuosikausia ylivoimaista miehittäjää vastaan, mutta turhaan.

Kiina pitää edelleen Tiibetistä kiinni lohikäärmeen rautaisella otteella, kansainvälisestä arvostelusta huolimatta.

Tiibet, Kiinan arkkikilpailijan Intian rajalla kohoava ylänkö, on Kiinalle strategisesti tärkeä. Arvioiden mukaan sinne on sijoitettu satoja tuhansia kiinalaisia sotilaita – ja neljännes maan ydinaseista. Lisäksi Kiinaa kiinnostavat Tiibetin luonnonvarat: suurin osa metsistä on jo hakattu, mutta maassa on edelleen mineraaleja, öljyä ja maakaasua. Alueen asukkaista yli puolet on Kiinan valtaväestöä eli han-kiinalaisia. Varsinaisista tiibetiläisistä suurin osa elää köyhyysrajan alapuolella.

Myös viime maaliskuussa Lhasassa mellakoitiin. Munkkien ja nunnien Lhasan kapinan muistomarsseista noussut uhmamieli osoitti maailmalle, etteivät tiibetiläiset ole alistuneet Kiinan miehitykseen. Levotonta ei kuitenkaan ollut vain Tiibetin autonomisessa tasavallassa, vaan myös Kiinan läntisissä maakunnissa Sichuanissa, Gansussa ja Qinghaissa. Ulkomaalaisten pääsy alueille estettiin, rakennuksia roihusi ilmiliekeissä ja turvallisuusjoukot ammuskelivat mielenosoittajia.

Naapurimaissa Nepalissa ja Intiassa asuu yli sata tuhatta Kiinan miehitystä paennutta tiibetiläistä.

Maanpakoon lähtevien oloissa ei ole kehumista: Raskas matka Himalajan yli on hengenvaarallinen, ja Nepalissa ja Intiassa virallisten henkilöpapereiden puuttuminen altistaa uudet tulijat hyväksikäytölle. Vain onnekkaimmat löytävät työtä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Elvytetään YK nuorten voimin

Arkhimedes lupasi noin 2 200 vuotta sitten siirtää maapallon paikaltaan vivun ja kiinteän tukipisteen avulla. Kyse on kuitenkin enemmästä kuin vipuperiaatteen keksimisestä: ajatus heijastaa rajatonta uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin ratkaista kohtaamansa kriisit.

Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy lainasi Arkhimedeen ajatusta kuuluisassa YK-puheessaan vuonna 1963, kun hän yllytti kanssaeläjiään siirtämään maailman oikeudenmukaiseen ja kestävään rauhaan.

Ajatus oli, että YK tarjoaa maapallon siirtämiseen tarvittavan kiinteän tukipisteen ja vipuna toimii sitoutumisemme koko ihmiskunnan hyvinvointiin.

Nyt maapalloa ahdistaa joukko globaaleja ongelmia: ilmastonmuutos, talouskriisi, köyhyys ja taloudellinen eriarvoisuus, terrorismi ja ruokapula. Miten alamme selvittää tätä ongelmien vyyhtiä?

Uskon, että ratkaisun perusta on YK:n mahdollisuuksien maksimointi. Onhan kyse solidaarisuuden verkostosta, joka syntyi kahden maailmansodan traagisista kokemuksista.

Missä muualla voisimme yhdistää voimavaramme ja muuntaa ajatustapamme niin, että kapeiden kansallisten etujen tavoittelusta siirryttäisiin koko ihmiskuntaa hyödyttävään yhteistyöhön?

Planeettamme ei ole olemassa palvellakseen tietyn valtion etuja. Pikemminkin valtiot ovat olemassa planeetan yhteisen edun hyväksi.

YK:lla on tietenkin lukuisia ongelmia. Maailmanjärjestö kaipaa voimallista elävöittämistä ja nuorennusta kyetäkseen täyttämään lupauksensa.

Toimiakseen 2000-luvulla YK tarvitsee kolme tukipilaria: yhteisen päämäärän, jaetun vastuun ja yhteisen toiminnan.

Avain nykyisten muottien rikkomiseen ja yllä mainittujen periaatteiden vahvistamiseen ovat maailman nuorison kekseliäisyys ja luova sitoutuminen. Maailman nuorilla on globaali identiteetti. Heitä yhdistää huoli planeettamme kohtalosta, ja uusi teknologia auttaa heitä verkostoitumaan.

YK määrittelee alle 24-vuotiaat lasten ja nuorten ryhmäksi, joka muodostaa liki puolet maailman väestöstä. Nuoriso on rajattomien lupausten ja muutosvoiman lähde.

Jos emme vastaa tämän päivän haasteisiin, seuraava sukupolvi joutuu kantamaan traagiset seuraukset. Kenelläkään ei siksi voi olla suurempaa puheoikeutta kuin nuorilla. Nuorison kuuluu katsoa välittömien hyötyjen tuolle puolen, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja ponnistella kohti pitkän tähtäimen päämääriä.

Osallistuminen päätöksentekoon on yksi YK:n nuoriso-ohjelman avainasioista. Tänä vuonna 14 valtiota otti nuorison edustajia mukaan YK:n yleiskokoukseen, mikä antaa toivoa ja arvon nuorten näkemyksille. Tätä toimintaa tulisi rohkaista ja laajentaa.

Nykyisin nuorisoa koskevat asiat käsitellään talous- ja sosiaaliasioiden osastolla, mutta sinne pitäisi perustaa oma nuorisoasioiden toimisto. Lisäksi YK:hon tulisi nimittää nuorten asioille omistautunut pääsihteerin erityisedustaja.

Viime vuosina paine on kasvanut nuorten osallistumisen ja roolin kasvattamiseksi. Kannatan vuotuisen nuorten yleiskokouksen vahvistamista niin, että sen keskustelut välitetään suoraan YK:n yleiskokoukselle.

Uskon nuoriin. Vain heillä on henki, energia ja luova into rakentaa jotain uutta, toteuttaa parempi tulevaisuus itselleen ja ryhtyä toimiin kriisien voittamiseksi. Meidän on otettava käyttöön tuo voima ja viisaus, rohkaistava ja vaalittava sitä.

Nuoret pystyvät murtamaan minkä tahansa umpikujan, avaamaan ihmiskunnalle uusia mahdollisuuksia ja ottamaan suunnan kohti rauhaa. Me kaikki hyödymme, kun sallimme heidän käyttää YK:ta tukipisteenään. IPS

Kirjoittaja on japanilainen filosofi, rauhanrakentaja ja buddhalaisen kansainvälisen Soka Gakkai -järjestön puheenjohtaja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Anna lempeä, älä hilavitkutinta

Lahjatoiveiden kärkisijalle Suomalaisen Työn Liiton (STL) kyselyssä nousivat rakkaus ja hellyys, joita – joulunakin – toivoo saavansa noin puolet vastanneista. Suunnilleen yhtä moni aikoo antaa lempeä ja lämpöä joululahjaksi.

Ympäristön kannalta nämä joulun toivelahjat ovat ensiluokkaisia. Lemmen roihutessa energiaa saattaa jopa säästyä, kun asunnon lämpötilaa voi laskea.

Jouluna kuitenkin palaa aina rahaa. Nordean ennen viime joulua tekemässä kyselyssä suomalaiset arvioivat, että joulu valmisteluineen ja lahjoineen verottaa kukkaroa keskimäärin 630 eurolla. Tänä vuonna ihmiset aikovat selvitä joulustaan huomattavasti halvemmalla, STL:n tutkimuksen mukaan 365 eurolla.

Ympäristön kannalta olennaista on se, miten rahat käytetään.

Hemmottelua turhan tavaran sijaan

Vuosikausia joululahjamarkkinoita on hallinnut halpa elektroniikka, jota Suomeen rahdataan pääosin Aasiasta. Tänäkin jouluna sähköverkkoon kytketään kasapäin uutuuttaan kiiltäviä espressokoneita, i-podeja ja miniläppäreitä. Positiivista on, että suuri osa elektroniikkakrääsästä siirretään lahjapaketista suoraan komeron hyllylle pölyä keräämään. Näin luonnonvaroja kuluu ja päästöjä syntyy ”vain” valmistuksen ja kuljetuksen verran.

Hemmottelu on turhaa tavaraa ympäristöystävällisempi lahja. Jos omat rahkeet tuntuvat riittämättömiltä, jalkahoito, hieronta, kuntosalikortti tai leffalippu välittää lämpimän ajatuksen.

Ekolahjojen ykkösiä ovat oma aika ja työpanos. Pienten lasten vanhemmat ilahtuvat vapaailloista, kiireiselle tai heikkovoimaiselle voi lahjoittaa ikkunoidenpesun tai kaupassakäyntipalveluita.

Kierrättää voi joulunakin. Kirja on suomalaisten lahjasuosikki vuodesta toiseen, eikä toivekirjan tarvitse olla joulun bestseller. Divarista tai omasta hyllystä pakettiin voi kääriä vaikkapa klassikon, jota kirjakauppojen valikoimasta on turha etsiä.

Sekä eettinen että ekologinen lahja annetaan lähimmäisen asemesta sitä todella tarvitsevalle. Monet järjestöt välittävät lahjoja – esimerkiksi lehmiä, vuohia, ekovessoja, puuntaimia ja puita säästäviä liesiä – kehitysmaihin.

Varsinkin lapsiperheissä paketteja kertyy paljon ja niiden myötä neliömetreittäin lahjapaperia. Kauniit ja kiiltävät paperit eivät kelpaa paperinkierrätykseen, joten ne kannattaa säilyttää ensi vuonna uudelleen käytettäviksi. Kun paketoinnin hoitaa itse, voi käärepaperiksi kietoa vaikka sanomalehtiä.

Kotitekoisia koristeita tai kestokimallusta

Postikorteissa ja matkailumainoksissa joulua tunnelmoidaan sinisessä talviyössä tähtitaivaan valaistessa lumista maisemaa. Tosiasiassa joulua valaisevat miljoonat ja taas miljoonat sähkölamput. Jäälyhdyt – jos pakkasta piisaa – ja jätkänkynttilät eivät kuluta sähköä, mutta jos lapset tai oma mielenterveys lisävaloja vaativat, paras vaihtoehto löytyy led-lampuista.

Kynttilöissäkin on eroja. Tuikuista syntyy metallijätettä, kruunu- tai pöytäkynttilöitä polttamalla ei tarvitse lajitella metallia.

Parhaat joulukoristeet askarrellaan itse. Näppärissä käsissä kauneutta syntyy vaikka koivunhalosta, mutta kuuseen ripustettavien lippunauhojen, piparien ja chilipalkojen langat osaa solmia kömpelömpikin.

Suomeen kuitenkin rahdataan Kiinasta joka vuosi konttikaupalla palloja, nauhoja ja muita välkkeitä. Kauniista turhuudesta ei ole pakko luopua, mutta kertakäyttöisen rihkaman asemesta kimmellyksen ystävän kannattaa satsata laatuun ja kestäviin koristeisiin. Silkkipaperiin joulun jälkeen käärittävät lasipallot säilyvät sukupolvelta toiselle.

Hyvä sianelämä, parempi mieli

Ympäristöystävällisin ateria syntyy juureksista, palkokasveista ja viljasta, mutta jouluna moni osa-aikavegetaristikin upottaa hampaansa kinkkuun. Sikaa ei kuitenkaan kannata ostaa säkissä. Viime vuosien myyntimenestys, Tanskasta Suomeen rahdattu halpa kinkku, jättää joulupöytään melkoisen ekologisen sorkanjäljen.

Kotimaisen luomusian pakaraa mutustellessaan lihansyöjä voi tyynnytellä omaatuntoaan sillä, että possupolo sai joka tapauksessa viettää tyngäksi jääneen elämänsä säällisissä oloissa.

Kasvissyöjä paistaa kinkkuimitaationsa tofusta tai seitanista. Kinkun kuin kinkun kaveriksi sopivat kotimaisista perunoista, lantuista ja porkkanoista kestovuoassa muhitetut laatikot.

Lähellä tuotettu ruoka on yleensä varmin valinta, mutta tiukimmat ilmastofundamentalistit tarjoavat rosollia mieluummin kuin kotimaisissa kasvihuoneissa kypsyneitä salaatteja, kurkkuja ja tomaatteja. Silakka sopii joulukalaksi ja onnenmantelin voi riisin sijasta piilottaa ohrapuuroon.

Kun sähkösyöpön uuninsa kerran lämmittää, kaikki paistamiset on viisasta hoitaa yhdellä kertaa. Leipomisen voi tehdä isommallakin porukalla. Piparinpaistobileet tai torttutalkoot ovat sitä paitsi hauskoja tapoja viettää aikaa yhdessä.

Törsäämättömän joulun jälkeen ruokaa ei jää yli, mutta jos kinkkua uhkaa mätäneminen ja lanttulaatikkoa käyminen, niiden oikea paikka on komposti tai biojäteastia. Kaatopaikalle päätyessään ruoantähteet puskevat ilmakehään metaania, jota siellä on jo valmiiksi liikaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Veltot kuluttajat eivät vaadi ekotaloja

SAMULI SIIRALA
Suomessa ei ole ollut paineita ympäristöä säästävään rakentamiseen.

Rakentaminen ja rakennusten käyttö ahmaisevat kaikesta tuotetusta energiasta 40 prosenttia – tuplasti enemmän kuin liikenne. Ne aiheuttavat myös 40 prosenttia kasvihuonepäästöistä ja noin 40 prosenttia maailman kiinteistä jätteistä.

VTT on laskenut, että satsaamalla talon suunnitteluun ja rakentamiseen 5-10 prosenttia enemmän, päästään jopa puolet pienempään energiankulutukseen. Investoinnit maksavat itsensä takaisin noin kymmenessä vuodessa.

Suomen energiankulutus laskisi viidellä prosentilla vuoteen 2020 mennessä, jos kaikki uudisrakennukset toteutettaisiin kestävästi, esimerkiksi matalaenergiatekniikalla. Toinen mokoma olisi nipistettävissä vanhojen rakennusten korjausten yhteydessä.

Argumentit ovat aukottomat, laskin on laulanut. Saksankielisissä ja Benelux-maissa ekotaloja on runsaasti, mutta Suomessa ne ovat edelleen hyvin harvinaisia. Kuka kehitystä jarruttaa: laiskat arkkitehdit, ahneet rakennuttajat, uneliaat viranomaiset vai perustönöön tyytyvät talonostajat?

”Täällä ei ole ollut kovia paineita ympäristöä säästävään, kestävään rakentamiseen, kuten esimerkiksi Saksassa, Itävallassa ja Hollannissa. Tilaa ja puhdasta ympäristöä on riittänyt”, selittää arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti, espoolainen Bruno Erat.

Ekotalo on yleisnimi rakennukselle, joka pyrkii sopusointuun ympäristönsä kanssa.

”Ihanteellinen paikka ekotalolle on sellainen, mihin aurinko paistaa aamusta iltaan vuoden ympäri, mutta joka on tuulelta suojassa”, Erat sanoo.

Ekotalo rakennetaan materiaaleista, jotka voidaan käyttää uudelleen, hävittää polttamalla tai maaduttaa.

Huolellisesti rakennettu ekotalo on terveellinen, sisäilman laatu on hyvä. Paksuseinäinen talo on vedoton, mutta hengittävä.

”Se myös vanhenee arvokkaasti ja säilyttää arvonsa”, Erat lisää.

Keppiä rakennusalalle

Rakennusalaa pidetään hitaana ja haluttomana omaksumaan uutta.

”Yli mennään siitä, missä aita on matalin, eli rakennusmääräysten minimivaatimukset täyttyvät”, Erat sivaltaa.

Rakennuttajien tuotekehitysintoa hillitsee pientalojen kova kysyntä; etenkin Etelä-Suomessa kaikki menee kaupaksi.

Yliarkkitehti Harri Hakaste ympäristöministeriöstä on pettynyt tilanteeseen.

”Kuluttajat ovat olleet velttoja. Viranomaisten näkökulmasta vapaaehtoisuus olisi ollut parempi tie ympäristömyötäisen rakentamisen kehittämiseen kuin määräykset.”

Jälkimmäinen tapa on kuitenkin jouduttu nostamaan esiin. Ensimmäinen askel oli 1.1.2008 jälkeen valmistuneiden talojen energialuokitus kodinkoneiden tapaan. Ajatus jäi torsoksi: energiapihi ekotalo niputetaan tavallisten talojen kanssa löysin kriteerein myönnettävään A-luokkaan.

”Kyse ei ole ainoastaan siitä, paljonko talo kuluttaa energiaa, vaan myös siitä, mistä energia otetaan. Uudistuvat energialähteet on jätetty vuoden 2008 määräyksissä aivan liian vähälle huomiolle”, Erat moittii.

Tilanne muuttuu parin vuoden päästä, kun rakennuslainsäädäntö kiristyy tuntuvasti – vai kiristyykö?

Eratin mielestä suunta on oikea, mutta toimenpiteet ovat riittämättömiä.

Hakaste on eri linjoilla: ”Lainmuutos vuonna 2010 tulee olemaan iso haaste rakentajien kärryillä pitämiselle. Se tulee leikkaamaan uusien asuinrakennusten energiankulutusta 20-40 prosentilla. Ja kysehän on vain perustason määrittävästä ohjausjärjestelmästä. Rakennustyömailla saa ja tulee tehdä enemmän”, hän ehdottaa optimistisesti.

Opetus surkeassa jamassa

Suomessa ei ole koskaan ollut kestävän rakentamisen oppituolia. Tulevat arkkitehdit ja insinöörit ovat edelleen perinteisten oppien ja vierailijaluennoitsijoiden varassa.

Esimerkiksi Sveitsissä ja Itävallassa tilanne on toinen: parinkymmenen vuoden järjestelmälliset satsaukset opetukseen kantavat hedelmää. Maissa on pian kymmenisen tuhatta matalaenergiataloa.

”Se on hyvä avaus, mutta on muistettava, että niiden osuus kaikista uudisrakennuksista on sittenkin vain murto-osa”, Erat suhteuttaa.

”Suomessa uskotaan teknologiaan enemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Keski-Euroopassa. Siksi luonnonmukainen rakentaminen on jäänyt meillä pahasti jälkeen”, Erat selittää.

Uudisrakentamistakin valtavampi haaste on olemassa olevan rakennuskannan muuttaminen energiatehokkaaksi.

Erat seuraa mielenkiinnolla kehitystä valtameren takana.

”Barack Obaman johdolla Yhdysvalloista voi tulla vahva kestävän rakentamisen vauhdittaja. Jo Jimmy Carterin kaudella nähtiin, että alan yrityksiä syntyi nopeasti, kun aika oli kypsä.”

Erat painottaa, että ekorakentamisessa ja -asumisessa kyse ei ole vain energiatehokkuuden maksimoinnista.

”On oleellista, että ihmiset viihtyvät, elävät luonnollista ja terveellistä elämää. Kun tähän liitetään liikennekysymykset mukaan, syntyy kokonaisuus.”

Käsitteet

Ekologinen rakentaminen on vakiintunut mutta epämääräinen käsite. Sillä tarkoitetaan mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittavaa, eli kestävää, rakentamista. Kestävä rakentaminen on terminä suositeltavampi.

Matalaenergiatalon energiankulutus on noin puolet verratuna kotimaiset lämmöneritysnormit täyttävään taloon.

Passiivitalo on niin tiivis ja eristetty, että se lämpiää suuren osan vuotta kaksi- ja nelijalkaisten asukkaiden sekä sähkölaitteiden vapauttamalla lämmöllä.

Nollaenergiatalo ei käytä lainkaan lämmitysenergiaa. Suomessa sellaisia ei ole yhtään, maailmallakin hyvin vähän.

Plusenergiatalo pystyy luovuttamaan energiaa takaisin jakeluverkkoon. Niitä on Saksassa ja Itävallassa, missä valtio tukee vaihtoehtoista energiantuotantoa ostamalla sitä ylihintaan.

Bruno Erat – ikihonka

”Minunkin on tehtävä jotain ympäristön hyväksi!” muistelee arkkitehti Bruno Erat, 69, oivaltaneensa 60-70-lukujen taitteessa. Ympäristöherätys iski suomalaistuvaan sveitsiläiseen Yhdysvalloissa, missä hän oli opettamassa arkkitehtuuria.

”Suomeen palattuani aloin opetella ekorakentamista omin päin”, espoolainen Erat kertoo.

Siinä vaiheessa hänellä oli takanaan jo muutamia vuosia suomalaistähtien Alvar Aallon ja Aarne Ervin toimistoissa.

Tietämyksen kartuttua hän alkoi rakentaa ekokoetaloja. Villa Solbranten Espoon Kilossa on edelleen, 30 vuotta valmistumisensa jälkeen, kestävän rakentamisen malliesimerkki. Erat ja hänen vaimonsa Eva asuvat talossa yhä.

Useiden yksittäisten matalaenergiatalojen lisäksi hän on suunnitellut myös ekokyliä.

”Bromarv on ehkä tunnetuin. Se on ehjä kokonaisuus.”

Erat tekee parhaillaan väitöskirjaa kestävästä kaupungista pohjoisissa oloissa. Hän on ollut luonnonmukaisen rakentamisen esikuva monille arkkitehtisukupolville. Opiskelijat muistavat hänet opettajana, joka puhui rauhallisesti mutta intohimoisesti kestävästä rakentamisesta jo ennen eko-etuliitteen keksimistä.

Eratista kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän nukkuu kesät talvet ikkunat selällään.

”Hah hah, se pitää paikkaansa! Haluan hyvää ilmaa. Ulkolämpötilan laskiessa nollan alapuolelle vaimoni siirtyy talon lämmitettyyn osaan. Siinä vaiheessa minä panen pipon päähäni.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Muukalaisista tuli naapureita

Monikulttuurisuus on uusi asia kaupunkisuunnittelussa maailmallakin.

”Liikkeelle on päästy oikeastaan vasta 2000-luvulla. Suomalaisittain positiivista tilanteessa on se, että ehdimme vielä samaan junaan”, naurahtaa tutkija Timo Heikkinen Teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksesta.

Perinteinen lähtökohta on ollut, että kaupunkia suunnitellaan kansalaisille, ei ryhmien edustajille. Taustalla häämöttää ajatus kansakunnasta, etnisesti ja kulttuurisesti ehjästä kokonaisuudesta.

”On myös totuttu ajattelemaan, että suunnittelija jakaa kaupunkilaisten kanssa saman arvomaailman. Näin ei enää ole. Tilanne on hämmentävä”, Heikkinen kiteyttää.

Suomessa ei ole ollut sitten Viipurin suuruuden päivien merkittäviä, erottuvia vähemmistöryhmiä. Nyt on.

Helsinkiläisistä on vieraskielisiä jo noin 50 000. Ennusteen mukaan heitä on pääkaupunkiseudulla vuoteen 2025 mennessä satatuhatta.

Turkkilaista vuorovaikutusta

Suurin ulkomaalaistaustainen ryhmä Suomessa ovat virolaiset, toiseksi suurin venäläiset. Naapurimaista lähtöisin olevat eivät erotu katukuvasta samaan tapaan kuin esimerkiksi somalialaistaustaiset, jotka poikkeavat kantaväestöstä paitsi ihonväriltään, myös kulttuuriltaan ja uskonnoltaan.

Suomessa on yli 9 000 somalia äidinkielenään puhuvaa. Melkein kaikki heistä ovat sunnimuslimeja. Myös muita merkittäviä maahanmuuttajaryhmiä on kehittymässä.

”Nyt tarvitaan kulttuurista herkkyyttä. Se ei ole ihan helppo nakki, eikä kuulu kaupunkisuunnittelijan perinteiseen kalupakkiin. Pitäisi tutustua huomattavasti enemmän, millaisia maahanmuuttajaryhmiä Suomessa on, ja millaisia on tulossa. Vuorovaikutustaidot nousevat tärkeiksi. Mutta millaista on esimerkiksi turkkilainen vuorovaikutus? Tässä on koulutuksen paikka”, Heikkinen sanoo.

Osallistuminen on ollut kaupunkisuunnittelun iskusana jo viitisentoista vuotta. Mutta kantaväestönkään houkutteleminen vuoropuheluun ei ole ollut helppoa. Kulttuurierot nostavat vaikeuskerrointa jyrkästi.

”Ongelmia on kielivaikeuksista aina kotimaasta lähdön aiheuttamiin traumoihin. Usein on myös vaikea selvittää, kuka ryhmää oikeastaan edustaa”, Heikkinen kertoo.

Kaupunkisuunnittelijat ovat löytäneet itsensä uudenlaisten konfliktien keskeltä. Nimby-ajattelu – Not In My Backyard, ei minun takapihalleni – nostaa päätään, jopa rasismikin.

Kantaväestö ei esimerkiksi kilpaile siitä, kuka saa moskeijan naapurustoonsa.

”Pyhättöihin liittyy myös käytännön problematiikkaa, kuten liikennejärjestelyt. Moskeijaan saattaa tulla paljon ihmisiä, osa pitkienkin matkojen takaa. Tarvitaan hyvät joukkoliikenneyhteydet ja paljon parkkipaikkoja”, Heikkinen selvittää.

Kukaan ei halua eristäytyä

Perinteisesti on pidetty tavoiteltavana, että väestöryhmät sekoittuvat, eivätkä keskity liikaa samoihin kaupunginosiin. ”Sosio-ekonomisen sekoittumisen periaate on hieno! Mutta nyt rinnalle on tulossa kulttuuris-etninen sekoittuminen. Emme tiedä vielä, toimiiko se”, aprikoi Heikkinen.

Maahanmuuttajat hakeutuvat usein tietyille alueille, jopa samoihin taloihin. Sukulaiset ja maanmiehet luovat turvallisuuden tunnetta ja yhteisöllisyyttä. Tilanne ei ole kuitenkaan ongelmaton.

”Ruotsalaistutkimuksen mukaan kantaväestöön kuuluvat alkavat muuttaa alueelta, kun maahanmuuttajien osuus nousee yli viidesosaan. Suomessa tämä raja ylittyy esimerkiksi Turun Varissuolla”, kertoo tutkija Katja Vilkama Helsingin yliopiston maantieteen laitokselta.

Etnisen keskittymisen rinnalla on toisenkinlaista kehitystä. Sisäasiainministeriön selvityksen mukaan maahanmuuttajat ottaisivat mieluiten naapurikseen suomalaisen lapsiperheen. Myös Vilkaman Hanna Virtasen kanssa tekemissä tutkimuksissa somalialaiset totesivat, että he eivät halua eristäytyä. Erittäin tärkeänä pidettiin etenkin lasten mahdollisuuksia luoda kontakteja suomalaislapsiin.

Noin 60 prosenttia somaleista asuu vähintään viiden hengen kotitalouksissa. Heidänkin mielestään isojen – joskus äänekkäidenkin – perheiden asettuminen samaan taloon voi aiheuttaa ongelmia muiden ryhmien kanssa.

Työ, toimeentulo, valinnan mahdollisuus

Vähävaraiset menevät sinne, minne on varaa mennä. Vilkaman ja Virran haastattelemista somaleista noin 90 prosenttia asui kaupungin vuokra-asunnoissa.

”Olisi hyvin tärkeää, että maahanmuuttajat pääsisivät kiinni työelämään. Sitä kautta he voisivat tehdä valintoja asumiseensa liittyen”, Vilkama painottaa.

Maahanmuuttajaperheiden arkea ei helpota, että kerrostaloasunnot on suunniteltu pienemmille perheille. Ahtaus aiheuttaa perheen sisäisiä jännitteitä, jotka saattavat purkautua riitoina myös naapureiden tai huoltoyhtiön kanssa.

Myös huonejärjestely voi aiheuttaa ongelmia. Vilkaman mukaan esimerkiksi tupakeittiö on joillekin somaliperheille vaikea. Naiset toivovat yksityisyyttä, jotta voisivat riisua kokkailua häiritsevät hunnut. He myös haluaisivat puhua omista asioistaan keittiön rauhassa.

Monikulttuurisen kaupungin luomista ja kehittymistä ei pidä sälyttää vain kaupunkitutkijoiden harteille. Se vaatii paitsi poikkitieteellistä tutkimusta ja ymmärrystä, myös kaupunkilaisilta ennakkoluulottomuutta, hyvää tahtoakin.

Naapurisovun tulee kestää, vaikka postiluukusta leijailisi somalialaisperheen suitsukkeiden tuoksu, tai vaikka aamukiireinen suomalaisnaapuri ei malttaisi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Silkkipussi

Mikä olisi ylellisempi joululahja kuin silkkilakanat? Ja vielä parempaa, käytännölliset silkkilakanat! Nyt sellaiset voi hankkia kätevänä pussina, joka toimii matkoilla makuupussin sisällä tai sellaisenaan. Tropiikissa lakana on mukavan viileä, ja makuupussissa puolestaan se luo lisälämpöä.

Pussi on sivuilta avoin, joten sen sisään on helppo kömpiä. Tyynylle on oma taskunsa. Lakana tulee kätevässä pienessä kuljetuspussissa, ja paketti painaa vain 140 grammaa. Värivalikoima on laaja.

Luksuslahjan voi hankkia suhteellisen hyvällä omallatunnolla. Silkkipussin valmistavat Vietnamissa Tan Minhin yhteisön yksinhuoltajanaiset. Aiemmin naiset ovat toimineen maanviljelijöinä, mutta ovat nyt vaarassa menettää viljelymaansa. Siksi he ovat perustamassa osuuskuntaa, jonka suunnitelmissa on valmistaa reilun kaupan tuotteita. Silkkipussit ovat naisten ensimmäinen tuote.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Maailman levyt

The Rough Guide to the music of Mali

Rough Guides/World Music Network

Afrikkalainen Mali on musiikillinen suurvalta, jollaista ei toista ole. Makeaa historianironiaa on siinä, että Malin erityislaatu on seurausta autoritaarisesta ja kenties aikanaan kovaakin parkua synnyttäneestä presidentti Moussa Traoren linjauksesta, jonka mukaan kuubalaisen tanssimusiikin sijaan suositaan paikallista perinnettä. Siksi erilaisiin modernisointeihin ja fuusioihin tavattoman hyvin taipuvat perinnesoittimet antavat malilaiselle musiikille nyt omanarvontuntoisen leimansa. Musiikilla täytyy olla malilaisessa kulttuurissa poikkeuksellisen tärkeä asema, kun kerran presidenttikin on siitä kiinnostunut. Demokraattista tai ei, lopputulosta ei voi kuin ihailla. Malilaisen musiikin maailmanlaajuisesta vetovoimasta todistaa sekin, ettei tälle erinomaiselle kokoelmalle ole mahtunut yhtään asiaa vähänkään harrastaneelle aivan outoa muusikkoa. Ali Farka Touré, Toumani Diabate, Habib Koite, Amadou & Mariam, Oumou Sangare, Rokia Traore ja niin edelleen – nimet kielivät niin korkeasta laadusta, ettei tuttuus haittaa. Erityisesti päähän jäävät soimaan upeat naislaulajat, ja viimeisen raidan jälkeen myös balafonisti Keletigui Diabaten riemastuttava yllätysveto Summertime in Bamako.

Highlife Time

Vampisoul

Nigerian pääkaupungin Lagosin 1960- ja 1970-lukujen tunnelmasta jotain on varmasti tarttunut tuona aikana kaupungissa levytettyyn musiikkiin ja sen myötä myös tähän kiinnostavaan kokoelmaan. Kokoelma ei pyri esittelemään nigerialaisen musiikin koko valtavaa kirjoa, vaan keskittyy highlife-nimellä tunnettuun, sinänsä sangen vaihtelevaan tyyliin. Highlife oli ennen muuta hauskanpitomusiikkia, Lagosin ravintoloiden ja yökerhojen vahvasti länsimaisvaikutteista mutta silti omaleimaista viihdykettä. Etenkin kuubalaisia muistuttavat puhallinsektiot, saksofonien ja trumpettien jazz-soolot sekä tietenkin rytmiikka tuovat esityksiin tuttuuden tunnetta – vaikka valinnan tehnyt John Armstrong onkin saanut käyttöönsä lagosilaisen Premier-studion arkiston, jonka aarteita ei Nigerian ulkopuolella juurikaan tunneta. Nigerian eri puolilta kotoisin olevien yhtyeiden ohella mukana on ghanalaisia, sillä highlifen suosio ei katsonut valtioiden rajoja. Lisäksi Lagosissa oli maailmankolkan parhaat studiot.

The Rough Guide to the music of Japan

Rough Guides/World Music Network

Saattaa olla kulttuurillista väärinymmärrystä, mutta tämä japanilaisen musiikin kokoelma tekee ainakin minut hyväntuuliseksi. Valikoima ei tietenkään ole kattava, ja japanilaisen musiikin vaikeasti lähestyttävät osa-alueet on suosiolla jätetty sivuun. Kokoelmaan kuitenkin onneksi mahtuu myös esimerkkejä ainujen sekä useidenkin okinawalaisten nykysoitannosta. Pääosassa on perinnepohjainen mutta hyvin vapaamielisesti läntisiä vaikutteita – jopa bluegrassia, kuten Takeharu Kunimoton Appalachian Shamisenissa – soveltava, reipasrytminen ja tarttuvasävelinen populaarimusiikki. Joskin yksi vaikuttavimmista esityksistä on Tadao Sawain kotolla esittämä huikean intensiivinen ja sävykkään klassishenkinen Sakura.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Puhe & kupla: Mustavalkoista

Ohikulkijoiden katseet polttavat poskiani, kun kävelemme Helsingin keskustassa. Joidenkin päät kääntyvät vaivihkaa, ja katseet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tuntuu, kuin olisin tehnyt jotakin väärää, jonka kaikki näkevät.

Eivät ne kuitenkaan yksin minusta johdu, moittivat katseet. Ne johtuvat miehestä, jota pidän kädestä.

Hän on musta.

***

Suomalainen 2000-luvun rasismi on usein sanatonta. Se poikkeaa täysin siitä viattomasta kiinnostuksesta, jolla suomalaiset ottivat erinäköiset vieraat vastaan 1960-luvulla, ainakin jos tämän lehden henkilöhaastateltavaa Howard Smithiä on uskominen.

Nykyrasismi on sitä, että erilaiselta näyttävää seurataan rappukäytävässä, kunnes nähdään, mihin asuntoon hän menee. Se on sitä, että erilaiselta näyttävälle käännetään liikennevaloissa seistessä selkä ja että katu ylitetään vasta, kun erinäköinen on ehtinyt turvallisen matkan päähän kadun toiselle puolelle.

Usein 2000-luvun rasismi on myös laajennettua. Se kohdistuu paitsi mustiin, myös mustavalkoisiin pariskuntiin, ainakin jos mies on musta ja nainen valkoinen.

Laajennettu rasismi on sitä, että mustan miehen kanssa kulkevaa valkoista suomalaisnaista katsotaan, kuin hän olisi pettänyt maansa ja maanmiestensä kunnian.

Nainen ei ehkä täytäkään paikkaansa isänmaan äitinä, hän ei ehkä ylläpidäkään suomalaisuutta sellaisena, jollaisena se on totuttu näkemään: vaaleahiuksisena, sinisilmäisenä, suomenkielisenä.

Siksi mustan miehen kanssa kulkeva valkoinen suomalaisnainen on samanlainen vaaran merkki kuin musta mies itse. Hän näyttää samalta kuin muut, mutta hän käyttäytyy enemmistön normeista poiketen. Siksi hän on erilainen, rasismille kelpo kohde.

***

Seuraavan kerran, kun ohikulkijoiden katseet polttavat kaupungilla kulkiessa poskiani, aion katsoa takaisin.

Tuijotan niin kauan, että moittivasti katsova ohikulkija tuntee itse tehneensä jotakin väärää. Sitten hymyilen päälle, sanon ehkä vielä kohteliaasti päivää, ja moiskautan suukon kädestäni pitävän mustan miehen poskelle.

Silloin tuntuu, kuin olisin tehnyt jotakin oikeaa, jonka kaikki näkevät.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008