Kohtaaminen Uudessa-Seelannissa

Karita Blom kohtaa mystisen maorin.

Teksti: Karita Blom

PitkätAasiaOseaniaUusi-Seelanti

On helmikuu ja Uudessa-Seelannissa keskikesä. Vaellan ystäväni kanssa eteläsaarella Abel Tasmanin kansallispuistossa. Reitti kuljettaa meitä hiekkarannoille, riippusilloille ja satumetsiin.

Pieniin koulureppuihimme on sullottu keveimmät mahdolliset makuupussit seuranaan alusvaatteita, paputölkkejä ja pähkinöitä. Telttamme, Melbournesta hankittu viidentoista euron koti, kulkee kädessä.

Luonnon monimuotoisuus on häkellyttävä. Ensin kuljemme tiheiden metsien poluilla ja väistelemme smaragdinvihreitä kasveja. Kristalliset vesinorot solisevat kivien väleissä. Seuraavaksi huomaan kenkieni täyttyvän rantahiekasta.

Asetumme syömään eväskeksejä sileän kivenjärkäleen päälle. Mietin, että voisin jäädä tähän.

Toisen päivän iltana leirintäalue löytyy läheltä merenrantaa. Päivän mittaan ohitsemme tarponeet seurueet näyttävät asettuneen telttapaikoilleen jo pitkän aikaa sitten. Jätän ystäväni lyhentämään univelkaansa ja suuntaan rannalle. Mukana on kynä, vihko ja pian taskut täynnä simpukoita.

Vesi on perääntynyt hitaasti loivenevalta rannalta useita kymmeniä metrejä. Hiekka tuntuu varpaissa sametin pehmeältä. Pääsen laskuveden ansiosta kävelemään kauas, lähelle lahden metsäistä vastarantaa. Istun rantojen väliin jäävälle hiekkasärkälle ja jään tuijottamaan ääretöntä sinistä.

Havahdun meren kohinaan. Vesi on ympäröimässä minut. Lumoutuneena seuraan luonnonilmiötä, jota pääsen nyt todistamaan ensimmäistä kertaa. Vesi nousee ja nousee. Hiekkakumpareeni pienentyy.

Yhtäkkiä tajuan, että iso osa paluutiestäni on jo veden peitossa. Kiedon hamettani ylemmäs, nappaan vihkoni ja lähden kahlaamaan.

Nousuvesi virtaakin kovemmin kuin olin kuvitellut. Joudun laittamaan kaikki voimani likoon yrittäessäni tasapainoilla vyöryvää vesimassaa vasten. Kiirehdin, sillä vesi yltää jo lanteilleni.

Vihdoin rannalla huohottaessani kiitän, että laiskuuttani olin jättänyt kameran telttaan.

Hämärtää. Jään rantahiekalle puristelemaan märkiä vaatteitani ja rauhoittamaan pulssiani. Toivon, ettei kukaan nähnyt. Samassa huomaan, että muutaman metrin päässä minusta istuu hievahtamatta vanha mies.

Tervehdin. Hän nousee ja kävelee luokseni.

Mies on maori, Uuden-Seelannin alkuperäiskansaa. Hän kertoo tekevänsä vaellusoppaan töitä. Katselen miehen mystistä olemusta ja seuraan hänen kädenliikkeidensä kaaria. Mies osoittaa tummuvaa metsää, merta, hiekanjyvää ja puhuu kaikessa elävästä jumaluudesta, elämän ikuisesta kehästä.

Maorimies laskee kämmenensä pää­laelleni, tuijottaa silmiini ja alkaa puhua. En tunnista kieltä. En ole varma, kauanko hän jatkaa, mutta en myöskään välitä. Käden kosketus lamauttaa kehoni, voin vain seistä paikallani ja kuunnella: "Elämä on juuri sellaista, millaiseksi sen itse luomme."

Sitten mies hiljenee ja laahustaa teltalleen, huikkaa vielä tulevansa aamulla hyvästelemään. Jään pitkäksi aikaa katsomaan taivaalla sädehtivää linnunrataa ja täyskuuta.

Aamulla kangistelen kohmeisen vartaloni ulos teltasta. Näen vain villieläinten levittelemän roskapussimme ja hiekkarannan. Vuorovesi oli huuhtonut sen taas koskemattomaksi.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!