Suomi kippaa jätteensä tulevaisuuteen

Suomi on jätehuollon takapajula: yli puolet yhdyskuntajätteestämme kärrätään kaatopaikoille tulevien sukupolvien riesaksi. Maailmalla jätevirrat vievät Euroopasta ennen kaikkea Kiinaan ja Intiaan.

Teksti: Artturi Kröger

PitkätTalousYmpäristöEurooppaLänsi-EurooppaSuomi
SAMULI SIIRALA

teema1.jpgSuomalaiset kaatopaikat täyttyvät vauhdilla.

 

Suomi synnytti jätettä vuonna 2006 lähes 70 miljoonaa tonnia. Tilastokeskuksen mukaan ainoastaan 40 prosenttia siitä pystyttiin hyödyntämään materiaalina tai energiana.

 

"Suomi on kaatopaikkamaa. Jätepolitiikkamme on osittain ihan hyvä, mutta sen toimeenpanossa on isoja ongelmia. Juhlavien puheiden sijasta nyt tarvitaan tekoja, sat­sauksia jätehuoltoon", Juha Kaila Teknillisestä korkeakoulusta vaatii.

Jätehuoltotekniikan professori on seurannut alan kehittymistä kolmisenkymmentä vuotta.

“Jätehuollon huippumaissa, kuten Ruotsissa, Sveitsissä ja Japanissa, kaatopaikoille päätyy yhdyskuntajätteestä alle kymmenen prosenttia. Meillä yli puolet", Kaila suomii.

Yhdyskuntajäte koostuu paperista ja kartongista, biojätteestä, lasista ja metallista sekä esimerkiksi sähkö- ja elektroniikka­romusta. Jokainen maailman asukas tuottaa yhdyskuntajätettä keskimäärin 270 kiloa vuodessa; Suomessa luku on noin 500, Länsi-Euroopassa noin 680 ja Yhdysvalloissa jopa 750 kiloa.

Viidennes yhdyskuntajätteestä on hiiltä. Siitä neljännes muhii kaatopaikoilla metaaniksi, voimakkaaksi kasvuhuonekaasuksi. Saman verran hiilestä muuttuu hiilidioksidiksi. Loput jää hiilivarastoksi tai liukenee valumavesiin.

Kaatopaikka on halpa ja huono

Kaatopaikat vaativat pitkäaikaista paimentamista: seuraavat sukupolvet ovat naimisissa jätteidemme kanssa. Muutamissa Euroopan maissa suljetaan jo kaatopaikkojen portteja lopullisesti, ja niille on turha tarjota uutta jätettä .

“Suomessa ei ole kovin tiukkoja rajoituksia. Kaatopaikka on edelleen halvin ratkaisu hankkiutua eroon sekajätteestä, jolla ei ole kaupallista arvoa", Kaila sanoo.

Jätteitä on perinteisesti poltettu ener­giaksi Keski-Euroopassa ja Pohjoismaista Ruotsissa ja Tanskassa. Maailman ykkönen on kuitenkin Japani. Siellä jopa 80 prosenttia jätteistä päätyy uuniin. Suomessa jätteistä poltetaan energiaksi kymmenisen prosenttia.

Kaatopaikkamääräysten tiukentumisen takia jätteen polttaminen energiaksi lisääntyy kuitenkin myös Suomessa. Tätä tukee myös energian kallistuminen. Ympäristöhuoltoyhtiö Ekokem julkisti hiljattain suunnitelmansa rakentaa Suomeen toinen mittava jätevoimala. Ekokem laskee, että Riihimäelle nouseva laitos hönkäisee sähköä ja lämpöä 20 000 omakotitalon tarpeisiin.

Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto on arvostellut jyrkästi jätteiden energiakäytön lisäämistä. Liitto pelkää, että jätteiden polttaminen vie pohjaa jätteen vähentämiseltä ja kierrättämiseltä.

Taustatukea luontoväki on saanut pörssiyhtiö Lassila & Tikanojalta, Ekokemin kilpailijalta: Suomen suurin ympäristöpalveluyritys ajaa toista teknologiaa, leijupetikattiloita, vaihtoehdoksi kiinteän jätteen energiapolttamiselle. Suomessa kehitetyn leijupetikattilan noin 900  celsius-asteisella hiekka­patjalla voidaan polttaa myös kosteita jätteitä, kuten lietteitä ja hakkuutähteitä. Teknologia on hyvin vähäpäästöinen.

Kailan mukaan keskustelu on sivuraiteilla. Sekä materiaalien hyödyntämiselle että polttamiselle on tilaa ja tarvetta.

“Materiaalien hyötykäyttö tulee arvioi­da elinkaariperustein. Talteen kerääminen on ensisijainen tavoite myös EU:n direktiiveissä. Osa jätteestä on kuitenkin mössätty sellaiseksi cocktailiksi, että puhtaiden materiaalien erottelu on lähes mahdotonta. Sellainen jäte kannattaa polttaa."

Kailaa eivät huolestuta polttolaitosten mahdolliset terveysvaikutukset.

“Kauhukuvat eivät ole tätä päivää. Jätevoimalaitoksilla on huomattavasti tiukemmat päästörajoitukset kuin esimerkiksi kivihiili- tai turvevoimalaitoksilla."

Millä eväillä suomalainen jätehuolto sitten saadaan tolkulliseksi?

Kepillä ja porkkanalla, professori Kaila vastaa.

“Se on toiminut monissa maissa, kuten Ruotsissa. Siellä biohajoavan jätteen vieminen kaatopaikalle on ollut kiellettyä jo vuosia. Tutkimuksessa ja kehityshankkeissa puolestaan investointituet ovat kannustaneet uusien teknologioiden kehittämiseen ja käyttöönottoon."

Rahaa kuin roskaa

Jäte ja sen kierrättäminen ovat kasvava bisnes. Nyt puhutaan esimerkiksi “tuotteen elinkaaren hallinnoimisesta", josta sähkö- ja elektroniikkaromun käsittely on kannustava esimerkki.

EU-alueella voimaan saatetun laajennetun tuottajanvastuun ansiosta sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistajat ja tuottajaosuuskunnat keräävät romun talteen. Laitteista poistetaan haitalliset aineet, jotka toimitetaan käsiteltäväksi ongelmajäte­laitokselle. Sen jälkeen eri metallit, muovit ja lasi erotellaan hyödynnettäväksi.

“Tulevaisuudessa, kun materiaalit ja energia ovat kalliimpia, laitteen valmistaja ei ehkä anna materiaaleja pois, vaan haluaa kerätä ne takaisin valmistusprosessiin", Kaila visioi.

Ehkä kännykkä siis saa pohjaansa palautuspullosta tutun panttimerkinnän?

Sähkö- ja elektroniikkaromun kierrätys ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Valmistajat sylkevät markkinoille uusia laitteita yhä kiihtyvään tahtiin, mikä kasvattaa romukasoja. Myös romun luvaton vienti kehitysmaihin aiheuttaa viranomaisille huolia. Yhä useammin jätekontteja liikuttelevat rikollisliigat. Raaka-aineiden hintojen noustessa kierrätysbisnes on nopeasti muuttunut houkuttelevaksi.

“Jätteiden hyödyntäminen on kasvava globaali bisnes. Kierrätyksessä liikkuu vuosittain lähes miljardi tonnia materiaaleja", Kaila ynnäilee.

Paperia ja pahvia kierrätysmarkkinoilla kulkee noin 170 miljoonaa tonnia, rauta­metalleja noin 400 miljoonaa tonnia vuodessa.

Jätevirrat vievät Euroopasta, Amerikasta ja Japanista Kiinaan sekä Intiaan. Lisäksi Afrikkaan laivataan tonneittain muiden muassa eurooppalaisten elektroniikkaromua. Esimerkiksi nigerialaisen Lagosin satamaan tuodaan kuukausittain puoli miljoonaa käytettyä tietokonetta - joista vain neljännes toimii.

Ikäväksi bisneksen tekevät paitsi häikäilemättömät hämärämiehet myös se, että monessa kehitysmaassa terveydelle vaarallisten materiaalien käsittelyolosuhteet ovat puutteelliset.

“Lainsäädännön puuttuminen on hyvin huolestuttavaa, samoin valvonnan puuttuminen. Kehitysmaissa ei ole myöskään infrastruktuuria jätteen käsittelyyn", Kaila sanoo.

"Osa teollisuusmaista salakuljetetuista jätteistä ei tosin koskaan saavu perille, vaan ne dumpataan yli laidan jo merellä."

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!