Zimbabwe odottaa, muttei tiedä mitä

Ilmapiiri muuttui Zimbabwen Hararessa, kun presidentti Robert Mugabe ja oppositiojohtaja Morgan Tsvangirai paiskasivat syyskuussa kättä. Kaupat ammottivat edelleen tyhjyyttä, ja rahaa sai vain mustasta pörssistä - mutta poliisi ei enää kiusannut kansalaisia.

Teksti: Esa Salminen

LyhyetDemokratiaAfrikkaEteläinen AfrikkaZimbabwe
KUMBULANI ZAMUCHIYA
reppis.jpgOpposition kannattajat lauloivat uudesta alusta ja toivosta Hararessa 15. syyskuuta, kun valtapuolue ja oppositio sopivat jakavansa vallan.

"En ole koskaan nähnyt sellaista. Ihmiset lauloivat poliisin silmien alla täyttä kurkkua Mugabea ja Zanua pilkkaavia lauluja neljä tuntia. Kenelläkään ei varmasti ollut ääntä seuraavana päivänä", kuvailee zimbabwelainen elokuvantekijä, joka oli kuvaamassa historiallista vallanjakotilaisuutta 15. syyskuuta Hararen Rainbow Towers -hotellissa.

Puoluekentän arkkiviholliset, koko Zimbabwen itsenäisyyden ajan vallassa ollut Zanu-PF ja kahteen lohkoon hajonnut oppositio allekirjoittivat tuolloin sopimuksen, joka jakaa vallan puolueiden kesken, ainakin periaatteessa.

Zimbabwessa käytiin viime keväänä ja kesänä parlamentti- ja presidentinvaalit, mutta voittajista ei päästy sopuun. Vallan­jakosopimuksesta toivotaan paitsi ratkaisijaa vaalikiistaan, myös katkaisijaa maan kymmenisen vuotta jatkuneeseen taloudelliseen ja poliittiseen syöksykierteeseen.

"Menimme kokeeksi kuvaamaan tilaisuutta, ja yllätykseksi saimme olla rauhassa. Kolme viikkoa takaperin poliisi olisi varmasti kysellyt lupia ja sitä, miksi kuvaamme ja mihin", dokumentaristi jatkaa.

Hotellin salissa ja ulkopuolella juhlia pitivät lähinnä opposition edustajat, joita poliisit katsoivat rauhallisesti vierestä. He eivät käyneet juhlijoiden kimppuun edes silloin, kun nämä alkoivat heitellä kiviä ja ajautuivat käsirysyyn keskenään.

Sellaiseen eivät hararelaiset olleet tottuneet. Jokin oli muuttunut.

Salkut jakoon, mutta miten?

Valtapuolue on kohdellut opposition jäseniä kovin ottein siitä lähtien, kun oppositio vuonna 1999 perustettiin. Nyt Zimbabwen rauhan suurin syy lienee se, ettei kukaan tiedä, kuka maata johtaa.

Loppukesästä käytyjen vallanjakoneuvottelujen päätteeksi Etelä-Afrikan silloinen presidentti ja Zimbabwen kiistan pääneuvottelija Thabo Mbeki ilmoitti, etteivät hallituspuolue ja oppositio olleet päässeet sopuun hallituksen salkkujaosta. Tämän lehden mennessä painoon neuvottelut olivat uudessa umpikujassa, ja oppositio vaati uusia vaaleja.

Pattitilanne johtuu siitä, että nykyiset valtaapitävät pelkäävät joutuvansa kadulle ja käräjille, jos vallankahvaan tarttuu oppositio.

"Kun on työskennellyt valtiolla, tietää, ettei valta riipu siitä, kuka on ministeri, vaan siitä, keitä virkamiehiä kuvioissa on", entinen Zimbabwen kulttuuriministeriön kansliapäällikkö selittää.

Sisäministeriön mukaan määräytyy poliisijohto, valtiovarainministeriön mukaan keskuspankin johto, puolustusministeriön mukaan armeijan johto. 28-vuotisen itsenäisyyden aikana Zanu-PF:n väki on saanut toimia vailla rangaistuksen pelkoa, joten maton alta saattaa löytyä kaikenlaista.

"Parasta olisi saada samantyyppinen totuuskomissio, jollaista Desmond Tutu johti Etelä-Afrikassa", politiikan sittemmin jättänyt veteraani pohtii.

Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1984 saanut arkkipiispa Tutu johti apartheidin kauheuksia tutkinutta totuuskomissiota, joka perustettiin rotuerottelujärjestelmän kaatumisen jälkeen. Komissiota pidetään ratkaisevana tekijänä Etelä-Afrikan demokratian kehittymisessä.

Maata, maata, enemmän maata

Zimbabwen syöksykierteen aiheuttajana pidetään vuonna 2000 aloitettua maauudistusta, jossa itsenäisyyssodan veteraanit käytännössä tuhosivat Zimbabwen maatalouden ajamalla valkoiset maanviljelijät mailtaan. Koko totuus on kuitenkin mutkikkaampi.

Kun Zimbabwen itsenäisyydestä sovittiin Lontoossa vuonna 1979, Britannia sitoutui rahoittamaan maauudistusta. Sen oli tarkoitus jakaa valkoiselle väestölle keskittynyt viljelymaa entistä tasaisemmin.

Sopimus määritteli kymmeneksi vuodeksi järjestelmän, jossa halukas myyjä sai myydä halukkaalle ostajalle maata apu­varoin tuettuun hintaan. Järjestelmä oli kuitenkin monimutkainen, ja suuri osa apu­rahoista päätyi presidentti Mugaben lähipiirin taskuihin.

1990-luvun alussa Zimbabwe joutui taipumaan Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin rakennesopeutusohjelmaan. Se pakotti maan muun muassa julkisten palvelujen leikkauksiin ja johti hintojen kallistumiseen ja työttömyyteen. Samoihin aikoihin maa kärsi historiansa pahimmasta kuivuudesta. Kansa näki nälkää.

Vuonna 1997 Britannian pääministeri Tony Blair ilmoitti, ettei maa enää kokenut velvollisuudekseen rahoittaa Zimbabwen maauudistusta. Mugabe oli pulassa: hänellä ei ollut varaa maksaa valkoisille viljelijöille maiden lunastamisesta.

Rahapulasta huolimatta Mugabe myöntyi, kun Zimbabwen itsenäisyyssodan veteraanit alkoivat vaatia itselleen eläkkeitä ja korvauksia sodan kärsimyksistä. Tämä oli Zimbabwen talouden kuolinisku, kirjoittaa zimbabwelaissyntyinen kirjailija Heidi Holland.

Holland tutki Zimbabwen lähihistorian läpikotaisin hiljattain julkaistua Dinner with Mugabe -kirjaansa varten. Hän keskusteli jopa itse presidentin kanssa. Hollandin haastatteleman Zimbabwen entisen maatalousministerin Denis Normanin mukaan Mugabe joutui sotaveteraanien kiristämäksi vuonna 1997. Rahaa painettiin, inflaatio kiihtyi.

"Mitään ei ollut budjetoitu, mutta Mugabe sanoi finanssiministerille: just find it. Pian veteraanien rahat olivat loppu, ja he vaativat lisää. Lopulta he sanoivat, että he haluavat sen maan, minkä Mugabe oli heille sodassa luvannut. Kun - - Mugabe tiesi, ettei rahaa ollut löydettäväksi, hän sanoi ’kyllä, teille on luvattu maata itsenäissyyssodassa, joten ehkä teidän pitää vain ottaa se’", Norman kuvaa.

Tästä alkoivat maanvaltaukset. Zimbabwe oli yhtäkkiä täynnä sotapäälliköitä - veteraaneja ja Zanu-PF:n aktiiveja -, jotka julistivat olevansa vallassa. Vasta myöhemmin Mugabe alkoi säätää lakeja ja julistautui maauudistuksen johtajaksi.

Valta ja väkivalta

Zanu-PF:n raudanluja hallinto on ajoittain kirvoittanut Zimbabwen kansan myös kapinaan. Tähän Mugabe on toistuvasti vastannut samoin kuin edeltäjänsä rotusortoaikana: väkivaltaisesti.

Jo 1980-luvun alussa Mugabe tuhosi kilpailijansa Joshua Nkomon kannattaja-­alueet. Armeijan erikoisjoukot murhasivat Zimbabwen länsiosan Matabelemaassa kahdeksasta kahteenkymmeneen tuhanteen ihmistä.

Uudelleen hallinnon otteet kovenivat 1990-luvulla, kun kansa alkoi osoittaa tyytymättömyyttään köyhyyteen ja inflaa­tioon - ja kun maaperä kävi hedelmälliseksi opposition nousulle. Vuonna 1999 ammattiyhdistysliikkeen suojista nousi Zimbabwen ensimmäinen oppositiopuolue MDC, Movement for Democratic Change.

Siitä lähtien valtapuolue on kurittanut oppositiota milloin mistäkin syystä. Vuonna 2000 MDC ja kansalaisjärjestöt saivat kansanäänestyksessä nujerrettua Mugaben perustuslakiuudistuksen, joka olisi sallinut valtion lunastaa maata ilman korvauksia. Uudistuksen kaatuminen sai valtioterrorin kovenemaan entisestään.

Yksin vuoden 2008 vaalien aikana yli sata opposition kannattajaa murhattiin ja tuhansia pahoinpideltiin, kidutettiin ja vangittiin.

Poliittisessa umpikujassa kyse on maan- omistuksesta, Zimbabwen historian kovimmasta kiistakapulasta, sanoo kulttuuriministeriön entinen kansliapäällikkö. Kansan hyvinvointi ei enää pitkään aikaan ole vallanpitäjiä huolettanut.

Zimbabwelainen sisu

Eikä kansa hyvin ole voinutkaan.

Suurin osa Zimbabwen kunnallispalveluista on romahtanut. Käteisestä on niin suuri pula, että vaihtokurssi kadulla on satakertainen pankin kurssiin verrattuna. Mustassa pörssissä myydään käyttämättömiä seteleitä, eli keskuspankin ja valtion johto myy rahat suoraan painokoneista kadulle satakertaisin voitoin.

Zimbabwelaisten taktiikkana ei kuitenkaan ole osoittaa mieltä tai tarttua aseisiin. Sen sijaan kansa odottaa.

"Me emme anna sotilaille sitä riemua, että he saisivat pyyhkiä meitä luotisateella", selittää kansliapäällikkö, entinen Zanu-PF:n kannattaja.

Monet uskovat silti edelleen, että kun muutos tulee, taivaat aukenevat. Eräs ruotsalainen virkamies kertoo selittäneensä palveluskunnalleen tuntikausia, mitä kehitysavun palaaminen Zimbabween tarkoittaa: ei ainakaan sitä, että kaduilla aletaan jakaa ilmaista ruokaa eikä kenenkään enää tarvitse tehdä töitä.

Samaan aikaan, kun zimbabwelaiset odottavat muutosta, tuntuu presidentti Mugabe ja hänen puolueensa pelkäävän sitä. Tai sitten - jos Heidi Hollandin tulkintaa on uskominen - presidentti ei tiedä, eikä ole koskaan tiennytkään, mitä on tekemässä.

Diktaattori talutushihnassa

Mugabe houkuteltiin nuorena mukaan politiikkaan, ja muut junailivat hänet puolueen johtoon. Hänet painostettiin ensin rakennesopeutusohjelmaan, sitten maauudistukseen. 40 vuotta nuorempi vaimo sai vaatimattoman miehensä järjestämään pariskunnalle 12 000 vieraan häät ja käyttää edelleen surutta valtion rahoja hienoon elämään.

Entisen kansliapäällikön mukaan Mugabe olisi itse asiassa ollut jo valmis luopumaan vallasta, mutta häntä ympäröivien kenraalien ja korkeiden virkamiesten joukko ei anna hänen tehdä niin: silloin kaikki muutkin olisivat liemessä.

Entinen liittolainen onkin sitä mieltä, että jos sotilaat kaappaisivat vallan Zimbabwessa, kukaan ei huomaisi eroa. Jotkut taas katsovat, että Mugabe vain näyttää siltä, kuin olisi johdateltavissa. Että kaikki on vain taktiikkaa vallan pönkittämiseksi.

Sekä valta- että oppositiopuolueen kannattajissa on myös niitä, jotka pitävät johtajaansa petturina, koska tämä on suostunut neuvottelemaan vastapuolen kanssa.

Mitä tapahtui uholle, jonka mukaan oppositio ei koskaan johda Zimbabwea ja että MDC on vain länsimaiden sätkynukke, kysyvät Zanu-PF:n kovan linjan tukijat. Miten Tsvangirai voi allekirjoittaa tällaisen sopimuksen, jossa valta jää Mugabelle, tivaa puolestaan opposition äärilaita.

Kun hallitukseen haluaa kaksi leiriä, jotka ovat kahdeksan viime vuotta taistelleet nyrkein, kivin, pampuin ja luodein, voitaneen olettaa, että kansallisen sovun löytämiseen kuluu vuosia.

Mutta Hararen kaduilla oli syyskuussa rauhallista.

Ihmiset odottivat säyseästi pääsyä pankkeihin ja niihin kauppoihin, joissa vielä oli ostettavaa. Poliiseja ja sotilaita oli joka kadunkulmassa, mutta he eivät tehneet mitään.

Ehkä se johtuu siitä, etteivät hekään enää tiedä, kuka maata johtaa ja kuka on vihollinen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!