Yhteiskunnallinen näkijä vai salaliittojen kuningatar?

Naomi Kleinin mukaan tuhon jälkeinen shokkitila on hedelmällinen maaperä poliittisille uudistuksille.

Teksti: Heta Muurinen

DemokratiaTalous

Kirjailija-toimittaja Naomi Kleinin teos Tuhokapitalismin nousu kertoo siitä, miten pääomasijoittajat käyttävät hyväkseen yhteiskuntia katastrofien jälkeisessä sokissa.

Teos on hurja, uuvuttava - se pistää pään pyörälle. Lukukokemus on yhtäältä ahdistavan uskottava, mutta toisaalta se jättää tunteen siitä, että tuhannen lähdeviitteenkin jälkeen jotain jätettiin kertomatta. Aavemainen kaiken liittyminen yhteen vaikuttaa kiusallisesti salaliittoteorialta.

Ja kuitenkin: maailma on jälleen polvillaan kanadalaisen kirjailija-toimittajan edessä. Ensimmäisen kerran Klein nousi maailman maineeseen No Logo -teoksellaan 2000-luvun alussa. Siitä on tullut globalisaatiota kritisoivien aktivistien raamattu ympäri maailmaa.

"On erittäin vähän kirjoja, jotka todella auttavat meitä ymmärtämään nykyisyyttä. Tuhokapitalismin nousu on yksi niistä."

Ylläoleva lainaus ei ole kustantajan mainoslause, vaan sitaatti toisen Britannian päälehden The Guardianin nettisivujen kirja-arvostelusta. Kirjoittaja, London School of Economicsin professori John Gray pitää Naomi Kleinin uutta kirjaa hänen “tähänastisesti tärkeimpänään".

Myös Yhdysvaltain valtalehden The New York Timesin arvostelija, nobelisti ja taloustieteilijä Joseph E. Stiglitz pitää teosta kunnianhimoisena: "Klein ei ole taloustieteilijä vaan toimittaja, ja hän matkustaa ympäri maailmaa selvittääkseen, mitä paikan päällä todella tapahtui, kun Irak yksityistettiin, Aasian tsunamin jälkeen, yhä jatkuvassa Puolan siirtymisessä kapitalismiin ..."

Vapaa markkinatalous luonnonlakina

Tuhokapitalismin nousussa Klein yhdistää lähihistorian yhteiskunnalliset kriisitilanteet uusliberalistisen eli melkein täysin valtion hallinnasta vapaan talouspolitiikan nousuun. Kleinin mukaan yhteiskunta menee sokkitilaan kriisissä - oli se sitten luonnonkatastrofi tai sotatila.

Sokissa ihmiset ovat vastaanottavaisempia sellaisille uudistuksille, joita he tavallisissa oloissa vastustaisivat. Näin talouden täydellistä vapauttamista valtion kontrollista ajavat tahot ovat eri aikoina ja eri puolilla maailmaa onnistuneet saamaan läpi poliittisia linjauksiaan.

Uusliberalistisen talousteorian isänä kirjassa esiintyy taloustieteilijä Milton Friedman Chicagon koulukuntineen. Friedman uskoi talouden vapauttamiseen kuin luonnonlakiin. Hän oli vakuuttunut siitä, että kaikki valtion sääntely on pahasta ja että vapaassa taloudessa kysynnän ja tarjonnan laki löytää "luonnollisen" tasapainon.

Klein kuvaa, miten esimerkiksi Chilessä 1973 sotilasvallankaappauksen jälkeen Augusto Pinochet kutsui apuun "Chicagon pojat". Friedman vieraili maassa neuvomassa presidenttiä talouden vapauttamisessa valtion ikeestä.

Jopa Dow Jones Business Newsin kriitikon Paul B. Farrellin mielestä Kleinin teos on 2000-luvun tärkein kirja taloudesta - tosin ei ehkä Kleinia miellyttävällä tavalla: Farrell nimittäin kertoo arvostelunsa lopussa, miten tuhokapitalismiin kannattaa sijoittaa.

Sepästä kyytiläiseksi

Suomessa vastaanotto on ollut pidättyväisempää. Erityisen viileä se on ollut Helsingin Sanomissa, jonka arvostelussa Osmo Soininvaara näkee Kleinin salajuoniteorioita suosivana ja syyllisiä syiden sijaan etsivänä.

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki Helsingin yliopistosta pitääkin kirjan heikkoutena taipumusta salaliittoajatteluun.

"Kritiikkini kohdistuu tapaan, jolla Klein kertoo tarinansa. Sen mukaan talousteoreetikko Milton Friedman ja hänen kollegansa käyttivät systemaattisesti hyväkseen yhteiskunnallisia tilanteita, joissa he saivat teorioitaan läpi. Todellisuudessa Friedman ja muut Chicagon koulukunnan edustajat olivat joukko ideologeja, jotka saivat kannetta 1970- ja -80 -lukujen uusliberalismia suosineesta poliittisesta tilanteesta."

Patomäen mukaan prosessi, joka johti talouden vapauttamista suosiviin teorioihin eri maissa, johtui rakenteellisesta tilanteesta ja käytännön valinnoista, joilla pyrittiin parantamaan kilpailukykyä.

"Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, jolloin Britannia alkoi avata Karibian meren saaria talousparatiiseiksi. Vuonna 1971 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon päätti luopua dollarin ja kullan kytkennästä. Tämä johti valuuttojen kelluttamiseen."

Tunnettu talousteoreetikko James Tobin totesikin vuonna 1972, että maailma oli yhtäkkiä muuttunut niin, että aiemmin marginaalissa olleen Friedmanin teorioille tuli kysyntää.

Suomikin taipui kriisissä

Patomäki pitää Kleinin teosta hauskana ja journalistisesti kyvykkäänä muutamasta ylilyönnistä huolimatta. Hänen mielestään Kleinin tapa yhdistää uusliberalismin nousu ja yhteiskunnan kriisitilanteet on ansiokasta ja uutta.

"Kleinin teesiä voidaan soveltaa myös Suomeen. 1990-luvun lama oli kriisi, joka mahdollisti uusliberalistiset linjaukset. Laman jälkimainingeissa uusliberalistisia uudistuksia pidettiin ’ainoana mahdollisena’ vaihtoehtona. Minusta ne olivat kaikkea muuta kuin ainoita vaihtoehtoja."

Patomäki yhtyy Kleiniin siinä, että sokkitilanteet ovat opportunismin hetkiä uusliberalismista hyötyville eli niille, joilla on pääomaa.

Ylilyöntinä hän pitää voimakasta analogiaa kiduttamisen ja valtion sokkitilan välillä. Klein kuvaa teoksessa laajasti 1950-luvulla tehtyjä psykiatrisia tutkimuksia, joita CIA on käyttänyt hyväkseen vankiensa kuulustelussa. Julmia ihmiskokeita sisältäneen tutkimuksen mukaan kidutus saa ihmiset regressoitumaan tilaan, jossa he ovat avoimia ja vastaanottavaisia ajatuksille, joille he normaalisti eivät olisi. Samanlainen ilmiö tapahtuu Kleinin mukaan yhteiskunnan tasolla kriisitilanteissa.

"Analogia on osittain toimiva, mutta kriisitilanteet ovat kuitenkin harvoin ihmisten manipuloimia, kun taas ihmisen kidutus on aina suunniteltua", Patomäki toteaa.

Osmo Soininvaara kritisoi Kleinia myös siitä, että valtaisasta faktamäärästä huolimatta tämä tuntuu jättävän jotain kertomatta. Myös Guardianiin kirjoittava John Gray ihmettelee, miten vähän Klein kirjoittaa uusliberalisti-ideologien sokeudesta.

Grayn mukaan Friedman kollegoineen uskoi, että Neuvostoliiton raunioista ponnahtaisi välittömästi ja spontaanisti esiin länsimaiden kaltainen vapaa markkinatalous. Seurauksena oli kuitenkin rikollisryhmittymien 1990-luvun kontrolloimaton temmellyskenttä ja sen jälkeen presidentti Vladimir Putinin johtama valtion kapitalismi.

Vaikka maailmalla kirjan arvostelijat ovat kritisoineet Kleinia osittain samoista ongelmista kuin Patomäki ja Soininvaara, on sävyero Soininvaaraan nähden selvä. Nobelisti Stiglitz on selvästi innostuneempi Kleinista kuin vihreiden ex-kansanedustaja.

Patomäki muistuttaa, että lukijat, jotka suhtautuvat käytännön uusliberalismiin myönteisesti, näkevät kirjan ylilyönnit vahvemmin.

"Soininvaara on valtavirran taloustieteilijä, joka on hyväksynyt markkinateorian sosiaali- ja talouspolitiikan osalta. Hänen irtiottonsa markkinateorian ortodoksisesta näkemyksestä liittyy lähinnä ympäristöpolitiikkaan. Hän on siten askeleen lähempänä uusliberalismia kuin Stiglitz."

Ehkäpä kyse on myös kulttuurierosta. Suomalaiset pitävät realismista. Meille sulavat tarinat konnineen ja sankarineen ovat merkki fiktiivisyydestä. Muualla rakennettu kertomus nähdään retoriikkana, joka tehostaa viestiä.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Heta Muurinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.