Lensin aprillipäivänä Katmanduun. Takanani oli kuukausi Länsi-Nepalin maaseudulla keräämässä tutkimusaineistoa.
Aikani oli kulunut pienissä kylissä, ja olin melkoisessa uutispimennossa: ulottuvillani ei ollut tiedotusvälineitä, joita olisin ymmärtänyt. Korviini oli muutaman kerran yltänyt rätiseviä uutislähetyksiä, mutta 28 sanan nepalinkielen sanavarastollani en pysynyt kartalla sen enempää Nepalin kuin maailmankaan uutisista.
Ennen Katmanduun tuloani olin lähellä Intian rajaa, Dhangadhin kaupungissa tyydyttänyt pikaisesti uutisnälkääni selaamalla Himalayan Times -lehteä. Siinä oli kerrottu, että Katmandussa järjestetyt tiibetiläismunkkien ja -aktivistien mielenosoitukset Kiinan hallitusta vastaan olivat yltyneet väkivaltaisiksi. Kuvissa poliisit hakkasivat bambukepein mielenosoittajia maahan.
Huhtikuun ensimmäisen päivän iltapäivänä istuin katmandulaisessa taksissa. Olin tulossa lentokentältä, matkalla ystäväni Michellen asunnolle Lazimpatin kaupunginosaan.
Kuski oli valinnut nopeaksi uskomansa oikotien halki Katmandun pohjoisosan. Matka kulki pitkin kapeita, mutkaisia katuja. Ehdin jo huolestua siitä, pääsisinkö oikeaan osoitteeseen: reitti oli minulle täysin outo.
Yhtäkkiä kapealla kadulla velloi väentungos, joka pakotti taksin pysähtymään.
Valtaosa tien tukkivista ihmisistä oli poliiseja. Joukossa oli myös YK:n työntekijöitä sinisissä liiveissään. He kuvasivat tilannetta pienillä digikameroillaan.
Tien keskelle oli pysäköity kolmen poliisiauton letka. Taksikuskini yritti sinnikkäästi tunkea auton nokkaa ihmisjoukon läpi, mutta eteneminen oli mahdotonta. Paluu tulosuuntaankaan ei enää onnistunut, takanammekin oli jo sankka joukko ihmisiä.
Jämähdimme poliisiautoletkan rinnalle. Muistin sähköpostiini tulleet Suomen lähetystön turvallisuusvaroitukset: ”Matkustajia kehotetaan välttämään joukkokokouk-sia ja paikkoja, joissa on väentungosta”. Mutta minkäs teet, kun istut kiltisti taksissa, jonka joukkokokous ja väentungos yhtäkkiä ympäröi?
Taksikuski naurahteli hermostuneesti ja levitteli käsiään. Hän ohjasi auton niin lähelle tien reunaa kuin mahdollista, varovasti ihmisten seassa luovien. Sitten hän sammutti moottorin.
Istuin hetken ihmeissäni ja yritin ymmärtää, mitä kadulla tapahtui. Vihdoin tajusin, että kyseessä oli juuri sellainen tiibetiläisten munkkien ja aktivistien mielenosoitus, josta olin lukenut päivää aiemmin lehdestä. Taisimme olla Kiinan suurlähetystön liepeillä.
Poliisijoukon seasta näkyi oranssi-punaiseen kaapuun pukeutunut tiibetiläismunkki, joka huusi raivokkaasti ja pui nyrkkiä ilmassa. Mielenosoittajia oli vain kourallinen, paljon vähemmän kuin poliiseja, jotka ylivoimansa turvin pakkasivat mielenosoittajia poliisiautoihin.
Bambukepitkin olivat mukana, mutta kukaan ei lyönyt. Kaivoin kameran laukustani ja aloin ottaa kuvia taksin ikkunasta.
Kuvat sekavasta tilanteesta olivat – sekavia: ohi viuhahtavia maastopukuisten poliisien käsiä ja vartaloita, mielenosoittajien nyrkkejä, huutava pää tai paikalle saapuneen toimittajan ilmaotteessa oleva kamera. Olin joutunut keskelle uutista.
Jatkoin kuvaamista, kunnes kamerani tähtäimeen sattui tuttu hahmo: ystäväni Michellen poikaystävä John. Hän talutti tyynen rauhallisesti polkupyöräänsä läpi mellakan. Kurkotin pääni taksin ikkunasta ja huikkasin hänelle. John tuli naureskellen taksin rinnalle.
”Oikotieni on tänään vähän ruuhkainen”, John naureskeli. Hänkään ei ollut osannut aavistaa, että tuttu reitti kulkisi tänään halki maailmanlaajuisen uutisen: tiibetiläisten mielenosoituksen.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008