Koira

Ei se ehkä ihan kapine ole, mutta toimintoja riittää: herätys, seuranpito, kuolaus, vartiointi. Koira jos jokin on terveysvaikutteinen tuote. Koiran riemastus on tarttuvaa, ja sen paijaaminen alentaa tutkitusti verenpainetta. Sille pitäisi lätkäistä hännänpäähän koko liuta sydänmerkkejä ja ties mitä sertifikaatteja – ja ehkä pieni varoitus allergisille.

Harva kuntoiluväline pitää ihmisen liikkeessä yhtä tehokkaasti. Kapineessa kun on hälytystoiminto, joka kertoo selväsanaisesti, koska olisi aika taas lähteä ulos. Ketterämmät ja jaksavammat tahdittavat aerobista harjoittelua. Intervallitoimintokin löytyy, sillä muiden koirien jättämien viestin haistelu kesken lenkin tahdittaa ihmisjuoksijankin vauhtia.

Toiset rodut ja yksilöt ovat enemmän kallellaan voimaharjoitteluun: tiukka jämähtäminen keskelle katua pistää omistajan käsivoimat koetukselle. Kaikkein määrätietoisimman koiran saa kotiin vain vetämällä tai kantamalla.

Hajujen tunnistuksessa koiran nenä on haka, jolle ei ole vielä keksitty vertaista. Suojelu ja vartiointi ovat niin ikään kapineen omaa alaa.

Muutama kuukausi sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan iso koira olisi katumaasturiin verrattava ympäristöhaitta. Koiranomistajien iloksi tutkimus on sittemmin paljastunut uutisankan sukulaiseksi – tutkimusankaksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Intialaisten naiskirjailijoiden ääni kantaa kauas

Kiran Desain Hulabaloo hedelmätarhassa alkaa raskaana olevan naisen hurjan syömisvimman kuvauksella. Pitkään odotetun monsuunisateen räjähtäessä käynnistyy myös synnytys, jossa koko maailma sulautuu osaksi sadetta.

Desai kutsuu lukijansa tarinan liioiteltuun maailmaan, jossa välittömät ruumiin tarpeet ottavat ylivallan kaikesta järjestyksen halusta. Hänen Intiansa on värikäs ja maaginen karnevaalin, villiintyneiden apinalaumojen ja pyhimyslegendojen maa, jossa kaikki tuntuu mahdolliselta.

Desai nappasi tällä 1998 ilmestyneellä esikoisteoksellaan nuorille kirjailijoille suunnatun Betty Trask -palkinnon. Vuotta aiemmin Arundhati Royn romaani Joutavuuksien jumala sai arvostetun Booker-palkinnon. Vuonna 1999 Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tämä siunattu koti palkittiin Pulitzerilla. Sekin oli tekijänsä esikoinen.

Desain ja Lahirin voittokulku on jatkunut.

Desain Menetyksen perintö voitti Booker-kisan vuonna 2005. Lahirilta viime vuonna ilmestynyt Tuore maa kohosi Yhdysvaltain bestseller-listalla ensimmäiseksi, mikä on novellikokoelmalle harvinaista.

Roy puolestaan on tullut maailmalla tunnetuksi myös poliittisena aktivistina. Hänen kritiikkinsä kohdistuu sekä Yhdysvaltain asemaan maailmanpolitiikassa että kotimaansa Intian ihmisoikeusrikkomuksiin.

Roy on tiettävästi parhaillaan kirjoittamassa toista romaaniaan.

Mikä näiden kolmen intialaisen naisen kirjoissa puhuttelee? Miksi ne ovat keränneet kansainvälisesti niin laajan huomion ja lukijakunnan?

Siirtolaisuuden säröt

Intian maantieteellinen laajuus, erilaiset kulttuurit ja kielten määrä tekevät yleistykset vaikeaksi. Suomalaisiin kirjahyllyihin päätyvät teokset edustavat pientä ja usein länsimaistunutta otosta intialaisesta kirjallisuudesta. Englanniksi kirjoittaminen näyttää olevan maailmanlaajuisen suosion kannalta olennaista.

V.S. Naipaulista ja Salman Rushdiesta lähtien tunnetuimmat intialaissyntyiset tekijät ovat yleensä olleet maastamuuttajia, englantilais-intialaisia tai yhdysvaltalais-intialaisia, mikä näkyy myös kirjojen aiheissa.

Desai, s. 1971, Roy, s. 1961 ja Lahiri, s. 1967, ovat jokseenkin samaa sukupolvea. Roy on kuitenkin heistä ainoa ”kiistatta” intialainen. Desai on asunut suurimman osan elämästään Intian ulkopuolella, Lahiri on syntynyt Yhdysvalloissa.

Emigranttikirjailijoiden aiheena on usein kulttuurien erilaisuus ja siirtolaisuuden kokemus. Kulttuurien kohtaamista ei näissä teoksissa idealisoida. Desain kuvaama menetyksen perintö syntyy lännen kohtaamisesta ja sen aiheuttamasta nöyryytysten sarjasta, jonka tuloksena on usein yksinäisyys ja maailmalta sulkeutuminen. Katkeroituneet henkilöt elävät omissa valikoitujen muistojen ja mielikuvituksen maailmoissaan.

Desai käsittelee sitä, miten ihmiset eivät kykene – tai edes pyri – ymmärtämään toistensa todellisuutta. Samanlainen toisen tavoittamisen vaikeus on myös Jhumpa Lahirin teemana. Lahirin novellien henkilöt elävät usein Amerikassa tai matkustelevat kahden mantereen välillä. Aiheena on joko intialaisen ja amerikkalaisen tai perinteisen ja uuden kulttuurin törmääminen. Usein ”ongelmana” on juuri Intia ja intialaisuus.

Lahirin hahmot ovat kirjailijan tavoin toisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka häpeävät vanhempiensa kulttuuria tai kokevat tahtomattaan irtaantuneensa siitä. Myös romaanissa Kaima (2005) hän käsittelee Yhdysvalloissa kasvaneen lapsen vaikeuksia ymmärtää bengalilaisten vanhempiensa arvomaailmaa.

Royn Joutavuuksien jumalassa perheen erottavan tragedian taustalla on brittikulttuurin epätoivoinen ihailu ja jäljittely. Näkökulma on kahden lapsen, jotka eivät ymmärrä rooliaan pelinappuloina aikuisten julmassa pelissä.

Vallaton luonto

Yksi vastaus Desain, Royn ja Lahirin suosioon voisi olla sekin, että lukuisista sivutarinoista ja hahmojen runsaudesta huolimatta heidän teoksensa eivät ole vaikealukuisia tiiliskiviä. He ovat kerronnassaan pienimuotoisia. Laajojen kaarien välttämisen voi ymmärtää myös kirjailijan eettisenä valintana, yrityksenä tavoittaa elämän arvaamattomuus ja tapahtumien keskellä elävän yksilön pieni näkökulma.

Teoksia lukiessa huomaa, miten lakkoa, katastrofia tai sotatilaa – kuten 1980-luvun itsenäistymiskapinoita eri puolilla Intiaa – ei yritetä esittää perinteisen historiallisen romaanin hengessä siistinä kokonaisuutena. Henkilöiden elämä kärsii heille käsittämättömiksi jäävien selkkausten vuoksi.

Siinä missä Royn ja Desain romaaneissa leikitellään kielellä ja isketään silmää lukijalle, Lahirin kerronta on realistisempaa. Paikkoja, esineitä ja tapahtumia kuvataan yksityiskohtaisesti tavalla, josta välittyy eletyn arjen tuntu. Lahiria lukiessa unohtaakin lukevansa kirjaa – on niin helppo uskoa ja astua mukaan novellien todellisuuteen, että tuntee istuvansa novellihahmojen kanssa samassa aamiaispöydässä.

Lahiri on realisti, Desai ja Roy eivät – mutta arjen tapahtumat ja ruokaan, vaatteisiin ja huonekaluihin liittyvät yksityiskohdat ovat kaikille tärkeitä. Desain romaaneissa luonnonilmiöt sotkevat virallisia suunnitelmia. Jo Menetyksen perinnön alussa todetaan, miten vuoristolta laskeutuva sankka sumu tekee naurettavaksi rajojen vetämisen – kuten maiden välisten rajojen, Intian ja Nepalin. Myöhemmin kirjassa pitkä monsuunikausi pakottaa tauon kapinointiin ja politiikkaan, joista tulee merkityksettömiä kaiken ollessa muutenkin kaaoksen vallassa ja ihmisten eläessä eristyksissä toisistaan.

Hulluksi tekevä ruoka

Hulabaloossa Desai kuvaa humoristisesti ruoan päihdyttävää vaikutusta, kun mangopuuhun muuttaneen paikallispyhimyksen äiti innostuu kokeilemaan mielikuvituksekkaita reseptejään. Ilmassa leijuvat mausteiden tuoksut herättävät nälän ohella omanlaistaan uskonnollista hurmiota.

Kolmikon romaaneissa ruokakulttuurilla on merkitystä statuksen kannalta ja yhteiskunnallisen vallan osoituksena, mutta myös yhteisöllisen tunteen vahvistamisessa – tai heikentymisessä. Ei ole sattumaa, että Menetyksen perinnön keskushenkilöistä yksi on huonosti kohdeltu kokki ja toinen, hänen poikansa, töissä Yhdysvalloissa alipalkattuna pikaruokakuskina.

Tietenkään ruoanlaiton kuvaukset eivät ole vain naistekijöiden suosiossa; kuvaahan Salman Rushdiekin klassikkoromaanissaan Keskiyön lapset ikimuistoisesti ruoanlaittajan kykyä säilöä ja siirtää tunteita ruoan välityksellä.

Rushdie, joka on ylistänyt Desain molempia romaaneja, onkin tyylillisesti tämän esikuva. Jotkut ovat nähneet tällaisen ilakoivan karnevaalihengen myös ongelmana. Vaarana on jonkinlainen ”ihanan hassun Intian” eksotiikka, jossa kaukainen maa tarjotaan länsimaiselle lukijalle mehukkaana makujen ja värien taikamaailmana. Menetyksen perinnön ihmiskohtaloissa on kuitenkin niin paljon kipua ja tulehdusta, että sen huumori on pakosta kitkerää.

Royn ja Desain tyyleissä on yllättävän paljon samaa, vaikka he kuvaavat alueita maan vastakkaisilla puolilla. Roy liikkuu Keralassa Intian eteläkärjessä, Desai Pohjois-Intiassa ja Nepalin rajalla.

Joutavuuksien jumala käynnistyy voimakkaalla paikan kuvauksella, jossa kostean ja hautovan alkukesän keskeyttää ympäristön rajaviivoja hämärtävä monsuuni. Tekijöiden tyylissä on yhteistä paitsi sanoilla ja riimeillä herkuttelu, myös luonnolle annettu merkitys käsityskyvyn ylittävänä voimana, joka asettaa inhimillisen räpellyksen mittasuhteeseen jonkin suuremman kanssa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Pietari taistelee muukalaisvihaa vastaan

Samaan aikaan kun muukalaisviha kasvaa Venäjällä, Pietarin kaupunki ponnistelee määrätietoisesti suvaitsevuuden lisäämiseksi. Kaupunki on palkittu Unescon kunniakirjalla vuonna 2006 julkistetusta viisivuotisesta suvaitsevaisuusohjelmasta.

Työvoimapula houkuttelee Venäjälle ulkomaista työvoimaa erityisesti Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Keski-Aasiasta. Koska työlupien saaminen on hankalaa, osa vierastyövoimasta oleskelee maassa laittomasti. Erityisesti laiton oleskelu on lisännyt venäläisten muukalaisvihaa. Lehdistö osallistuu peittelemättömästi vihan lietsontaan.

”[Kuten Suomessa,] myös meillä on journalistin eettiset ohjeet, mutta niitä ei noudateta. Asenteet ovat ikävä kyllä koventuneet erityisesti valtakunnallisissa lehdissä ja Moskovassa”, selvittää Venäjän paikallislehtien johtajien allianssin toiminnanjohtaja Sofija Dubinskaja.

Dubinskaja kiittelee Pietarin kaupungin ilmapiiriä.

”Täälläkin on rasistisia hyökkäyksiä, mutta niihin syyllistyvät enimmäkseen ääriryhmät. Keskimäärin pietarilaiset ovat suvaitsevampia, sillä he ovat älykkäämpiä kuin vaikkapa me moskovalaiset”, Dubinskaja nauraa.

Lehdistö manipuloi tilastoja

Maahanmuuton tutkimuskeskuksen johtava tutkija Dmitrij Poletaev tuomitsee jyrkästi venäläisen lehdistön vääristelemät asiantuntijalausunnot.

”Lehdissä ei juuri näy laadukkaita asiantuntijoiden haastatteluja. Se on hyvin vaarallista. Minunkin sanomisiani on vääristelty”, Poletaev sanoo.

Esimerkiksi Itogi -lehdessä julkaistiin miliisin edustajan kirjoittama artikkeli, jonka mukaan viime vuonna maahanmuuttajien tekemistä 54 000 rikoksesta kolmannekseen syyllistyi laiton maahanmuuttaja. Muut lehdet lainasivat uutista virheellisesti ja kertoivat, että joka kolmas Venäjällä tehty rikos on laittoman maahanmuuttajan tekemä. Todellisuudessa Venäjällä tehdään vuosittain kolme miljoonaa rikosta, joista maahanmuuttajien tekemiä on vain 3–4 prosenttia.

Punaiset ristit yhdessä ihmiskauppaa vastaan

Dubinskaja ja Poletaev osallistuivat lokakuussa Pietarissa medialle järjestettyyn seminaariin, jonka järjestäjinä olivat Suomen Punainen risti ja Venäjän Punaisen ristin Pietarin-alueosasto. Seminaarissa käsiteltiin muun muassa Venäjän ja Pietarin maahanmuuttotilannetta ja lehdistön roolia asennetyössä.

Punaisen ristin Pietarin-alueosaston ohjelmakoordinaattorin Natalia Zaibertin mielestä Pietarissa on kunniapalkinnosta huolimatta vielä paljon tehtävää maahanmuuttajien tilanteen parantamiseksi. Kaupungissa on arviolta 100 000 rekisteröimätöntä maahanmuuttajaa.

”Ihmisiä elää täällä vuosikaudet ilman minkäänlaisia papereita ja oikeusturvaa. Tämä on johtanut muun muassa ihmiskaupan räjähdysmäiseen kasvuun. Seuraava hankkeemme liittyykin näiden uhrien auttamiseen”, Zaibert kertoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Siisti Japani ja romanttinen Korea

June Eun-Yeong Park, 21, opiskelija

Soul, Etelä-Korea

”Korealaisten on vaikea puhua Japanista ajattelematta toisen maailmansodan tapahtumia. Ne ovat yhä tuoreessa muistissa. Vasta seuraavaksi mieleen tulevat kukkivat kirsikkapuut ja sake. Ja japanilainen aikuisviihde! Sen varmasti mainitsee jokainen korealainen mies, jos häneltä kysytään Japanista. Itse rakastan japanilaista animaatiota ja ihailen geishoja. He ovat minusta hyvin viehättäviä ja salaperäisiä.

Japanilaiset kaupungit ovat yllättävän siistejä, niissä ei näy yhtään roskaa. Eikä kukaan kävele päin punaista kadulla. Kun näkee, kuinka hartaasti kansalaiset noudattavat sääntöjä, ymmärtää miksi Japanista on tullut yksi maailman johtavista maista.”

Yui Watanabe, 23, toimistotyöntekijä

Osaka, Japani

”Opiskelijoille Korea on suosittu matkakohde, koska se on lähellä ja halpa. Myös vanhemmat naiset, jotka katsovat tv:stä korealaisia sarjoja, matkustavat mielellään “romanttiseen” Koreaan. Korealainen ruoka on tulista, mutta esimerkiksi korealaista grillattua lihaa, yakinikua, mekin syömme mielellämme.

Japaniin on viime vuosina ilmestynyt useita ravintoloita, joissa nainen voi syödä yksin. Mutta korealaiset eivät koskaan syö niissä, etteivät muut ajattelisi, ettei heillä ole ystäviä. Korealaisille seura merkitsee paljon, siksi heitä kauhistuttaa sellainen idea.

Korealaiset tuhlaavat ja heidän mielestään me japanilaiset olemme pihejä. Korealaisen kaverini mielestä pyöräily on köyhäilyä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Alfred Nobelin testamentti

Dynamiitin keksimisellä rikastunut ruotsalainen kemisti Alfred Nobel määräsi testamentissaan, että rauhanpalkinto myönnetään parhaasta työstä kansojen veljeyden edistämiseksi, armeijoiden supistamiseksi tai lakkauttamiseksi sekä rauhankokousten järjestämiseksi ja laajentamiseksi.

Rauhanpalkinto on myönnetty 119 ihmiselle tai järjestölle, joista vain 70 täyttää Nobelin testamentin ehdot. Palkinto on myönnetty ihmisoikeus-, kehitys- ja ympäristöaktivismille. Ne ovat kaikki tärkeitä aloja ja ansaitsisivat oman palkintonsa. Alfred Nobelin kaukokatseinen testamentti ilmaisee kuitenkin hänen tahtonsa kristallinkirkkaasti.

Rauhanpalkinnon myöntäminen presidentille retoriikasta ilman todellisia saavutuksia on kuin antaisi ajokortin henkilölle, joka lupaa ajaa turvallisesti.

Toki retoriikka koskettaa ihmisiä. Barack Obaman presidenttikauden alussa kansainvälinen ilmapiiri odotti sanojen muuttuvan teoiksi. Mutta taika alkoi haihtua konkreettisten tekojen vähyyden vuoksi ja siksi, että kohdatessaan vastustusta Obama luopui selvistä kannoistaan konsensusta hakien ja petti miljoonat äänestäjänsä. Hän on pikemminkin johdettu kuin johtaja.

Kansa kiitti Obaman lupausta sulkea Guantanamo. Miksei sitä tehdä nyt? Obama lupasi kotiuttaa joukot Irakista. Miksi hän sitten lähettää niitä lisää? Obama lakkasi käyttämästä termiä terrorismin vastainen sota. Mutta miten olisi itse sodan lopettaminen ja vuoropuhelun aloittaminen? Hän lupasi kidutuksen loppuvan. Valvooko YK sitä?

Nobel-komitea mainitsi rauhanpalkinnon perusteena Obaman puheet monenkeskisestä diplomatiasta ja ydinaseettomasta maailmasta. Miksi Obama ei tue YK:n tutkijan Richard Goldstonen raporttia, jonka mukaan Israelin armeija halusi viime vuodenvaihteen hyökkäyksellä Gazaan nöyryyttää, rangaista ja terrorisoida siviiliväestöä? Obama päinvastoin painostaa Palestiinan viranomaisia hylkäämään raportin.

Ydinaseiden vähentämiseksi Obama voisi määrätä tuhottavan kymmenen prosenttia Yhdysvaltain arsenaalista ja haastaa Venäjää tekemään samoin. Hän voisi myös kutsua kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tutkimaan Yhdysvaltain tuotantolaitoksia, joissa epäillään kehitettävän uuden sukupolven ydinaseita.

Obama pysäytti hankkeen ohjuskilvestä, joka oli määrä sijoittaa Puolaan ja Tšekkiin torjumaan Venäjän hyökkäystä. Mutta typerän bushilaisen politiikan lopettamisen kiittely on kuin antaisi Nobelin vaimonhakkaamisen lopettamisesta.

Moni todellinen rauhantekijä ei koskaan saanut Nobelia. Mahatma Gandhin lisäksi palkitsematta jäivät esimerkiksi Costa Rican armeijan lakkauttanut presidentti José Figueres, sitoutumattomien maiden liikkeen perustajat Indonesian Sukarno, Egyptin Gamal Abdel Nasser ja Jugoslavian Josip Broz Tito, Ety-kokouksen 1970-luvulla organisoinut Urho Kekkonen, ydinaseriisuntaa ajanut Ruotsin pääministeri Olof Palme sekä Espanjan pääministeri José Luis Rodríguez Zapatero, joka hoiti Madridin terrori-iskun jälkityön vuonna 2004 mestarillisesti ilman bushilais-blairilaisia ylilyöntejä.

Mikä yhdistää näitä ja monia muita palkinnottomia? He eivät sovi yhteen Norjan ulkopolitiikan kanssa.

Yhdysvallat on nykyhistorian väkivaltaisin maa, mutta neljä sen presidenttiä ja viisi ulkoministeriä on saanut rauhanpalkinnon. Norja on Yhdysvaltain uskollinen liittolainen, ja Norjan eduskunta valitsee Nobel-komitean. Nato-Norjan ulkopolitiikkaan ei kuulu armeijoiden lakkauttaminen. IPS.

Kirjoittaja on norjalainen sosiologi sekä rauhan- ja konfliktintutkimuksen keskeinen perustaja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Lyhyet palat

Shakira metsästää uusia rytmejä

Kolumbia. Suosikkilaulaja Shakira on saanut mainetta ja kunniaa paitsi musiikkiurastaan myös paneutumisestaan synnyinmaansa lasten ongelmiin. Shakiran Piez Descalzos -hyväntekeväisyysjärjestö tekee työtä Kolumbian sisällissotaa panneiden perheiden lasten parissa. Shakira on myös Unicefin hyväntahdon lähettiläs.

Hyvää tekevän tähden viimeaikaiset hankkeet ovat aiheuttaa kolumbialaisissa ristiriitaisia tunteita. Kolumbialaiset tiedotusvälineet kertovat, että Shakiran tuotantoyhtiö on tehnyt löytöretken kolumbialaisen kansanmusiikin alkulähteille. Ryhmä vieraili syrjäseuduilla eri puolilla maata. Saaliikseen se sai satoja kulttuurisia näytteitä, jotka tulevat ”rikastuttamaan laulaja-lauluntekijän musiikkia”.

Kolumbiassa on yhtäältä iloittu kansanmusiikin leviämisestä maailmalle, toisaalta kritisoitu sen ryöstöviljelyä ja kiistelty tekijänoikeuksista. Monet kolumbialaiset ovat pahoillaan siitä, että megatähti rahastaa köyhien kansanmuusikoiden omaisuudella.

Miamilaistuneen artistin tuotantoryhmä tapasi matkallaan lukuisia kolumbialaisen kansanmusiikin suuria ja pienempiä nimiä. Ryhmä taltioi ääni- ja videonauhalle arvokkaita näytteitä muun muassa currulaosta, porrosta, salsasta, gaita-musiikista, vallenatosta, afroamerikkalaisesta bullerenguesta, chirimíasta ja marimbasta. Vaikutteita rytmeistä kuullaan tulevaisuudessa Shakiran musiikissa entistä enemmän, modernisoituina versioina, tiedotteissa kerrotaan.

Rytmien metsästyksen lomassa tuotantoryhmä vieraili myös Pies Descalzos -hyväntekeväisyysjärjestössä. AV.

Joka kolmannella afrikkalaisella on kännykkä

Afrikka. Kännykkäliittymien lukumäärä lisääntyi Afrikassa 550 prosentilla vuosien 2003 ja 2008 välillä. Kasvuvauhti on maailman nopein. Noin 350 miljoonalla afrikkalaisella on nyt matkapuhelin, todetaan YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctadin tuoreessa tutkimuksessa.

Kännykkäliittymien yleisyys vaihtelee maittain. Etelä-Afrikassa ja Gabonissa melkein jokaisella on kännykkä. Ainoastaan Burundissa, Djiboutissa, Eritreassa, Etiopiassa ja Somaliassa alle kymmenyksellä väestöstä on matkapuhelin.

Halvemmat mallit ovat tuoneet matkapuhelimet köyhienkin saataville. Monilla uusilla kännykänomistajilla ei ole koskaan ollut perinteistä puhelinta. Silti Unctad arvioi, että matkapuhelinten saatavuuden lisääminen maaseudulla saattaa vaatia hallitusten tukea.

Monet maanviljelijät tarkistavat markkinahintoja matkapuhelintensa avulla. Ihmiset, joilla ei ole pankkitiliä, voivat siirtää rahaa tekstiviestien välityksellä.

Kahdella kolmasosalla afrikkalaisista ei edelleenkään ole matkapuhelinta. Mantereen suurin matkapuhelinoperaattori MTN kuitenkin arvioi, että vuoteen 2012 mennessä 80 prosentilla väestöstä on kännykkäliittymä maissa, joissa operaattori toimii. JR.

Islanti leikkaa kolmanneksen kehitysavustaan

Islanti. Finanssikriisin kurittama Islanti vähentää kehitysyhteistyöhön suuntaamaansa rahamäärää kolmanneksella. Kehitysavun osuus Islannin budjetista jää 0,24 prosenttiin, suunnitellun 0,35 prosentin sijaan.

”Apubudjetin leikkaus vaikuttaa kaikkiin avun osa-alueisiin. Joudumme priorisoimaan ja olemaan valikoivia”, kehitysavun päällikkö Hermann Ingólfsson Islannin ulkoministeriöstä totesi Development Today -lehdelle.

Viranomaisten mukaan leikkaukset merkitsevät suuria vähennyksiä muun muassa Islannin tukeen YK:n kehitysohjelmalle UNDP:lle ja YK:n väestörahastolle Unfpalle.

Muut Pohjoismaat sen sijaan saavat kehuja kehitysavustaan. Center for Global Development -tutkimuslaitoksen tuoreen arvion mukaan Ruotsi on maailman ykkönen kehitysavussa. Ruotsia ylistetään avun laadusta ja määrästä, suuren siirtolaismäärän ottamisesta ja kasvihuonepäästöjen vähentämisestä. Tanska on listalla kolmas ja Norja neljäs. Suomi on kymmenes.

Tutkimuslaitoksen vuosittainen arvio kehitysavun antajista julkaistiin lokakuun lopussa. JR.

Uganda uhkaa homoja kuolemalla

Uganda. Homoseksuaalit uhkaavat muuttua henkipatoiksi Ugandassa, jos maan parlamentin käsittelyyn lokakuussa tullut laki hyväksytään.

Laki laillistaisi ugandalaisten homojen ja lesbojen sekä näiden ”tukijoiden” vainon. Samalla kumoutuisivat Ugandan aiemmin allekirjoittamat kansainväliset sopimukset seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.

Lakiesityksen rankin kohta puhuu ”raskauttavasta homoudesta”, josta rangaistaan kuolemalla.

”Laki pakottaisi ugandalaiset vakoilemaan toisiaan, koska rangaistus voi tulla siitäkin, ettei kerro homoepälyistään poliisille”, eläkkeellä oleva ugandalainen anglikaanipiispa Christopher Senyonjo kertoo.

Hänen ja muiden lakia vastustavien ugandalaisten kirkonmiesten mukaan esityksen pontimena toimi maaliskuussa pidetty seminaari, jonka puhujina oli homokammoisiksi tunnettuja yhdysvaltalaisia fundamentalisti-kristittyjä.

Nämä pelottelivat ugandalaisia päättäjiä perhearvojen tuhoutumisella ja lapsenteon loppumisella, jos homous sallittaisiin.

IPS – Christi van der Westhuizen

WFP pienentää pakolaisten annoksia Nepalissa

Nepal. Maailman elintarvikeohjelma WFP on leikannut huomattavasti ruoka-apua, jota se antaa Nepalissa asuville bhutanilaispakolaisille.

”Olemme huolestuneita lapsista. He kärsivät jo nyt riittämättömästä ruokavaliosta, ja tämä ainoastaan pahentaa tilannetta”, Etelä-Nepalissa sijaitsevalla pakolaisleirillä asuva Yam Gurung sanoi uutistoimisto Irinille.

Gurungin mukaan pakolaisille annettavat kuukausittaiset riisiannokset on puolitettu.

WFP:n mukaan leikkaukset johtuvat rahapulasta. Jotkut pakolaiset sen sijaan epäilevät, että leikkausten takana on pyrkimys painostaa pakolaisia lähtemään Nepalista, kertoo pakolaisleirillä asuva Jiten Subba. Monet pakolaisista eivät halua muuttaa kolmansiin maihin.

Bhutan karkotti nykyiset pakolaiset 1990-luvun alussa. Pakolaiset ovat riippuvaisia ulkopuolisesta avusta, sillä he eivät saa työskennellä Nepalissa.

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan noin 20 000 pakolaista on lähtenyt leireiltä kolmansiin maihin. Monet jäljellä olevista pakolaisista haluavat muuttaa ulkomaille, mutta osa haluaa palata Bhutaniin. Bhutan on kieltäytynyt ottamasta pakolaisia takaisin. JR.

Lääkekasveista apua malariaan?

Afrikka. Perinteiset afrikkalaiset luontaislääkkeet saattavat auttaa malarian hoidossa, tutkijat sanovat.

Intialaisen tutkijan B.N. Prakashin mukaan Afrikan maat voisivat ottaa mallia Intiasta, missä malariapotilaita on hoidettu menestyksekkäästi perinteisillä lääkekasveilla.

Länsimaissa kehitetyt malarialääkkeet ovat liian kalliita monille malariasta kärsiville afrikkalaisille.

Intiassa tehdyt tutkimukset ovat hänen mukaansa osoittaneet malariakuolemien vähentyvän jopa kymmenkertaisesti yhteisöissä, joissa on käytetty perinteisiä lääkekasveja.

Jotkut tutkijat toivovat, että Afrikassa pyrittäisiin lisäämään nuorten tietoisuutta perinteisistä lääkekasveista. Aiempaa vähäisempi tietämys kasveista on yksi suurimmista esteistä niiden käytölle.

Läheskään kaikki tutkijat eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita lääkekasvien tehosta malariaa vastaan. Malilaisen malariatutkimuskeskuksen tutkijat Doumbo Ogobara ja Mahamadou Sissoko vaativat, että asiassa edetään varovasti ennen kuin kasvien tehoa ja turvallisuutta on tutkittu kunnolla.

Tutkijat puhuivat kansainvälisessä malariakonferenssissa Kenian Nairobissa marraskuun alussa. JR.

Miljoona kamelia liikaa Australialle

Australia. Maailman suurin määrä villiintyneitä kameleita ei löydy Pohjois-Afrikasta vaan Australiasta. Jos niiden populaatiota ei vähennetä, ne voivat tuhota pysyvästi Australian autiomaan ekosysteemin.

1800-luvun puolivälissä Australiaan tuotiin 12 000 dromedaaria kantojuhdiksi. Niitä tarvittiin tutkimusretkillä erämaahan. Auton keksimisen myötä dromedaarit jätettiin omilleen. Mutta ne selvisivät erittäin hyvin.

Nyt kameleita on jo miljoona, kertoo Jan Ferguson Desert Knowledge Research Centrestä National Geographicin haastattelussa. Ne aiheuttavat infrastruktuurituhoja arviolta 13 miljoonan Yhdysvaltain dollarin edestä vuosittain.

Lisäksi kamelien määrä tuplaantuu yhdeksän vuoden välein, kerrotaan Associated Pressin uutisessa.

Kamelit syövät kasvit, likaavat vesipisteet ja kaatavat aidat. Karja kilpailee niiden kanssa laidunalueista. Vedenhakumatkoillaan ne repivät hajalle vessoja ja vesiputkia ja pelottavat samalla asukkaita.

Australian hallitus valmistelee ohjelmaa kamelikannan hillitsemiseksi. Tähän asti kameleita on ammuttu maasta ja helikoptereista käsin, 25 000 eläintä vuosittain. Nyt tavoitteena on pienentää kantaa jopa kahdella kolmanneksella. Hallituksen suunnitelmiin kuuluvat muun muassa kameliburgerit.

Massatappo-ohjelman vastustajat ovat tarjonneet vaihtoehdoksi ehkäisypillereitä. Kameli saattaa kuitenkin elää 30 vuotta, jonka aikana ympäristötuhot jatkuvat. HM.

Intialaiskalastajat viruvat Pakistanin vankiloissa

Pakistan. Pakistanin viranomaiset vapauttivat marraskuun alussa kahdeksan intialaista kalastajaa, jotka olivat eksyneet Pakistanin aluevesille. Viranomaisten mukaan pidätetyt vapautettiin, koska he olivat iäkkäitä.

Pakistan kuitenkin pitää satoja intialaisia kalastajia vangittuna, vaikka he ovat jo sovittaneet tuomionsa.

Kalastajat on aikoinaan tuomittu, koska he ovat kalastaneet Pakistanin aluevesillä. Vankilatuomiot vaihtelevat vuodesta kahteen, pakistanilaisen kalastajajärjestön edustaja Mohammad Ali Shah kertoo. Hänen mukaansa vankeja päästetään harvoin vapaaksi tuomioiden päättymisen jälkeen.

Kalastajien veneet takavarikoidaan ja myydään. Shah arvioi, että Karachin kaupungissa Etelä-Pakistanissa on yli 250 takavarikoitua intialaista venettä. Vaikka kalastajat vapautettaisiin vankilasta, he joutuisivat palaamaan Intiaan maitse.

Maat alkoivat 1980-luvun lopulla vaihtaa keskenään vangittuja kalastajia. Intian ja Pakistanin välien viilentyessä maat ovat viime vuosina kuitenkin lopettaneet tämän.

”En tiedä, milloin he vapauttavat minut”, 17-vuotias Chetan Sanji sanoi uutistoimisto IPS:lle. Sanji on vankilassa Karachissa. JR.

Koralliriutat kullanarvoisia

Maailma. Koralliriuttojen arvo maailmantaloudelle on lähes 200 miljardia dollaria, tutkijat sanovat. Arvion esitti YK:n ympäristöohjelman Unepin taloustieteilijä Pavan Sukhdev Etelä-Afrikassa järjestetyssä konferenssissa.

Korallit ovat arvokkaita, koska ne tuottavat ruokaa ja raaka-aineita ja ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta. Unepin tietojen mukaan neljäsosa kehitysmaiden kalasaaliista pyydystetään koralliriutoilta. Riutat myös rajoittavat äärimmäisiä sääilmiöitä ja lisäävät turismia, mikä huomioitiin arviossa.

Arviossa oli mukana 80 koralliriuttaa. Tärkeimpien riuttojen arvo on jopa 1,2 miljoonaa dollaria hehtaarilta.

Merien lämpeneminen ja niiden happopitoisuuden lisääntyminen tuhoaa koralliriuttoja ympäri maailmaa. Myös liikakalastus uhkaa koralliriuttoja.

Niinikään Sukhdev arvioi luonnonsuojeluun sijoitettujen varojen tuottoa. Koralliriuttojen suojeluun suunnatut rahat tuottavat hänen mukaansa seitsemän prosenttia ”voittoa” vuodessa.

”Sijoitukset suojeltuihin alueisiin tuottavat poikkeuksellisen hyvin”, Sukhdev totesi. JR.

Meksikolainen kiroilee 20 kertaa päivässä

Meksiko. Keskimääräinen meksikolainen kiroilee 20 kertaa päivässä, selviää lokakuun puolessavälissä julkaistusta kyselytutkimuksesta. Yhteensä meksikolaiset siis päästävät ilmoille jopa 500 miljardia kirosanaa vuosittain.

”Alle 30-vuotiaat kokevat voimasanojen käytön luonnollisemmaksi ja käyttävät niitä sekä ystäviensä että vanhempiensa ja työnantajiensa seurassa”, tutkimuksessa todettiin.

Kiroilu on erityisen yleistä Meksikon pohjois- ja keskiosissa. Miehet kiroilevat enemmän kuin naiset – ja rikkaat enemmän kuin köyhät. Kirosanojen käyttö on perinnöllistä; ne joiden vanhemmat kiroilivat, kiroilevat itse enemmän. Vain joka kymmenes vastanneista väitti, ettei kiroile lainkaan.

Meksikolainen sosiologi Raúl Trejo Delarbre arvioi, että kiroilun avulla voi ilmaista tunteita, joihin muut sanat eivät riitä. Kiroilulla voi esimerkiksi ilmaista turhautumista.

Tutkimuksen laatinut meksikolainen yritys Consulta Mitofsky haastatteli tuhatta yli 18-vuotiasta meksikolaista. JR.

Ei vessaa, ei vaimoa

Intia. Pohjois-Intian Haryanan osavaltiossa sulhasehdokkaille on alettu asettaa uusi ehto: tämän pitää tarjota morsiamelleen vessa.

Intian maaseudulla vessat ovat usein joko yhteiskäymälöitä tai niitä ei ole. Jälkimmäisessä tapauksessa tarpeet tehdään luonnossa, mikä herättää nolostusta. Haryanassa onkin ”Ei vessaa, ei morsianta” -kampanjan avulla rakennettu jo noin 1,4 miljoonaa sisävessaa – osa hallituksen tuella.

”En päästä tytärtäni lähellekään poikaa, jolla ei ole vessaa”, tokaisi Usha Pagdi lokakuussa Washington Post -lehdelle. ”Isäni ei sallinut minun edes käydä koulua. Nyt nuorilla naisilla on valtaa. Miehet eivät voi estää meitä.”

Intiassa noin puolet väestöstä – yli 600 miljoonaa ihmistä – elää ilman kunnollisia vessoja. Intian maaseudun kehityksestä vastaavan ministeriön mukaan Intian pitäisi rakentaa yli satatuhatta vessaa päivittäin saavuttaakseen tavoitteensa sanitaation parantamiseksi vuoteen 2012 mennessä. JS.

Pakistanin muotiväki uhmaa Talebania

Pakistan. Yli kolmekymmentä paikallista suunnittelijaa esitteli uusimpia luomuksiaan Pakistanin muotiviikolla Karachissa marraskuun alussa. Tapahtuma järjestettiin kolme viikkoa suunniteltua myöhemmin turvallisuusuhkien vuoksi.

Pakistan on muslimimaa, jossa naiset pukeutuvat pääasiassa konservatiivisesti. Muotiviikkojen lavoilla mallit kuitenkin näyttivät myös paljasta pintaa. Yhdessä asussa naismallien kasvot oli peitetty, mutta heidän olkapäänsä olivat paljaana.

”Tämä on uhmaa, puhdasta uhmaa. Tapahtuman tarkoitus on sanoa heille, etteivät he voi uhata elämäntapaamme”, suunnittelija Rizwan Beyg sanoi. Hän viittasi Pakistanin hallitusta vastaan taisteleviin Taleban-kapinallisiin.

”Pakistanissa on niin paljon muutakin kuin Al-Qaidaa.”

Järjestäjien tarkoitus oli tuoda tapahtumaan myös ulkomaalaisia suunnittelijoita ja malleja, mutta suunnitelmat peruuntuivat turvallisuustilanteen vuoksi. Terrori-iskut ovat tappaneet yli 300 ihmistä Pakistanissa viime kuukausina.

”Olemme lopen kyllästyneitä imagoomme ulkomailla. Jos hallituksella ei ole visiota, jonkun on tehtävä aloite ja yrittettävä muuttaa sitä”, suunnittelija Deepak Perwani sanoi. JR.

Tyhmä kysymys: Miten metsäkato aiheuttaa päästöjä?

Palstalla kysytään kysymyksiä, joita ei muualla kehtaisi esittää.

Metsäkadon kerrotaan aiheuttavan viidenneksen maailman hiilidioksidipäästöistä. On selvää, että metsäpalot aiheuttavat päästöjä. Mutta syntyykö niitä myös metsänhakkuista?

Helsingin yliopiston metsien ja ilmakehän vaikutusten professori Eero Nikinmaa vastaa:

”Metsäkadon päästöillä tarkoitetaan pääasiassa sitä ilmakehään vapautuvaa hiiltä, joka muuten olisi sitoutunut puustoon, mutta maankäytön muutoksen seurauksena vapautuu ilmakehään, koska jäljelle jäävä kasvillisuus ei varastoi yhtä paljon hiiltä.”

Vastaavasti metsittämisen yhteydessä tapahtuu päinvastainen ilmiö, Nikinmaa kertoo.

”Kun biomassa hajoaa lahoamalla, mätänemällä tai polttamalla, sitoutunut hiili vapautuu hiilidioksidina ilmakehään”, lisää maa- ja metsätalousministeriön metsäneuvos Heikki Granholm. ”Tämä ei tapahdu suoraan metsänhakkuiden yhteydessä vaan tilanteesta riippuen hyvinkin pitkän ajan kuluessa.” JS.

Kuukauden kamppis: Yksi kielto historiaan

Vaikuttamistyö on järjestömaailman uusi hitti. Minkä kaiken puolesta maailmalla kampanjoidaan?

Joskus pitkään jatkuneet kampanjat tuottavat tulosta. Lokakuun lopulla Barack Obama ilmoitti, että Yhdysvallat kumoaa maassa 22 vuotta voimassa olleen hiv-positiivisten maahantulokiellon. Aidsjärjestöt ympäri maailmaa kiittelivät päätöstä.

Yhdysvallat on ollut ainoa länsimaa, joka on kieltänyt hiv-positiivisilta maahantulon kokonaan. Samoin on toiminut maailmassa vain 13 muuta maata. Seura ei ole ollut itseään vapaan maailmaan johtajaksi tituleeraavalle valtiolle kovin mairittelevaa. Muita täyskiellon maita ovat muun muassa Kiina, Jemen ja Brunei.

Aidsjärjestöt ovat kritisoineet täyskieltoa pitkään. Niiden mukaan kielto on ollut omiaan lisäämään hiv-positiivisuuteen liittyvää stigmaa ja häpeää. Maahantulokieltoa on pidetty myös harvinaisen tehottomana keinona vähentää hiv-tartuntojen määrää. Yli miljoonalla yhdysvaltalaisella on hiv-tartunta.

Vaikka lista maahantulon täysin kieltävistä valtioista lyheni, yli 60 maata rajoittaa yhä hiv-positiivisten ulkomaalaisten asemaa. Tavallisimmin rajoitukset koskevat niitä ulkomaalaisia, jotka haluavat oleskella maassa pidempään esimerkiksi työ- tai perhesyiden takia. Hiv-tartunta on monessa maassa yhä syy evätä työ- tai oleskelulupa. PL.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Kyllä isoäiti tiesi

Pyysin amerikkalaista matkatoveriani kertomaan, oliko minulla kuumetta. “Ei minulla ole kuumemittaria”, hän vastasi.

En voinut väittää vastaan.

Minua äiti opetti koskettamaan kädellä otsaa, aivan kuten hänenkin äitinsä oli opettanut.

Tietenkään tällä metodilla ei voi tietää varmasti, onko kuumetta 39 astetta vai yrittääkö joku vain pinnata töistä. Mutta se on varmaa, että kuumeen saa laskemaan laittamalla otsalle kylmässä suolavedessä liotetun liinan.

Amerikkalaisen avulla oivalsin, miten monia asioita pidämme itsestään selvinä. Tällainen on rikas yrttilääkeperinteemme, joka todennäköisesti periytyy esi-isiltämme, ayurvedasta.

Nykyinen kiireinen elämäntyylimme ajaa helposti kurottamaan kohti pilleripurkkia. Samalla kuitenkin hoidamme itseämme päivittäin: estämme sairauksia hyvällä ruokavaliolla, joka meihin on lapsuudessa iskostettu. Käytämme keittiön rohtoja ajattelematta, että jokaisella niistä on oma parantava tarkoituksensa.

Juomme sitruunamehua ja vettä aikaisin aamulla ruuansulatuskanavan puhdistamiseksi. Ja kuin ohimennen pureskelemme aterioiden jälkeen fenkolin siemeniä, jotka vähentävät ilmavaivoja. Äitini lisää curryyn hienonnettua kurkumaa mausteen antiseptisyyden vuoksi. Samasta syystä hän paineli lapsena kurkumaa ruhjeisiimme.

Ja kyllä, hän pani meidät syömään puoliksi raa’an banaanin ripulin taltuttamiseksi. Kuuma inkivääritee taas on avannut monta tukkoista nenää.

Luonnonlääkkeet tepsivät hämmästyttävästi moneen vaivaan diabeteksesta masennukseen. Kanelia ja neilikkaa käytetään monissa hoidoissa.

Mutta kuten sanonta kuuluu: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Monet syyllistyvät jättämään aarteemme huomiotta – kunnes länsi tunnustaa niiden arvon. Amerikkalainen lääkeyhtiö onnistui melkein patentoimaan ”kylän apteekiksi” nimitetyn neempuun, jonka tiedetään hoitavan 40 sairautta.

Moni on alkanut käyttää aloe vera -geeliä tai karvaskurkkukapseleita. Ei ainoastaan siksi, että niiden käyttäminen on halvempaa kuin lääkkeiden popsiminen, vaan myös siksi, että terveellisestä elämäntavasta on tullut tärkeää.

Markkinoille tulee yhä uusia rohtoja. Dabur Laboratoriesilla on yli sata luontaislääkettä. Himalaya-yrityksellä on tarjolla 27 eri tulsi-kasvista, neempuusta ja muista yrteistä tehtyä uutetta. Intian yrtti- ja luonnonlääkemarkkinoiden on arvioitu olevan yli 360 miljoonaa euroa.

Haluaisin lisätä siihen omat pennoseni, mutta juuri nyt aion hieroa kurkkua kasvoilleni. Isoäiti sanoi, että se ehkäisee ryppyjä.

Kirjoittaja on intialainen runoilija ja aktivisti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Puoli sävelaskelta harhaan

Loppusyksyyni sattui kolme merkittävää kohtaamista. Henkilöistä kaksi oli iäkkäitä Lähi-idän-professoreja, juuri nyt loistokkaan uransa tilinpäätöksessä. Kolmas oli räntäsateisena marraskuun iltana lahtelaisessa baarissa lavalle noussut karaokelaulaja, jonka kasvot olivat väistelleet parrasvaloja vuosikymmeniä.  

                                          ***

Professoreista ensimmäinen oli niin uppoutunut muistoihinsa, että tuskin malttoi koskea pääruokaansa. ”Teimme matkan mieheni kanssa neljä kertaa – koko reissu paikallisbusseilla. Ensin Euroopan halki Turkkiin, sitten Irakiin, Iraniin, Afganistaniin. Kabul oli satojen kukkaissukupolveen kuuluvien ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten vaelluskohde. Meille Lähi-itä ei tarkoittanut sotia ja levottomuuksia. Alue ei vaikuttanut erityisen uskonnolliselta; huntuja ei juuri näkynyt.”

Jälkiruokaan päästessämme norjalainen professori päivitteli kanssani maailman muuttumista: nykyisin Kabuliin matkustetaan kovin erilaisista syistä. Ruotsalaistaustainen jihadisti oli jäänyt hiljattain kiinni Afganistanin ja Pakistanin raja-alueella.

                                          ***

Myös toinen professoreista, tunisialainen, viihtyi menneisyydessä. Äänensävy oli pikemminkin kummastunut kuin nostalginen. ”Kuinka on mahdollista, ettei kukaan sukupolvemme tutkijoista pystynyt ennustamaan, mitä tapahtuisi. Kaikki olivat varmoja, että 60-luvun vallankumouksellinen ilmapiiri olisi vain alkua. Sekulaari demokratia pyyhkisi läpi koko Lähi-idän. Meille itsenäisyyteensä saavuttanut Algeria oli tienraivaaja, lopullinen todiste arabimaailman liberalisoitumisesta. Mutta katso kuinka kävi: koko alue on kriisissä.”

                                          ***

Karaokebaarin Topi nousi tyköistuvassa nahkatakissaan lavalle jäykänoloisesti, tarttui mikrofoniin ja tapaili säveltä. Punainen väripalkki aloitti taipaleensa laulun sanojen yli. Topi sinnitteli perässä puoli sekuntia myöhässä ja puoli sävelaskelta liian alhaalta.

”Kaukaa, mastot esiin uivat takaa usvan niin kuin maasta menneisyyden… ”

Topi taisteli kunniakkaasti maaliin saakka, kumarsi ja poistui lavalta.

Professorit olivat kertoneet tismalleen samasta asiasta: kaihosta menneeseen maailmaan, historian yllätyksellisyydestä. He tunsivat suorittaneensa koko uransa puoli sävelaskelta totuudesta ja puoli tahtia myöhässä tapahtumista.

Kuitenkin kaikkien kasvoilta paistoi samanlainen tyytyväisyys: yritin parhaani ja matkan varrella tuli koettua kaikenlaista.

PS. Lämpimät jäähyväiset. Tämä oli viimeinen kolumnini Maailman kuvalehti Kumppanissa.

Kirjoittaja on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Tuhlaajapojan paluu

Jenni Gästgivar

michael.jpg

Tässä orpokodin koulurakennuksen luokkahuoneessa Michael Masenpela opiskeli seitsemän vuoden ajan.

Michael Mulape Masenpela, 20, istuu autossa hiljaisena. Edellispäivänä tuli juhlittua kavereiden kanssa turhan myöhään, eikä kuoppainen tie paranna oloa. Se johtaa sambialaiseen orpokotiin Children’s Towniin – Michaelin entiseen kotiin.

Suomessa Michael olisi tavallinen nuori. Farkkuihin, rentoon kauluspaitaan ja tennareihin pukeutunut poika, joka käy lukiota, hengailee kavereiden kanssa ja kuuntelee hiphopia.

Sambiassa Michael kuuluu sekä vähemmistöön että enemmistöön: Vain pieni osa sambialaista pääsee lukioon asti. Toisaalta Michael on tyypillinen sambialainen nuori, joka kävelee kouluun, koska varaa 50 sentin bussilippuun ei ole. Hän asuu Lusakan slummissa talossa, ilman sähköä tai juoksevaa vettä.

Tarvitaan paljon hyvää onnea, että varaton orpolapsi voi jatkaa koulunkäyntiään peruskoulun jälkeen. Useimmat sambialaiset lukiolaiset ovat varakkaista perheistä, jotka asuvat suurten kaupunkien läheisyydessä.

Michael on yksi Sambian orvoista, joita on arvioiden mukaan yli miljoona. Isä kuoli ennen poikansa syntymää. Äidinkin kuoltua Michael ja isoveli muuttivat tätinsä luokse. Pojat eivät käyneet koulua eikä tädillä ollut varaa elättää heitä. Lopulta isoveli karkasi ja päätyi kadulle. Michael oli onnekkaampi saadessaan asuinpaikan orpokodista kymmenvuotiaana.

Kolme vuotta sitten Michaelin elämä sai uuden käänteen, kun orpokotiin saapunut ulkomaalainen vapaaehtoistyöntekijä huomasi Michaelin lahjakkuuden. Hän ilmoitti Michaelin tasokkaaseen lukioon Lusakaan ja maksoi pojan kaikki koulumaksut.

Jälleennäkemisen riemua

Olemme tehneet matkaa Children’s Towniin koko viikonlopun. Michael tarjoutui hankkimaan kyydin. Ensimmäinen kyyti lähti ennen aikojaan, toinen osoittautui huijaukseksi. Vasta kolmannella yrittämällä onnisti.

Children’s Townin koulurakennus on ränsistynyt, kolkko kuin vankila. Keskeneräinen seinämaalaus kertoo, että lapset yrittävät piristää karua ympäristöään. Elinolosuhteet ovat alkeelliset: keittiötä ei ole, ruoka valmistetaan nuotiolla. Lapsilla on käytössään vaatimattomat ulkovessat.

Sambian lippu liehuu autiolla pihalla. Ihmisiä ei näy missään, sillä on sunnuntai, viikon ainoa vapaapäivä. Mutta pikku hiljaa lapsia alkaa valua paikalle.

”Michael! Mitä äijä?”

”Miten sä pääsit tänne?”

”Miksi sä et ole soittanut?”

”Voinko mä tulla sun mukaan Lusakaan?”

Vanhat kaverit ovat hetkessä piirittäneet hämmentyneen näköisen Michaelin. 18-vuotias Marshall Mudenda tarttuu Michaelia kädestä eikä tahdo päästää irti. Jälleennäkeminen saa pojan vuorotellen itkemään ja nauramaan. Sen sijaan 19-vuotias Queen Mutale kohtaa vanhan ystävänsä hieman eri tavalla.

”Michael oli aina ärsyttämässä. Hyvä vaan, että pääsimme hänestä eroon”, Queen sanoo ja tönäisee vanhaa riitapukaria.

Ystävykset kinastelevat aikansa ja halaavat lopuksi pitkään. Sekä Queen että Marshall haaveilevat muuttavansa myös Lusakaan. Marshall haluaa opiskella journalismia, Queen sosiaalityötä.

Hyvä yhteishenki

Ystävät näyttävät entiselle asukille paikkoja. Moni asia on säilynyt ennallaan, kuten se, että sunnuntai on pyykkipäivä. Nyrkkipyykki pestään pihalla pienissä muovisangoissa. Tulevaksi kouluviikoksi on saatava puhtaat farkut ja t-paita.

Michaelin entinen huone ei ole juuri muuttunut. Huoneessa nykyisin asuva David Sandala on koristellut seinät sanomalehtipaperilla ja julisteilla, joissa keikistelevät amerikkalaistähdet Rihanna ja Beyoncé.

Nykyisin vanhemmat lapset pitävät pienempien puolia. Aina niin ei ole ollut.

”Alussa oli rankkaa. Olin pienikokoinen ja ujo. En osannut puhua nyanjaa, kuten muut lapset”, Michael kertoo.

Alex ja Francis ryhtyivät puolustamaan Michaelia ja kiusaajat jättivät hänet rauhaan. Pian hän oppi uuden kielen, lukemaan ja kirjoittamaan.

Tulevaisuuden toivo?

Yläasteen alkaessa Michael oli yksi orpokodin lupauksista. Koulu sujui hyvin, samoin jalkapallo.

”Michael erottui muista oppilaistani. Hän oli lahjakkain ja luotettavin”, opettaja Ali Zulu sanoo.

Jotain kuitenkin tapahtui lahjakkaalle pojalle Lusakasta. Michaelin piti valmistua lukiosta viime syksynä. Pojan opintoja tukenut nainen maksoi loppukokeen ja päätti matkustaa yllätysvierailulle Sambiaan Michaelin valmistumisjuhlaan.

Perille päästyään hänelle selvisi, ettei juhlia järjestetä: Michael ei koskaan päässyt loppukokeeseen. Poika itse kertoo maksaneensa loppukokeen, mutta hänen nimeään ei kuulemma merkattu rekisteriin. Koska nimeä ei ollut oppilasrekisterissä, hän ei voinut osallistua kokeeseen ja joutui siten kertaamaan viimeisen luokan.

Michaelia tukenut vapaaehtoistyöntekijä päätti kuitenkin luottaa vielä häneen ja rahoittaa neljännenkin vuoden, jotta poika pääsisi uudelleen kokeeseen.

Nyt Michael käy koulussa ”aina, kun jaksaa”. Samojen asioiden kertaaminen on kuulemma tylsää ja turhaa, joten koulussa ei ole järkeä notkua joka päivä.

Haaveet kohtaavat todellisuuden

Michael kertoo kavereilleen Children´s Townissa, millaista elämä oli aluksi Lusakassa. Hän oli odottanut, että elämä muuttuisi hetkessä paremmaksi. Hän muutti isoveljensä luo asumaan, mikä ei ollut lopulta hyvä r­atkaisu.

”Olemme eläneet hyvin erilaista elämää veljeni kanssa. Meillä on aivan eri intressit.”

Michael seurasi sivusta, kun veli eli villiä nuoruutta Lusakan yössä. Kun isoveli vihdoin perusti perheen, Michaelin oli aika muuttaa pois tieltä. Uusi koti löytyi slummissa asuvan tädin luota.

Lingela Mwangalan kahden huoneen asunnossa eli Michaelin lisäksi viisi ihmistä.

Nykyisin Michael asuu välillä tätinsä, välillä ystäviensä luona. Tädin koti on turvapaikka, jonne voi aina palata.

Children’s Townia hän kaipaa.

”Olen kiitollinen Children’s Townille. Opin lukemaan, kirjoittamaan ja elämään aikataulujen mukaan. Ja mikä tärkeintä: sain perheen, jonka olin menettänyt.”
 

Katulapsista itsenäisiksi aikuisiksi

Lapset tulevat orpokotiin usein suoraan pääkaupunki Lusakan kaduilta. Orpokodissa aluksi rauhattomille ja aggressiivisillekin lapsille opetetaan arkielämän taitoja: ruuanlaittoa, eläinten hoitoa, viljelyä. Ohjaajat ja opettajat laativat asukkaille tiukat säännöt ja aikataulut.

”Rutiinien ohella tavoitteena on opettaa lapsille kiintymyssuhteen luomista. Kun nämä taidot on opittu, nuorten on aika muuttaa omilleen”, Ali Zulu sanoo.

Omilleen muuttamisen luulisi olevan vapauttavaa tiukkojen sääntöjen jälkeen. Michaelille muutto Children’s Townista merkitsi kuitenkin vapauden loppumista. ”Lusakassa asuminen on kallista. Välimatkat ovat pitkiä. Pimeällä on turvatonta, mikä rajoittaa liikkumista. Lisäksi kilpailu ja paineet menestyä ovat kovia.”

Michaelin pitäisi valmistua lukiosta näinä päivinä. Soitan hänelle kysyäkseni, miten loppukoe meni.

”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Yrittäkää myöhemmin uudelleen”, vastaaja kertoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Eva Kagiri – Kehitysyhteistyön freelancer

Eeva Anundi

kagiri.jpg

Eva Kagiri ymmärtää sekä etelän että pohjoisen näkökulman kehitysasioihin – ja joutuu siksi tasapainoilemaan näiden välissä.

”Nolointa oli, että asuimme isossa talossa, mutta meillä ei ollut rahaa”, muistaa kenialainen Eva Kagiri lapsuudestaan.

Kagiri varttui isänsä, neljän siskonsa ja kolmen veljensä kanssa Nairobin liepeillä Ongata Rongaissa, isän rakentamassa kartanossa. Isä oli menestyvä liikemies – tai oli ollut. Bisneksen alamäki alkoi, kun kahdeksanlapsisen perheen äiti kuoli. Eva oli tuolloin 6-vuotias.

”Ennen äitini kuolemaa en ollut tiennyt mitään köyhyydestä. Äidin kuoltua ymmärsin, miltä tuntuu olla ’toisella puolella’”, Kagiri sanoo.

Äidin kuolemasta alkoi myös Kagirin lukemisvimma. Tyttö väsyi häpeilemään perheensä taloudellista asemaa. Kirjat tarjosivat pakoreitin.

Lukeminen kannatti: Isä huomasi tyttären innostuksen ja lupasi, että vaikkei hänellä olisi antaa tyttärelleen perintörahoja, hän antaisi tälle koulutuksen. Hän säästi tyttärelleen rahat lentolippuun ja lähetti tämän lukion jälkeen Suomeen. Aiemmin Suomeen olivat päätyneet opiskelemaan jo kaksi vanhempaa sisarta.

Kagiri luki itsensä Tampereella ympäristöinsinööriksi. Jyväskylässä hän jatkoi ympäristöteknologian ja kansainvälisen yhteistyön maisteriksi. Nyt hän elättää itsensä kehitysyhteistyön freelancerina. Verkostoituminen ja suhteiden solmiminen on verissä – ja siitä on nyt hyötyä.

Biokeittimiä ja koulutusta Keniaan

Kagirin päivät kuluvat yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa. Hän suunnittelee ja seuraa hankkeita, hakee rahoituksia, kirjoittaa raportteja.

Yksi Kagirin yhteistyötahoista on Shalin-järjestö. Juuri nyt suunnitteilla on viedä Keniaan ruuanvalmistukseen suunniteltu luontoa säästävä, biojätettä käyttävä keitinmalli. Niinikään Kagiri suunnittelee yksityisen koulun avaamista kotikaupunkiinsa Ongata Rongaihin. Lisäksi hänellä on käynnissä olevia hankkeita Tansaniassa, ja useita suunnitteilla.

Kagiri sanoo idean kehitysyhteistyön freelanceriksi ryhtymisestä syntyneen, kun hän ymmärsi, että asiat olikin ajateltava kokonaan uudella tavalla, outside the box.

Oman alansa töitä Kagiri etsi jo opiskeluaikana, mutta tuloksetta. Työnantaja toisensa jälkeen vastasi kieltävästi. Siksi Kagiri päätti, että hänen täytyisi itse myydä itsensä työnantajalle sen sijaan, että odottaisi työnantajan ottavan yhteyttä.

Oman ammattitaidon myyminen taas onnistuu parhaiten, kun uskaltaa olla ”jotakin itsevarman ja aggressiivisen väliltä”, Kagiri sanoo. Periksi antamiseen ei ole varaa. On jaksettava jatkaa, vaikka saisi kuinka monta kieltävää vastausta.

Mistä nainen sitten saa energiansa, jota hänellä pulppuavan puheen perusteella näyttää olevan vaikka muille jakaa?

”Olen kyllästynyt hanttihommiin”, hän sanoo ja viittaa töihin, joita teki opiskeluaikoinaan ja valmistumisensa jälkeenkin. ”Kokemuksesta tiedän, että pärjään vain, jos teen lujasti töitä.”

Luja työnteko tarkoittaa Kagirille paitsi oman osaamisen kokopäiväistä kauppaamista, myös osaamisen jatkuvaa päivittämistä. On seurattava akateemista keskustelua kehitysyhteistyöstä, selattava verkkokirjoittelua, luettava, luettava ja luettava.

Suurin ongelma kelvoton hallinto

Lukenut Kagiri toki onkin.

Amartya Senin tavoin käsitän kehityksen vapaudeksi päästä käsiksi sellaisiin palveluihin, joiden avulla ihmiset voivat tyydyttää perustarpeensa”, Kagiri muotoilee.

Kehittyneessä valtiossa ihmisillä on siis käytössään puhdasta vettä ja pääsy säällisiin käymälöihin, mahdollisuus elää turvallisessa ympäristössä ja käyttää julkisia koulutus- ja sairaalapalveluita. Paitsi että mikään valtio ei ole Kagirin mielestä valmis – kukin niistä kehittyy koko ajan.

”Suomessa asiat ovat todella hyvin, mutta voisivat ne olla paremminkin”, Kagiri sanoo. Asioilla hän tarkoittaa sekä yhteiskuntaa, taloutta että ympäristöä, kehityksen kolmiyhteyttä.

Kotimaansa Kenian ja monen muun afrikkalaisvaltion kehityksen suurimpana ongelmana Kagiri pitää kelvotonta hallintoa. Poliittisen yläluokan välinpitämättömyyden vuoksi Afrikka kuulemma ”on sellainen kuin on”.

Esimerkiksi Keniassa noin 40 prosentilla väestöstä ei ole käytössään puhdasta vettä. Sisäistä turvallisuutta nakertavat köyhyys ja järjestäytyneet rikollisliigat.

Siksi Kenian ja muun Afrikan kansalaisyhteiskuntaa – tavallisia kadunmiehiä ja -naisia – pitäisi voimaannuttaa niin, että he pystyisivät panemaan päättäjänsä vastuuseen. Tämä taas on ongelmallista, koska voimaannuttaminen vaatii köyhiltä kansalaisilta paitsi rohkeutta, myös aikaa ja rahaa. Asioita, joita harvalla on, ainakaan tarpeeksi.

”Jos alat kertoa kansalaisille heidän oikeuksistaan Keniassa, olet vaarassa tulla ammutuksi. Päättäjät tietävät, ettei kansa pysty tekemään mitään, mitä poliitikot eivät halua.”

Kehitettävä on myös kehittäjä

Hallinnon ongelmat ovat Kagirin mukaan syynä myös siihen, ettei kehitysavulla ole Keniassa eikä muuallakaan etelässä saatu aikaan toivottuja tuloksia. Hän mainitsee sambialaissyntyisen Dambisa Moyon, joka kirjassaan Dead Aid käsittelee sitä, miksi kehitysapu ei toimi.

”Moyon mukaan apu sinänsä estää kehitystä, mutta minusta ongelma ovat ihmiset, jotka hallinnoivat apua”, Kagiri viittaa valtioiden väliseen kehitysyhteistyöhön ja palaa ruotimaan afrikkalaispoliitikkojen korruptoituneisuutta ja työmoraalin puutetta.

Entä järjestöjen välinen kehitysyhteistyö, jossa Kagiri itsekin on mukana, millainen rooli sillä on kehityksessä?

Tärkeä, Kagirin puheesta voi päätellä. Mutta yhdellä ehdolla.

Niiden, joiden elinolosuhteita yhteistyöllä on tarkoitus kehittää, pitää päästä osallistumaan yhteistyöhön. Muuten apu ei toimi.

”Yhdessä projektissa olin jo Suomessa päättänyt, millaista teknologiaa tansanialaisen kylän käymälöissä käytettäisiin”, Kagiri kertoo omasta kokemuksestaan.

”Teknologia näytti hyvältä paperilla, mutta Tansaniassa kyläläiset olivat eri mieltä. He eivät halunneet tyhjentää käymälöitä ja käsitellä ihmisten jätöksiä, kuten ajattelemani menetelmä olisi edellyttänyt. Niinpä mietimme, mitä kyläläiset itse käymälöiltään vaativat, päädyimme toiseen ratkaisuun, ja sanitaatio parani.”

Keniassa kasvaneena ja Suomessa opiskelleena kehitysyhteistyön ammattilaisena Kagiri kokee työskentelevänsä kaksoisroolissa. Hän ymmärtää sekä etelän että pohjoisen näkökulman – ja joutuu siksi tasapainoilemaan niiden välissä.

”Suomalaiset opettivat minulle, kuinka hoitaa asioita omassa maassani”, Kagiri kiteyttää.

Kaksoisrooli johtaa usein siihen, että etelän avunsaajat olettavat Kagirin tukevan heidän kantojaan pohjoisen avunantajien ohi, ja päinvastoin. Niin kävi esimerkiksi tansanialaisessa orpokotihankkeessa, jossa Kagiri työskenteli suomalaisten arkkitehtien kanssa.

Arkkitehdit halusivat rakentaa talon ympärille muurin kasveista, koska se viilentäisi rakennusta sisältä, olisi ympäristön kannalta kestävä ja kauniskin. Paikalliset kuitenkin vastustivat: kasvit houkuttelisivat rakennukselle käärmeitä, varkaat pääsisivät muurin yli hujauksessa, ja lapset kiipeilisivät sen hajalle.

”Huomasin olevani samaa mieltä molempien kanssa, yhtäältä ympäristöasiantuntijana ja toisaalta Afrikassa varttuneena ihmisenä”, Kagiri sanoo.

”Mutta jos hanke saa paikalliset tuntemaan, etteivät he omista sitä, eikä siitä ole heille hyötyä, en vie hanketta läpi, vaikka siinä olisi kuinka monta hyvää puolta.”

Ylös YK:hon saakka?

Etelän kadunmiehiä ja -naisia Kagiri haluaa kuunnella myös tulevaisuudessa. Hän aikoo pysyä kehitysyhteistyön ruohonjuuritasolla, ainakin toistaiseksi, ja haaveilee oman konsulttiyrityksen perustamisesta.

”Haluan rakentaa mahdollisimman laajan ja lujan kontaktiverkoston, jonka avulla voin auttaa suomalaisia kehitysyhteistyöntekijöitä etelässä”, Kagiri suunnittelee.

Entä missä hän näkee itsensä kymmenen vuoden päästä?

”Ennen olin varma, että haluan YK:n pääsihteeriksi. Nyt olen alkanut epäillä”, Kagiri nauraa.

Varmaksi hän kuitenkin tietää sen, että aikoo lukea itselleen toisen maisterintutkinnon – taloudesta pitää oppia lisää – ja palata sitten Keniaan tai muualle Afrikkaan ”tekemään jotakin merkityksellistä”.

Mutta ihan ensiksi olisi kuitenkin saatava toimimaan se Ongata Rongain koulu.

Jottei alueen köyhien lasten tarvitsisi enää häpeillä perheidensä taloudellista asemaa, vaan he voisivat lukea niin paljon kuin jaksavat.