Kani ei osaa itkeä

Heta Muurinen uskoo, että Suomessa on paljon käyttämätöntä potentiaalia eläinaktivismiin.

Teksti: Heta Muurinen

Näkökulmat

Pieni tyttö katselee elokuvaa, jossa cowboyt ammuskelevat toisiaan. Aina silloin tällöin joku lysähtää maahan punainen tahra paidassaan. Tytön silmäkään ei värähdä. Kahdeksanvuotiasta ei kiinnosta lehmipojat vaan kaunis nainen kukallisessa mekossaan, jota näytetään harmittavan vähän.

Mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Cowboyn ratsu kaatuu ja taittaa nilkkansa. Hevonen lopetetaan ampumalla sitä päähän.

Kahdeksanvuotias ei voi lopettaa itkemistä.

Eläimen tuskaa, fiktiivistäkin, on monen vanhemmankin vaikea kestää. Ihmisiin kohdistuva fiktiivinen väkivalta puolestaan turruttaa.

Eläimet ja lapset ovat viattomia, sanotaan. Sillä kai tarkoitetaan, että eläimet ja lapset eivät ole samalla tavalla 'tietoisia' tai 'kontrollissa itsestään' kuin aikuisten ihmisten oletetaan olevan.

Se tuntuu riittämättömältä selitykseltä. Emmehän me oikeasti ajattele, että kun ihminen menettää viattomuutensa, hän on ansainnut kaiken kohdalleen tulevan pahan?

Sivuutan tässä nyt elokuvateollisuuden keinot manipuloida meitä itkemään nyyhkyleffoissa ja pysymään kylmänä silloin, kun kuolema on alistettu väkivaltaviihteelle. Minua kiinnostaa jo mainittu viattomuus.

Helsingin pelastuslaitoksen työntekijä kertoi joskus kyllästyneenä, miten puhelimet laitoksella tukkeutuivat. Ihmiset soittelivat tietä ylittävästä sorsaperheestä. Pian sen jälkeen lehdessä oli uutinen, jonka mukaan pelastuslaitokselle on perustettu erillinen eläinyksikkö karvaisten sisarustemme hätää varten – jotta resursseja riittäisi tarpeeksi oikeita tehtäviä varten.

Mitenköhän monta kasvissyöjää Suomessa on? Ja kuinka moni heistä välttää lihaa eläinten kohteluun liittyvistä syistä? Mutu-tuntumani on, että tässä maassa on paljon käyttämätöntä eläinaktivismipotentiaalia.

Kettutytöt ja -pojat eivät ole ainoita, joita eläinten kohtelu suututtaa. Heitä voivat olla vaikka himoshopparit, jotka välttävät turkiksia tai eläinlääkärit, jotka murehtivat tehotuotannon ylilyöntejä.

Eläinten puolustajissa on paljon niitäkin, jotka muuten mieltävät itsensä epäpoliittisiksi.

Pakko myöntää, että ihmisoikeusaktivistit eivät kaikista taidoistaan huolimatta saa aikaan vastaavaa tunteenpaloa isossa yleisössä. Me kiihdymme auttamaan, kun voimme samastua. Ihmisten kohdalla se yleensä vaatii yksilön koskettavan tarinan. Eläinten kohdalla sitä ei tarvita. Riittää, että eläin on hyttystä kookkaampi ja sympaattinen.

Mutta niin – se viattomuus. Senkin me olemme keksineet ja ehkä se siksi on niin häilyvä, pakeneva sana.

Historiantutkija nimittäin kertoi televisio-ohjelmassa, että keskiajalla eläimiä vietiin oikeuteen aivan kuten ihmisiäkin. Lapsen tallonut sika tai ohikulkijaa potkaissut hevonen talutettiin tuomarin eteen. Rangaistukseksi eläimiä esimerkiksi ruoskittiin tai pahimmassa tapauksessa teloitettiin.

Olisiko maailma parempi, jos löytäisimme keinon suhtautua ihmisen kärsimykseen kuten suhtaudumme nykyisin eläimen kärsimykseen?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.


Muut Kumppani-lehden linkit

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Heta Muurinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.