Työ Kurdistanissa pudotti väsymykseen

Kymmenen vuotta kriisin keskellä on muuttanut Kristiina Koivusta pysyvästi.

Teksti: Maila-Katriina Tuominen

PitkätKirjallisuusTerveysAasiaLähi-itäTurkki

Avaus: Joulu 2001. Malmin sairaalan psykiatrinen osasto. Minä potilaana. Asian uskominen oli vaikeaa. Silti olin oudon helpottunut.

Päätös: Olen kertonut oman tarinani, koska sijaistraumatisoitumisesta ei puhuta julkisuudessa. Se on tunnistettava, mutta sitä ei saa medikalisoida. Se on yhteiskunnan sairaus. Oireet ilmenevät yksilöissä, jotka eivät voi vaikuttaa tapaansa hoitaa saamansa työtehtävät. Ehkä tärkein syy toipumiseeni ja kehittymiseeni on, että voin itse määritellä työtapani. Olen säilyttänyt visioni ja pyrin sitä kohti.

Dramaattiset sitaatit ovat toimittaja, tutkija, sosiaalityöntekijä ja tietokirjailija Kristiina Koivusen teoksesta Taiteilijatreffit sota-alueella. Vahvaksi sijaistraumatisoitumisen jälkeen.

Teos on sekä sairaskertomus että selviytymistarina, mutta myös avoimuudessaan ja analyyttisyydessään tärkeä raportti siitä, mitä toisten ihmisten kärsimyksille altistuminen aiheutti Koivuselle itselleen.

Kun monet muutkin suomalaiset työskentelevät kriisialueilla, teos voi tarjota mahdollisuuden ymmärtää omia kokemuksia ja niiden jälkiseurauksia uudella tavalla.

Koivunen on ansioitunut Kurdistan-tutkija. Hän ei ole tyytynyt tarkastelemaan eri puolille maailmaa hajaantuneen liki 40-miljoonaisen kurdikansan kohtaloa ja elämisen ehtoja ulkopuolisen viileydellä, vaan elänyt kurdien kanssa niin Turkissa kuin Irakissakin.

Koivusta kiehtoo rento ja hektinen ilmapiiri, jollainen vallitsee vain poikkeuksellisissa tilanteissa ja paikoissa. Ensimmäisen kerran hän matkusti Kaakkois-Turkkiin Kurdistaniin vuonna 1997. Se matka muutti jo aiemmin kurdipakolaisista pro gradu -tutkielmansa tehneen toimittajan ja sosiaalityöntekijän suunnitelmat.

"Kurdit muuttivat ongelmineen pääni sisälle ja valloittivat täysin elämäni", hän kirjoittaa.

Kaksi maata, yksi ihminen

Koivunen jakoi elämänsä Turkin ja Suomen välillä. Turkissa työ kurdien parissa oli raskasta, etenkin kun hän vapaana tutkijana ja toimittajana työskenteli yksin vailla kollegoita ja kansainvälisten organisaatioiden tukea.

Kurdistanissa kuolema on läsnä kaiken aikaa. Turkin kurdit on työnnetty marginaaliin kaikilla elämän alueilla oman kielen ja kulttuurin säilyttämisestä poliittiseen toimintaan asti.

Kurdityön ohella Koivusella oli kuitenkin arkinen suomalainen elämä. Suomeen palattuaan hän hakeutui aina tuttuun työpaikkaansa sosiaalitoimistoon. Siellä oli työtovereita, joiden kanssa saattoi keskustella vaikeistakin asioista.

Syksystä 2001 tuli Koivuselle koettelemus. Samaan aikaan, kun itsemurhalentäjät iskivät New Yorkin World Trade Centeriin, hän alkoi saada päänsärkykohtauksia, jotka jatkuivat ja pahenivat. Koivunen viimeisteli samalla väitöskirjaansa, joka käsittelee sodan vaikutusta kurdien elämään Turkissa.

Väsymys ja täysi pudotus

Koivunen kertoo kirjassaan kuinka putosi väsymykseen, jota nukkuminen ei lieventänyt. Sosiaalityöntekijänä hän tiesi oman tilansa vakavuuden. Oireistaan hän päätteli saavuttaneensa aivojensa kapasiteetin ylärajan yrittäessään analysoida kurdien kärsimyksiä. Pää ei pystynyt käsittelemään enempää tietoa.

Koivunen tunnisti olevansa tilanteessa, josta ei selviäisi yksin. Ratkaisuksi tuli terapia. "Oireilleni ja työnarkomanialleni löytyi nimikin: sijaistraumatisoituminen. Se tarkoittaa, että kriisityötä tai muuta emotionaalisesti raskasta työtä tekevä henkilö alkaa samaistua kohderyhmäänsä niin, että saa samoja oireita kuin se."

Koivunen muistuttaa, että sairaus on huonosti tunnettu, mutta yleistyvä ongelma erityisesti suomalaisen sairaanhoidon ja sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.

Työvälineenä oma persoona

Koivunen avaa sijaistraumatisoitumisen käsitettä. Se ei tarkoita samaa kuin burn out. Kyse on tunne-elämän häiriöstä, johon liittyy lievä tai keskivahva depressio.

Työntekijä, joka näkee järkyttäviä tilanteita kriisialueilla tai Suomessa, joutuu tasapainoilemaan sen kanssa, mikä on normaalia, mikä ei. Työvälineinä ovat oma persoonallisuus ja tunteet. Työntekijän on ymmärrettävä toisen ihmisen maailmaa, mutta niin pitkälle ei saa mennä, että se maailma alkaisi tuntua normaalimmalta kuin oma, entinen maailma.

"Ratkaisu yllättävien tilanteiden aiheuttamaan stressiin on jatkuvassa kriisivalmiudessa eläminen. Turkissa normaalitilanteita ei ole. Sota voi alkaa milloin tahansa, ystävät voivat joutua kaltereiden taakse ja lehdet voidaan lakkauttaa."

Koivusta lääkittiin, mutta lääkkeet turruttivat, eivät parantaneet. Toipuminen alkoi vasta, kun Koivunen lopetti masennuslääkkeiden syömisen.

Taiteilijatreffejä ja aamusivuja

Taiteilijatreffit sota-alueella ei ole ahdistava sairaskertomus, vaan selviytymistarina, jossa Koivunen kertoo "lääkkeistään".

Lääkkeet eivät ole pillereitä tai linimenttejä, vaan uutta energiaa ja inspiraatioita kasvattavia asioita, kuten kirjoja. Etenkin Julia CameroninTie luovuuteen: henkinen polku syvempään luovuuteen ja Natalia GoldberginAvoin mieli: Kuinka elää kirjoittajan elämää auttoivat ulos umpikujasta.

Cameronin "lääkkeet" ovat aamusivut ja taiteilijatreffit. Edelliset ovat aamuisin tehtäviä muistiinpanoja, jälkimmäiset konkreettisia tekoja. Koivuselle teot olivat esimerkiksi vierailuja Helsingin Kasvitieteellisessä puutarhassa tai missä tahansa, missä aistit avautuvat, kun ihminen tekee toisin kuin koskaan ennen.

Ne ovat pieniä askelia, joilla on suuri vaikutus väsyneen mielen herättäjinä. Koivuselle ne toivat säännöllisyyttä kaaosmaiseen elämään ja niiden myötä hän innostui myös mosaiikkitöistä. Koivuselle värien yhdistely ja muut visuaaliset elämykset toimivat aivojen tarvitsemana ravintona.

Toipumisprosessi oli pitkä. "Kun luon uudenlaista työmenetelmää tai mitä tahansa uutta asiaa, ei ole muuta ohjenuoraa kuin oma vaisto ja intuitio. Niihin on pakko luottaa", Koivunen kirjoittaa.

Paitsi selviytymistarina, Taiteilijatreffit sota-alueella on tarkka analyysi siitä, mitä tapahtuu suomalaisen sosiaalityön kentällä ja ennen muuta Turkin kurdialueella. Ja mikä parasta, teos on myös itseironinen, paikoin humoristinenkin välähdys poikkeusoloissa työtään tekevästä naisesta ja yksinhuoltajasta.


"On äärettömän tärkeää saada puhua"

"Sijaistraumatisoituminen ei ole sairaus, vaan ilmiö", Kirsti Palonen valistaa. "Sijaistraumatisoitumisesta kärsivän ihmisen diagnoosi voi olla esimerkiksi traumaperäinen stressihäiriö."

Palonen on psykologi ja psykoterapeutti, ja hän on tavannut vastaanotollaan Suomen punaisen ristin kriisityöntekijöitä vuodesta 1994 saakka.

"Tuona aikana yhdenkään päällimmäisenä ongelmana ei ole ollut sijaistraumatisoituminen", hän kertoo.

"Erilaisia oireita on tietysti tullut vastaan, mutta ne ovat usein olleet määriteltävissä työuupumukseksi. Kriisityö on raskasta, ja katastrofialueella työstä voi olla vaikea irrottautua."

Palosen mukaan sijaistraumatisoituminen voi syntyä henkilöllä, joka on tiiviisti yhteydessä traumatisoituneisiin ihmisiin ja tuntee myötätuntoa ja empatiaa näitä kohtaan.

Kristiina Koivuseen kuvaus sopii. Hän työskenteli ja eli kurdialueilla. Toisin kuin kriisityöntekijät yleensä, Koivunen tekee töitä yksin, ilman vertaistukea.

Punaisen ristin kriisityöntekijöitä suojaa työssään pohjana oleva, kursseilla ylläpidettävä koulutus, ammattilaisuus sekä tiimityö, Palonen sanoo. "Taakkaa on jakamassa useampi ihminen."

"Keskinäinen vertaistuki on delegaateilla tiivistä", vahvistaa SPR:n henkilöavun koordinaattori Lotta Vallaskangas. "Usein kuulee työntekijöiden sanovan, että on äärettömän tärkeää saada puhua yhdessä."

Vallaskankaan mukaan on keskeistä, että Punainen risti tuntee kenttätyöntekijänsä. Esimerkiksi elämänmuutoksista keskustellaan työntekijöiden kanssa. Henkistä kuormitusta pyritään keventämään yhteydenpidolla ja lisäkoulutuksella.

"Psyykkisen oireilun riskejä ei kuitenkaan pystytä täysin poistamaan", hän myöntää.

Suomen punaisen ristin katastrofityöntekijöiden reservissä on tällä hetkellä noin 900 henkilöä, joista kuutisen sataa aktiivista. Vuosittain järjestö pitää kaksi kansainvälisen avustustyön peruskurssia, joihin kuhunkin valitaan 25 henkilöä. Avustustyöntekijöitä järjestö lähettää maailmalle noin 150 vuosittain.

Katastrofityöhön otettavien ihmisten valinnassa SPR huomioi valmiuksia toimia henkisesti raskaassa ympäristössä. "Henkilöllä tulee olla hyvä ymmärrys siitä, millaisissa olosuhteissa kriisialueilla työskennellään", Vallaskangas kertoo.

Henkisesti raskaaseen työhön hakeutuvan on tunnettava oma tapansa reagoida eri tilanteissa. On myös ymmärrettävä, miksi haluaa tehtäviin, joissa on pakko asettaa itsensä lujille.

Monilla kriisialueilla työskennellyt oikeushammaslääkäri Helena Ranta on sanonut suojelevansa itseään sulkemalla pahan ja kaiken tapahtuneen itsensä ulkopuolelle ja työskentelevänsä kliinisesti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!