Toivon varassa

Slummien miljonääri tarjosi hieman toivoa.

Teksti: Joan Pinto

KöyhyysKulttuuriAasiaEtelä-AasiaIntia

"Eikö tuo vaivaa sinua?" ulkomainen turisti kysyi osoittaen liikennevalojen lähellä kerjäävää lasta.

Kyllä vaivaa! Väittelen jatkuvasti itseni kanssa siitä, luoko rupiani elämänikäisen kerjäläisen, täyttääkö se hänen mahansa päiväksi vai ruokkiiko se kerjäläismafiaa. Mutta liikennevalot eivät salli moista pohdintaa.

Onneksi elokuvat sallivat. Elokuvat herättävät keskustelua, pitävät ääntä. Slummien miljonääri kertoo mumbailaisesta pojasta, joka voittaa miljoonia visailuohjelmassa kärsittyään sitä ennen kovasta elämästä köyhyydessä.

Meitä intialaisia ei tietenkään tarvitse muistuttaa slummien todellisuudesta. Näemme joka päivä hökkelikyliä kiiltävien pilvenpiirtäjien varjossa. Köyhyys on kuin ikuinen avohaava, jonka hyväksymme vastentahtoisesti. Samalla ruokimme avuttomuuden, syyllisyyden, kiukun tai välinpitämättömyyden tunteita - riippuen siitä, miten iso taistelukenttä oma elämämme on.

Slummien miljonääri saa monet meistä hurraamaan, kyynikoista piittaamatta. Ei vain siksi, että elokuva toi Oscar-palkintoja ja huomiota intialaisten lahjakkuudelle. Elokuva kertoi, että kurjuudesta huolimatta elämästä voi selvitä. Elokuvassa esiintyvät slummilapset saivat tekijöiltä oman säätiön ja paremman koulutuksen.

Totta on sekin, että Mumbain katuja vaeltaa yksinään yhä satoja muita lapsia, kodittomina, prostituution uhkaamina, nälkäisten jengien hyväksikäyttäminä. Tarvitaan aikaa ja hyvää hallintoa, että heidät saadaan pois viemäreistä. Onneksi tai valitettavasti olemme oppineet luottamaan selviytyjien sitkeyteen - köyhillä ei juuri ole muitakaan vaihtoehtoja - ja toivoon.

Elokuva tarjosi juuri sitä: vähän toivoa. Ja huomiota. Katsojat länsimaissa reagoivat kurjuuteen pahoinvoinnilla. Brittiläinen mies kirjoitti Intian pääministerille ja kysyi, sokeutetaanko tai vammautetaanko lapsia todella kerjäämisen vuoksi. Juuri tämä tietoisuus voisi ehkä tuoda ratkaisuja ja vetää lapsia sentin tai pari ulos katuojasta.

Toivottavasti kuvat kärsimyksestä koskettavat yhä useampia ihmisiä ja vaivaavat heitä kunnes he tarttuvat toimeen. Toivottavasti se kääntää kylmän valon niiden ylle, jotka ovat vastuussa nykytilanteesta.

Muuttuuko slummilapsen elämä yhtäkkiä? Toimiiko elokuva hyvänä haltiakummina heiluttaen taikasauvaa ja pyyhkien kyyneleet pois? Ei.

Mutta se auttaa unelmoimaan. Se auttaa slummin lasta hylkäämään slummielämän luomat uskomukset siitä, ettei tietä ulos ole. Se auttaa näkemään töryn yli.

Ja koska ihmisluonto on mitä on, jos vain yksikin lapsi pääsee ylös, hän vetää mukaansa muita.

Mutta ensin toivon, että useampi kuin yksi ihminen tarttuu lapsen kurkottavaan käteen.

Kirjoittaja on Mumbaissa asuva 
intialainen runoilija ja aktivisti.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Joan Pinto