Haurain yksikkö: perhe

Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali Cinemaissin pääohjelmisto kysyy: mikä perhe? Vastaukseksi se tarjoaa kirjavan joukon perheitä – ja perheongelmia.

Rakastunut miespari kierii alasti rantahietikossa Perussa, aivan kalastajakylän laitamilla. Riolaisperheen äiti ja isä tuijottavat toisiaan silmävalkuaiset muljahdellen kuin Kauniissa ja rohkeissa. Argentiinalainen ydinperhe elää taidokkaasti hyvinvoinnin lavasteissa – ja valheiden verkossa.

Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali Cinemaissi piirtää kuvaa kaikenkirjavista perheistä ja muista ihmisyksilön lähimmistä yhteisöistä. Kirjavuus näkyy myös festivaaliohjelmiston laajassa kattauksessa Latinalaisen Amerikan valtioita, keskenään hyvin erityylisissä elokuvissa – sekä ikävä kyllä, myös festarielokuvien kirjavassa tasossa.

Merta ja miesten välistä rakkautta

Festivaalin avajaiselokuva Contacorriente (suom. Vastavirta) on kiinnostavaa katsottavaa. Elokuva matkaa Perun pohjoisrannikon perinteikkääseen kalastajakylään.

Tiivis kyläyhteisö painiskelee homosuhteeseen liittyvien ennakkoluulojen kanssa, kun paljastuu, että arvossa pidetty kalastajamies Miguel rakastaa Santiago-nimistä komeaa taidemaalaria. Miguelin vaimo on raskaana, ja mies joutuu vastatusten rakkauden, vastuun, uskollisuuden ja kuoleman kysymysten kanssa. Yhteisön paine ja ennakkoluulot eivät helpota tilannetta.

Sundance-yleisöpalkinnon viime keväänä voittanut, Javier Fuentes-Leónin ohjaama elokuva on kaunis, ja miesten välinen kielletty rakkaus todella koskettaa katsojaa. Meri, hiekka, tuuli luovat elokuvaan poeettista tunnelmaa, jolle rantakapakan kahinat tuovat arkisen vastapainonsa.

Maailma on miesten. Nainen on se, joka tässäkin elokuvassa odottaa – lasta, miestä, rakkautta. Mutta nainen on myös se, joka lähtee, kun saa kyllikseen.

Kun lähimmäinen on kysymysmerkki

Argentiinalaisen Julio Cortázarin novelliin perustuva elokuva Mentiras piadosas (suom. Armolliset valheet) kuvaa oivalla tavalla valkoisten valheiden ketjua ja pelkoa siitä, voiko todellisuus olla vahingollisempaa kuin valhe.

Argentiinalaisen porvarillisen ydinperheen poika Pablo lähtee Pariisiin koettamaan onneaan muusikkona. Vanha äiti on huolissaan, kun ei kuule pojastaan sanaakaan, ja tämän vuoksi Pablon sisarukset keksivät lähettää kirjeitä kotiin veljen nimellä. Kukaan ei tiedä, missä Pablo on.

Kuvaus on kaunista ja viipyvää. Perhe elää tumman puun todellisuudessa, joka luo elokuvaan arvokkaan tunnelman. Ja voimakkaan särön, kun tuo lähes näyttämöllinen nukkekoti alkaa sortua.

Perheenjäsenten keskinäisiä suhteita selvittää myös brasilialainen Vinícius Reisin ohjaama elokuva Praça Saens Peña (Saens Peñan aukio). Eletään 2000-luvun Rio de Janeirossa. Perheen isä Paulo on 45-vuotias kirjallisuuden lehtori, hänen vaimollaan on kioski ja 17-vuotias tytär opiskelee päästäkseen yliopistoon.

Isä alkaa kirjoittaa romaania ja uppoaa omaan rikollistodellisuuteensa; äiti uppoaa nuoreen rakastajaansa ja tytär ihmettelee kaiken keskellä, mihin perhe oikein upposi.

Saippuasarjamaisesti kuvattu äidin, isän ja tyttären etääntyminen toisistaan on uuvuttavaa ja kliseistä katsottavaa eikä kokonaisuuden dramaturgia tai jännite kanna kuin hetkittäisinä perhesuhteiden haurauden kuvauksina. Lieneekö elokuvan taakkana Brasilian saippuasarjateollisuus?

Nykyperheen kuva

Cinemaissi kysyy ohjelmistollaan ”mikä perhe?”. Liittyykö kysymykseen lähtökohtainen halu kyseenalaistaa perinteinen kuva latinoperheestä? Sellainen, jossa isä on autoritäärinen ja tilaa anastava, ja äiti myyttinen ja glorifioitu hahmo, jolle ei jätetä tilaa olla kokonainen ihminen.

Jos tarkoitus on vavisuttaa, millainen uudempi kuva perheistä festivaalielokuvien myötä syntyy?

Ainakin käy selväksi, että vaikka latinoperhe on perinteikäs, se ei ole staattinen. Perheitä ja yhteisöjä on monenlaisia.

Rakastava, kaikkensa yrittävä. Kyllä, sellainen perhe on. Mutta myös sellainen, jossa perheenjäsenet pitävät toisiaan itsestäänselvyyksinä, kunnes ulkoinen olosuhde tai tapahtuma tulee ja tyrskyttää tasapainoa. Vasta silloin saavat sukupuoliroolit ja perheen sisäiset totunnaisuudet tai laajemman yhteisön kyseenalaistamattomat perinteet valua pesuveden mukana pois.

Elokuvat kertovat kaikki tarinaa hauraudesta. Ihmiset kuolevat, etääntyvät, yhteiset perheillalliset ovat historiaa. Ja yksilöt elävät jatkuvassa peilisuhteessa perheidensä kanssa.

Cinemaissi-elokuvissa perhe, rakkaus tai suhde läheiseen ihmiseen on jotain helposti särkyvää, mutta antaa myös anteeksi. Yksittäisten ihmisten elämässä aivan kaikki muuttuu, jos perhe haaksirikkoutuu.

Cinemaissi-festivaali järjestettiin Helsingissä 7.-10. lokakuuta.

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!