"Maanpetturit" palestiinalaisten asialla

Palestiinalaisten aseman puolesta noustaan barrikadeille myös Israelissa.
Kolme aktivistia kertoo, mikä saa vastustamaan oman maan politiikkaa ja armeijaa.

Teksti: Sanna Negus

IhmisoikeudetRauhaTurvallisuusTasa-arvoAasiaLähi-itäIsraelPalestiina

Vasemmistolainen

                 SANNA NEGUS

israel2

Nitzan Menagem on mielenosoitusten vakiokasvo.

Palestiinalaiset pikkupojat myyvät popcornia, kuumia juomia ja puristavat appelsiinimehua Sheikh Jarrahissa, Itä-Jerusalemissa. Asiakkaina ovat israelilaiset rauhanaktivistit, jotka ovat kokoontuneet viime syksystä lähtien protestoimaan perjantaisin. He vastustavat sitä, että siirtokuntalaiset ovat ajaneet palestiinalaisia evakkoon kodeistaan.

"Aluksi vastustin viikoittaisia mielenosoituksia, koska olin sitä mieltä, että muutos tulee hallitukseen vaikuttamisen kautta," sanoo mielenosoitusten vakiokasvo, Nitzan Menagem, 23. Hän kuuluu Israelin suurimman ja vanhimman ihmisoikeusjärjestö Peace Now:n hallitukseen. "Mutta pikkuhiljaa tunsin, että tämä on minun taisteluni."

Menagem ajautui rauhantyöhön Jerusalemin Heprealaisen yliopiston kautta, jossa hän toimii vasemmistolaisen Meretz-puolueen opiskelijaryhmän johtajana. "Sheikh Jarrah on vain kahden minuutin päässä yliopistolta. Halusin, että tästä tulisi valtavirran taistelu, ei vain anarkistien ja yliopiston vasemmistokoalition asia", Menagem kertoo.

Muutaman sadan hengen mielenosoituksista onkin tullut eräänlainen henkireikä, joka todistaa, ettei vasemmisto ole kuollut. Israelissa on sen historian oikeistolaisin hallitus – vasemmisto ja erityisesti rauhanaktivistit leimataan usein maanpettureiksi. "Uskon, että tässä on jonkin suuren alku ja että vasemmisto on valmis seuraavaa taistelua varten", Menagem sanoo.

Sotilas

Yehuda Shaul, 27, on myös tuttu näky Sheikh Jarrahissa. Hän on erikoinen aktivisti: kotoisin Länsirannan siirtokunnasta, harjoittaa ortodoksijuutalaisuutta ja palveli taistelujoukoissa Israelin armeijassa. Mutta juuri kokemukset sotilaana muuttivat hänen elämänsä suunnan. Shaul palveli komppanian kersanttina yli vuoden Hebronissa toisen intifadan eli kansannousun aikaan 2003.

"Minua mietitytti, mitä olin tekemässä. Hebron on paikka, josta ei lähdetä ilman suuria kysymyksiä", Shaul kertoo. Hebronin keskustassa asuu parisataa äärijuutalaista siirtokuntalaista ja kaupunki on edelleen leimahdusaltis.

"Aloin ajatella kuin siviili. Se oli pelottava hetki. Tajusin, että jotakin oli mennyt pieleen ja sille pitää tehdä jotain", Shaul kuvailee elämänsä käännekohtaa. Hän löysi pian vastakaikua tuntemuksilleen komppaniastaan. Yli 60 sotilaan ottamia valokuvia laitettiin esille Tel Avivissa. Paikalle saapui jopa 7 000 kävijää, joista monet järkyttyivät.

"Halusimme näyttää miehityksen miehittäjän näkökulmasta. Kuinka kunnon pojat tekevätkin armeijassa kaikkea tuollaista?" Kuvissa näkyy palestiinalaisia, joiden silmät on peitetty ja kädet sidottu nippusiteillä selän taakse. "He eivät olleet enää ihmisiä, vaan kivoja kasveja, joista näpsäistään kuva albumiin", Shaul sanoo.

Avajaisissa monet tulivat kertomaan, että heillä oli samanlaisia kokemuksia. "Saimme kuulla vieläkin hirveämpiä juttuja. Ja siitä se alkoi. Aina kun tapaan entisen sotilaan kysyn: missä palvelit ja mikä on puhelinnumerosi?"

Todistuslausuntojen kerääminen johti Breaking the Silence -järjestön perustamiseen. Sillä on nykyään 11 työntekijää ja kymmeniä vapaaehtoisia, jotka luennoivat kouluissa ja järjestävät kiertoajeluita Hebronissa.

"Olemme joukko sotilaita. Breaking the Silencellä on jäseniä, jotka ovat murhanneet viattomia ihmisiä. Emme ole täällä kuitenkaan tuomitsemassa heitä vaan kertomassa tarinan, koska se on tärkeämpää", Shaul järkeilee.

Järjestö sai Israelin johdon vihat ylleen raportista, jonka se julkaisi viimeisen Gazan sodan jälkeen. Siihen oli haastateltu 26 operaatioon osallistunutta sotilasta, jotka todistivat armeijan väärinkäytöksistä. Breaking the Silence leimattiin valtion viholliseksi numero yksi.

"Tarkoitus oli osoittaa, ettemme ole enää hyviä tyyppejä, vaan palvelemme eurooppalaisten intressejä", Shaul sanoo. Israelissa on valmisteilla lakiehdotus, jonka mukaan ulkomaista tukea vastaanottavien kansalaisjärjestöjen pitäisi rekisteröityä poliittiseksi puolueeksi ja kertoa aina julkisissa esiintymisissään ulkomaalaisesta rahoituksesta.

Anarkisti

                SANNA NEGUSisrael

Jonathan Pollack sanoo saavansa aktivismista voimaa.

Sillä aikaa kun Menagem ja Shaul viettävät rattoisaa protestipäivää Itä-Jerusalemissa, Jonathan Pollack, 28, väistelee kyynelkaasukranaatteja Länsirannalla. Hän on yksi harvoista palestiinalaisten riveissä miehitystä ja muuria vastustavista israelilaisista. Pollack toimii palestiinalaisen Popular Committee against the Wall -järjestön tiedottajana ja oli perustamassa Anarchists against the Wall -ryhmää.

"Palasin Alankomaista 2002, jolloin toinen intifada oli käynnissä. Se oli jotain uutta: liittyä palestiinalaiseen ryhmään. Vasemmisto järjesti toki isoja mielenosoituksia, mutta nyt oli kyse siitä, mitä palestiinalaisten elämässä tapahtuu päivittäin", Pollack selittää kotikulmillaan Jaffassa.

Nykyään hän osallistuu etupäässä Bili’inin ja Na’alinin kylien protesteihin, joissa vastustetaan muuria, joka vei jopa puolet kylien maista. Israelin korkein oikeus määräsi Bili’inin muurin reitin muutettavaksi vuonna 2007, mutta työt eivät ole vielä alkaneet. "Tulen miehittäjän puolelta miehitettyjen taisteluun. En voi koskaan jättää kolonialismia täysin, se kulkee mukanani. Kyseessä on palestiinalaisten taistelu, mutta tunteen tasolla elän sitä päivittäin", Pollack kertoo.

Pollack ei myöskään puhu väkivallattomuudesta, ainoastaan aseettomista siviileistä. Bili’inin mielenosoituksissa heitellään kiviä ja usein yritetään rikkoa piikkilanka-aitaa. "Missä väkivallattomuus loppuu ja väkivalta alkaa? Se, kun siirtokuntalaiset vahingoittavat palestiinalaisten puita, on väkivaltaa. Kun palestiinalaiset kaatavat osan muuria, en näe sitä väkivaltana. Tärkeä kysymys ei kuitenkaan ole väkivalta sinänsä, vaan sen oikeutus, se on poliittinen kysymys," Pollack perustelee.

Hänen isoisänsä oli kommunisti, joka johti 1950-luvulla suurta merimiesten lakkoa. Pollack oli ensimmäisessä mielenosoituksessa muutaman kuukauden ikäisenä. Silloin marssittiin vastalauseena Libanonin Sabran ja Shatilan pakolaisleirien joukkomurhalle. Pollack ryhtyi kasvissyöjäksi jo 7-vuotiaana ja teini-iässä virisi kiinnostus eläinten oikeuksiin, anarkismiin ja punkkiin.

"Aktivismista puhutaan uhrauksina: vankila-aika, haavoittuminen mielenosoituksissa… Mutta se antaa niin paljon voimaa", Pollack sanoo. Häntä ei haittaa, että valtavirta leimaa hänet maanpetturiksi. "Israelin kaltaisessa maassa tuon tittelin pitäisi olla ylpeyden aihe. Minua häiritsee se, että asun yhteiskunnassa, joka leimaa vapaustaistelun maanpetturuudeksi."


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!