Viimeinen toivo

Meksikon Jukatanilla sijaitseva Oasis antaa suojan hiv-positiivisille intiaaneille. Meksikolainen kuvausryhmä on seurannut keskuksen arkea jo useamman vuoden.

Teksti: Alejandro Cárdenas

PitkätIhmisoikeudetAmerikkaLatinalainen AmerikkaKeski-Amerikka

                                                 JACOBO PARRA/IVAN MELICOFFoasis

Toimittaja Alejandro Cárdenas kuvaa Gerardo Cham Chamia tämän huoneessa Oasiksessa.

Morgan-koira on Oasis-nimisen suurperheen lemmikki. Sillä ei ole häntää, vaan paljon kirppuja korvissa. Kun siltä pyytää tassua, se vastaa näykkäämällä leikkisästi.

Sunnuntaisin on Morganin kylpypäivä, hyvissä ajoin ennen televisiosta tulevaa jalkapallo-ottelua. Tuolloin suuri osa Oasiksen väestä kokoontuu katselemaan maalintekemisen juhlaa.

Juuri muuta tekemistä ei tämän majatalon asukkailla ole. Katolinen messu keskiviikkoisin, lounas puolilta päivin, jonkun syntymäpäivät. Ja sitten on päiviä, kun virus ja kuolema voittavat.

Hi-virus vaikuttaa mielialaan. Joskus jäljelle jää pelkkä halu nukkua, nukkua, nukkua. Odottaa hidasta, viimeistä tuntia.

Jukatanin niemimaalla Conkalin kylässä sijaitsevan Oasiksen asukkaat ovat hiv-positiivisia intiaaneja, moni heistä homoseksuaaleja. Machistisessa, homokammoisessa ja alkuperäiskansoja kohtaan rasistisessa maassa he ovat moninkertaisen syrjinnän uhreja.

Tällä hetkellä Oasiksessa on 17 asukasta. He kaikki ovat Oasiksessa siksi, ettei muuta paikkaa ole.

Moni potilaista tarvitsee terminaalihoitoa. Täällä he saavat vihdoin levätä. Siksi kai paikan nimikin on oasis, keidas.

Tarpeet hoitokodissa ovat suuria ja välineet ja keinot niin vähäisiä, että potilaiden on pakko hoitaa sekä itseään että toisiaan. Auttaa tekemään ruokaa, tarjota olkapäänsä, siivota käytävät ja vessat, etsiä vielä vahingoittumaton verisuoni injektiota varten, kylvettää heikompia.

Nauraa aina kun se on mahdollista.

Reunalla

Saapuessamme Oasikseen kameroinemme ja nauhureinemme meitä on Morgan-koiran lisäksi vastassa noin kuuden vanha Ángel. Poika kysyy motiivejamme; miksi kuvaamme, miksi nauhoitamme?

Ángel saapui Oasikseen kolmevuotiaana hiv-positiivisen äitinsä kanssa. Äiti kuoli reilu vuosi sitten, ja Oasiksen johtaja Carlos Méndez otti pojan hoiviinsa. Ángelilla ei ole hiviä.

Ángelin herättämänä kysymme itseltämme, kuinka tallentaa oikeudenmukaisella tavalla tarinat, kun ihminen avautuu ja kertoo viimeisistä toiveistaan?

Kuinka kuvata katkera katse, tarkka tapahtumajärjestys, surullinen ääni, melankolinen ele, pitkä hiljaisuus, kuolemaa vastaan kamppaileva muisto?

Kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana Oasiksessa on hoidettu yli tuhat potilasta. Johtaja Méndezin käsivarsille on menehtynyt jo yli 200 hiv-potilasta. Kaksi kertaa sata. Kymmeniä hyvästejä, toteutumattomia toiveita, elämiä, jotka jättävät vain himmeän jäljen Conkalin kylään. Ja sitten, kuoleman jälkeen, on siivottava ja jatkettava elämää. Siitä Oasiksessa on kysymys.

6000 asukkaan kylän laitamilla sijaitseva Oasis on tottunut elämään reunalla, rajalla, marginaalissa. Kyläläiset karsastavat Oasiksen väkeä, pelkäävät oman terveytensä puolesta.

Aineellisten ja arvostukseen liittyvien puutteidensa kanssa kamppaileva keidas

elää elämän ja kuoleman rajalla. Kuin hiekkalinna, josta ei tiedä, kestääkö se.

Ei muuta paikkaa

Meksikon hiv- ja aids-tilannetta seuraavan Censidan mukaan maassa arvioidaan olevan noin 230 000 hiv-positiivista.

Heistä noin viisi tuhatta elää Jukatanin niemimaalla. Toisin kuin suuremmissa kaupungeissa ja sisämaassa, joissa ennakkoluulot ovat jo koulutuksen myötä vähäisempiä, Jukatanin kylissä valtaosa ihmisistä elää yhä pelkojensa varassa.

Meksikossa hiv-positiivinen saa hoitoa varallisuutensa mukaan. Yksityinen sairausvakuutus tai oma maksukyky takaavat parhaan hoidon. Julkisella puolella lääkkeistä korvataan vain osa.

Siksi joukossa on niitä, joille Oasis on ainoa mahdollisuus.

He tulevat Oasikseen pieni reppu olallaan, huonossa kunnossa. Majatalosta tulee heille enismmäinen koti pitkään aikaan.

Yksi sijaa majatalosta etsineistä on Sammy.

Belizessä syntynyt Sammy työskenteli seksityöläisenä Jukatanin pääkaupungissa Méridassa, kunnes sai tietää tartunnastaan viitisen vuotta sitten.

"Testien jälkeen minulle sanottiin: meillä on ongelma", Sammy kertoo.

“Kun kuulin sen, istuin alas. Silloiselle partnerilleni kerrottiin: sinä olet kunnossa, mutta hän ei. Minulle ei sanottu muuta."

Sammy valittelee, ettei hänelle tarjottu mahdollisuutta keskustella psykologin kanssa. Ei kerrottu kuinka kauan elinaikaa oli mahdollisesti jäljellä.

"Ainut ystävällinen lause oli: jos tahdot, olet yksi lisämerkintä tilastoissa. Jos et, revimme paperin."

Sammy epäilee, että juuri tästä syystä tartunnan saaneita luullaan olevan vähän; ihmiset tuhoavat diagnoosipaperinsa.

"Saavuin Oasikseen heti diagnoosin saatuani. Ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Nämä viisi vuotta ovat muuttaneet minut perusteellisesti."

Myös Deborah sai tartunnan seksityöläisenä.

“Minua kohdeltiin kaltoin kotona. Oasis avasi ovensa ja paransi ne haavat, jotka olivat parannettavissa. Täällä olen saanut itsekunnioitustani takaisin. Ei se että olen transvestiitti, viruksen kantaja ja maalainen tarkoita, että olisin vähemmän arvokas kuin toiset."

Deborah sanoo, että optimistinen elämänasenne kannattelee häntä nyt: "Joka päivä herättyäni sanon itselleni: saan yhä elää; minuutit, tunnit, kuukaudet – kaikki aika mikä annetaan, on etuoikeus."

"En tee juuri suunnitelmia, annan elämän viedä. Tunnen itseni onnekkaaksi; tämä on kotini, tämä on perheeni."

Liian vähän tukea

Mutta myös tässä kodissa on paljon tarpeita: vain vähän rahaa, liian vähän lääkkeitä, ei lääkäreitä eikä sairaanhoitajia, ei ambulanssia – ainoastaan kaksi sairaalavuodetta kuolevien huoneessa.

Vuonna 2002 hollantilainen säätiö auttoi väliseinien rakentamisessa hoitokodin sisälle. Kahden viikon kuluttua remontin valmistumisesta hurrikaani Isidoro vei unelmat kattojen ja ikkunoiden mukana – vaurioita ei ole saatu korjattua vieläkään.

Vaikuttaa siltä, että elämä purkaa raivonsa Oasikselle.

Viime vuosina Jukatanilla kesäänsä viettävät Yhdysvaltojen armeijasta eläköityneet merimiehet ovat järjestäneet hyväntekeväisyyskonsertin Oasiksen hyväksi. Seuraavan kesän ja merimiesten odottaminen on tuskallista, aika kuluu aina vain hitaammin. Konsertin tuotto tulee välittömään tarpeeseen, sen pidemmälle siitä ei riitä.

Vilkkaimmillaan hoitokodissa on ollut samaan aikaan jopa 45 asukasta.

"Elimme kaaoksen keskellä", Carlos Méndez sanoo. "X-huoneessa ei ollut tilaa."

Huone X on viimeinen. Kun potilas viedään sinne, hän tietää kuoleman olevan lähellä. Jäljelle jää vain odotus, kivun sietäminen, television katselu.

Koska Oasis on kylän ulkopuolella, sinne päästäkseen on kuljettava kylän keskusaukiolla sijaitsevan Pyhä Sydän -kirkon ohitse. Joitakin päiviä sitten kylän pastori saarnasi kirkossa: "Homoseksuaalit ovat yhteisöllemme ongelma. He uhkaavat ja tuhoavat perheitä, ovat vaaraksi yhteisölle. Jumalan laki ei anna anteeksi homoseksuaaleille, he eivät pääse taivaan valtakuntaan. Siksi he eivät myöskään voi tulla jumalanpalvelukseen."

Sinä sunnuntaina, jolloin pappi Jesus R. lausui nämä sanat, Oasiksessa katsottiin televisiosta jalkapallo-ottelua, jossa Guadalajara voitti Atlanten 2–1.

Sikalaan hyljätty

Vaikka maailma Oasiksen ulkopuolella romahtaisi, sen sisäpuolella eletään toista aikaa, toista todellisuutta. Niin kuin hiv olisi lahjoittanut asukkaille kärsivällisyyden.

Gerardo Cham Chamin kasvot ovat kuin italialaisen Caravaggion sairaana maalaamassa omakuvassa Bacchino malato (1593): sama kärsimyksen ilme, sama pään kallistus.

Vuonna 2000 Cham Cham romahti. Hän ei päässyt enää ylös sängystä, hiukset lähtivät.

Vain äiti tiesi poikansa sairaudesta. Ripuli oli krooninen ja Cham Cham söi ilman reseptiä apteekista saatavia vatsakipulääkkeitä.

"Sitten eräänä päivänä isä kysyi, mikä minua vaivasi. Minä isälle, että haluatko oikeasti tietää? Olen aina ottanut kovasti yhteen isäni kanssa. Kaunojemme takia vastasin hänelle ylväästi: Minulla on aids. Isä huusi vihaisena: Miten ihmeessä? Sinä huijaat minua!" Cham Cham kertoo.

Poika ei ollut koskaan nähnyt isänsä itkevän. Rauhoituttuaan isä sanoi jäätävästi: tänään muutat pihan perälle, sikojen aitaukseen. Asut siellä.

Selventääkseen asian isä piirsi hiekkaan rajan ja sanoi pojalleen: tätä rajaa et ylitä. Sinulle tuodaan ruoka sikalaan.

"Olin niin uupunut fyysisesti ja henkisesti, etten kyennyt kapinoimaan."

                                                JACOBO PARRA/IVAN MELICOFFgerardo

"On vaikeaa olla mayaintiaani, homoseksuaali ja hiv-positiivinen: ihmisillä on kolme syytä syrjiä minua", puutarhuri Gerardo Cham Cham sanoo.

Olipa kerran kalastaja

Óscar ja Andrés jakavat huoneen, joka on hyvin valoisa. Auringonvalo paljastaa selvästi molempien kuolemaa vastaan taistelevat kasvot. Huoneen täyttää hidas hengitys, vaikeus puhua, vähäinen ruokahalu, kova jano, muistot ja yksinäisyys, toive päästä pois mahdollisimman kivuttomasti, mahdollisimman pian.

Óscar makaa peitteisiin kääriytyneenä vuoteessaan, Andrés leijuu riippumatossaan. He kumpikin ovat niin laihoja, että voisivat mennä murusiksi hetkenä minä hyvänsä. Televisio on päällä, se kertoo pahasta maailmasta, joka hukkuu talouskriisiin – sekä näyttelijöistä, joiden rakkauselämä rakoilee.

Tutustuin Andrésiin kolmisen vuotta sitten. Hän oli jo tuolloin Oasiksessa. Andrés näytti kuinka riippumattoja tehdään; myöhemmin hän oli yrittänyt myydä niitä Méridan keskusaukiolla.

Kolme vuotta sitten Andrésin katse oli tuima, eikä se sopinut yhteen hänen eläväisen ja juurevan puhetyylinsä kanssa. Hän kertoi olleensa kalastaja Puerto Progreson kylässä aikana, jolloin Jukatanin toreilta sai vielä tuoretta kalaa. Kalastusaluksilla työskennellessään Andrés toimi myös apukokkina ja kansiemäntänä. Andrés kertoi ikävöiden maagisista päivistä, jotka alkoivat ani varhaisella verkkojen selvityksellä ja kalastuksella.

Kalanpyyntiä seurasi lounaan valmistus, kalafileiden paistaminen, kyytipojaksi papuja. Keskustelut avomerellä, jossa tunsi itsensä niin vapaaksi ja varmaksi, ympärillä ystäviä, jotka välittivät.

Tupakkatauko avomerellä oli suuri onni.

Tuosta kolmen vuoden takaisesta jutustelijasta on jäljellä enää luuta ja nahkaa. Andrésin suusta kuuluu enää vaimea ja alistunut: "haluan jo kuolla".

Viimeinen toive

Óscar vaikuttaa virkeämmältä, vaikka hänen fyysinen kuntonsa on yhtä huono ellei huonompi kuin Andrésin. Pitkä harmaantunut tukka ja tummat kasvot kääntyvät ajoittain kohti entistä kalastajaa, kuin haluten karkottaa tämän pessimismin ja tuskan.

Juuri eilen autoin Óscaria syömään kinkkuvoileipää ja jälkiruokahyytelöä, samalla kun hän kertoi elämästään.

Óscarilla oli joskus vaimo ja lapsia. Hän rakastaa heitä, vaikkeivät he käykään katsomassa. Tänään hän antoi meidän kuvata itseään kokonaan. Aikaisemmin hän oli pyytänyt, että hänen jaloilleen laitettaisiin peitto, jotta se kätkisi hänen hauraan laihuutensa.

Puhuessaan kanssamme Óscar pitää tuon tuosta taukoja, avaa hitaasti suunsa, ottaa happea, kuin vetääkseen sisään elämän henkäyksiä.

Óscarin sänky on likainen; hänen vaippansa on päästänyt läpi ja huoneen kitkerä ilma ohenee. Luurangonlaiha käsi ponnistaa noustakseen tervehdykseen. Jalat ovat kuin surkastuneet kävelykepit. Kaikki Óscarissa on surkastunutta paitsi silmät. Silmissä on elämänhalua.

“Loppujen lopuksi minusta tuntuu, että minulla on vielä halua jatkaa."

“Hyvä, Óscar, voimia. Tulen huomenna takaisin ja juttelemme lisää, OK? Tahdotko, että tuon sinulle jotain Méridasta?"

“Tuo päärynä."

“Päärynä?"

"Joo, päärynä."

Ennen matkaamme Méridaan pysähdymme kyläkaupassa. Siellä ei ole päärynöitä, mutta löydämme banaaneita. Palaamme Oasikseen, jossa Óscar ja Andrés ovat jo unessa. Jätän banaanit Óscarin sängylle.

Seuraavana päivänä Óscar kuolee.

Harmittaa, etten löytänyt hänelle päärynää.


Tästä on kyse: Oasis

Carlos Méndez ja hänen edesmennyt hiv-positiivinen partnerinsa perustivat myös seksuaalivähemmistöille avoimen hiv-hoitokodin vuonna 2000 omilla varoillaan. Tätä ennen ainoan olemassaolevan hoitokodin asukkailta vaadittiin vastapalvelukseksi katumusta. Katolisten nunnien pyörittämässä Casa de Dios -hoitokodissa homoseksuaaleja painostettiin seksuaali-identiteettinsä "korjaamiseen".

Oasiksen johdossa jatkaa edelleen Carlos Méndez. Pappi Raúl H. Lugon luotsaama kansalaisjärjestö Indignación (www.indignación.org.mx) antaa Oasikselle sosiaalista, poliittista ja hengellistä tukea. Méndez on hoitokodin ainut pysyvä työntekijä. Muista talon töistä huolehtivat talossa kullakin hetkellä asuvat vähemmän sairaat asukkaat: sairaanhoito, ruuanlaitto, siivous, sikojen ja lampaiden hoito, lääkkeiden haku terveyskeskuksesta hoituvat heidän toimestaan.

Oasis pyörii pitkälti yrityslahjoitusten turvin. Méndez myy lahjoitukset eteenpäin vaihtamalla vaikkapa virvoitusjuomalahjoituksen riisikiloihin kulmakaupassa. Toinen rahoitusmuoto on vuotuinen hyväntekeväisyysjuhla. AC.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!