Talouspolitiikan mullistus, jota ei tullut

Kolme vuotta sitten finanssitalous miltei romahti. Opimmeko siitä mitään?

Vuonna 2008 Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt talouskriisi oli hilkulla tuhota koko tuntemamme markkinatalouden. Keskuspankit pumppasivat rahaa talouteen ja järjestelmä pelastui juuri ja juuri.

Kun pahin oli ohi, alkoi lehtien pääkirjoituksiin ilmestyä kriittisiä kysymyksiä viime vuosikymmeninä vallinneesta talouspolitiikasta. Mikä siinä on mennyt vikaan? Eikö se olekaan immuuni suurille kriiseille?

Naftaliinista kaivettiin vanhoja, pitkään pannassa olleita vaihtoehtoja. Alettiin puhua keynesiläisestä talouspolitiikasta, säätelystä, erilaisista kansainvälisistä pankki- ja valuuttaveroista. Vielä ennen kriisiä nämä vaihtoehtoiset ajatusmallit saivat kannatusta vain yksittäisiltä tutkijoilta ja kansalaisjärjestöiltä.

Iso kriisi mullistaa mädän kapitalismin, iloitsivat maailmanparantajat. Uusliberalismin valtakausi olisi vihdoin ohi.

Nyt kriisistä on kulunut melkein kolme vuotta. Maallikon silmissä talousajattelu ei ole muuttunut yhtään mihinkään. Näinkö nopeasti me olemme unohtaneet maailmanlopun ajat?

IMF myöntää virheensä

Tutkija Jan Otto Andersson Åbo Akademista on sitä mieltä, että jollain tavalla vuoden 2008 kriisi on muuttanut finanssi- ja rahapolitiikkaa.

”Nyt jopa Euroopan keskuspankki ostaa valtioiden velkakirjoja, eli rahoittaa valtioita. Tämä ei olisi edes sallittua vanhojen sopimusten mukaan. Muiden euromaiden Kreikalle ja Irlannille antama tuki ei vastaa Maastrichtin sopimusta. On puhuttu myös paljon siitä, että valvontaa pitäisi lisätä.”

Jopa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on alkanut katua tekemiään virheitä. Vielä vuotta ennen suurta kriisiä, vuonna 2007, IMF:n mukaan kaikki meni hyvin.

”IMF myöntää tehneensä­ virheitä, koska on uskonut valta­virta­iseen talouspolitiikkaan. Nyt sen mielestä pitäisi huomioi­da myös muut talouspolitiikan ­suuntaukset.”

Valtavirtaisen talouspolitiikan mukaan julkisen sektorin mahdollisuudet vaikuttaa talouden suhdanteisiin ovat vähäiset, ja vapaasti toimiessaan markkinat kyllä korjaavat itse itsensä. Useimpien tulkintojen mukaan julkisen sektorin budjetti on pidettävä aina tasapainossa. Laskusuhdanteessa se tarkoittaisi menojen leikkauksia.

Anderssonin mukaan vuoden 2008 kriisin aikana Suomessa hyväksyttiin, että budjettivaje kasvaa voimakkaasti, eikä isoja leikkauksia pitäisi tehdä. Tämä taas on keynesiläisen talouspolitiikan mukaista.

”1990-luvun laman jälkeen huomattiin, että kun valtio säästää, se johtaa lisääntyvään työttömyyteen. Toki tilanne on nyt eri. 90-luvun kriisi oli oma kriisimme, tämä vain heijastus muualta. Vaikka bruttokansantuotteen lasku vuonna 2008 oli suurempi kuin 1990-luvulla, työttömyys ei kasvanut yhtä paljon. Joitain keynesiläisiä metodeja on hyväksytty.”

”Leikata pitää”

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on jonkin verran eri mieltä. Hänen mielestään pankkien tukeminen mahtuu hyvin valtavirtataloustieteen tulkintaan, joten kyse ei ole keynesiläisestä politiikasta.

”Valtavirtataloustieteen mukaan normaalisti markkinatalous­ on itseohjautuvaa ja johtaa tasapainoon, mutta sitten on erikoistilanteita, jolloin pitää julkisten interventioiden avulla puuttua asiaan.”

Patomäen mukaan tulkinta sopii hyvin talouskriisiin, joka oli poikkeus.

”Välittömän kriisin aikana otettiin lainaa tai keskuspankkien kautta luotiin uutta rahaa, mutta heti elvytyksen jälkeen velat haluttiin maksaa pian takaisin. Tämä taas on monin paikoin johtanut siihen, että uusliberalistiset uudistukset ovat itse asiassa syventyneet.”

Tästä radikaalein esimerkki on Britannia, jossa hallitus on leikannut rajusti julkisen sektorin palveluita ja sosiaalisia tulonsiirtoja. Patomäen mukaan sama mentaliteetti on vallalla myös Suomessa, vaikka lama ei iskenytkään Suomeen yhtä kovasti.

Rusinat pullista

Kriitikot kutsuvat valtavirtatalous­politiikkaa uusliberalismiksi.

Patomäki muistuttaa, että uusliberalismi ei ole kuitenkaan pelkkää talouspolitiikkaa, vaan yhteiskunnan instituutioiden uudelleenjärjestämisohjelma. ”Kaikki nämä muut aspektit ovat jääneet kriittisen keskustelun ulkopuolelle.”

Uusliberalismi liittyy paitsi talouspolitiikkaan myös siihen, miten yksityisen ja julkisen rajaa säädellään, miten suhtaudutaan tulojen uudelleenjakamiseen ja mikä on demokratian asema yhteiskunnassa.

Uusliberalistisen mallin yhtenä vastakohtana on sosialidemokratia. Siinä missä uusliberalismi haluaa yksityistää ja kaventaa poliittista päätösvaltaa, sosialidemokratia haluaa julkistaa ja leventää politiikan aluetta.

Professori ottaa esimerkiksi yliopistot ja koulujärjestelmän.

”Yliopistojen yksiköt halutaan nähdä strategisen huippuosaamisen keskittyminä. Tämä kielii juuri markkina-ajattelusta. Ajatellaan, että yhteiskunnallista hyvää saadaan lisää, kun pannaan kaikki kilpailemaan keskenään ja poimitaan sitten rusinat pullasta eli huiput joukosta. Niille annetaan sitten kaikki resurssit ja voimavarat. Koululaitosta viedään samaan suuntaan.”

Teknisiä toimenpiteitä vailla vaihtoehtoja

Kriitikoiden mukaan uusliberalismi jyllää niin Suomessa kuin muuallakin. Samalla on kuitenkin hankala löytää ketään, joka tunnustautuisi uusliberalistiksi.

”Uusliberalismista puhuvat kriitikot. Taloustieteilijät eivät halua leimata itseään, vaan puhuvat valtavirrasta. Oppikirjataloustiede on ollut niin dominoivaa, että on ollut helppo sanoa, että kaikki ovat samaa mieltä”, sanoo Andersson.

Patomäen mukaan uusliberalismi-sanan negatiivinen kaiku johtuu osin sen konservatiivisuudesta – ja radikaaliudesta.

Uusliberalismiin liitetään konservatiivinen, taaksepäin katsova leima siksi, että se halusi monessa suhteessa palata 1800-luvulle. Esimerkiksi uusliberalismin yksi tärkeimmistä ideologeista Friedrich Hayek kannatti paluuta 1800-luvun talousliberalismin ihanteisiin.

Toisaalta taas uusliberalismin tunnettujen muotojen thatcherismin ja reaganismin kriitikot saivat opin kuulostamaan radikaalilta.

”Valtavirtajulkisuus toimii sen mukaan, että toiminnan pitää olla normaalia, arkijärjen mukaista. Poliittisen uudistustyön pitää olla mieluummin teknillistä ja tieteellistä kuin sellaista, missä yritetään ideologisesti muuttaa maailmaa”, selittää Patomäki.

Varsinkaan suomalaiseen kulttuuriin ei ole sopinut se, että uudistuksia tehtäisiin ideologioiden nimissä. Siksi Patomäen mukaan 1980-luvun jälkeen uusliberalismia ovat lähinnä toteuttaneet teknokraatit, virkamiehet.

”Suomessa ei kannata sanoa, että minä kannatan uusliberaalia ideologiaa, vaan että täytyy uudistaa hyvinvointijärjestelmää, jotta kilpailukyky pysyy korkealla. Kyseessä on vain ikään kuin tekninen toimenpide, jolla taataan, että valtiolla on verotuloja myös tulevaisuudessa.”

Hyvinvointivaltiota pitää siis hieman ajaa alas, jotta se voitaisiin säilyttää.

Teknokraatilla ei ole ideologiaa

Patomäen mielestä sanan käyttö on kuitenkin perusteltua, koska uusliberalismissa on viitteitä 1800-luvun talousliberalismiin, mutta uudessa, teknistetyssä muodossa, jolloin mukana on muitakin ulottuvuuksia ja tasoja.

Uusliberalismi-sanaa puoltaa myös se historiallinen tosiasia, että vanha, lähes kokonaan kertaalleen hävinnyt talousliberalismi on sen kautta tehnyt näyttävän paluun.

Toisen maailmansodan jälkeen noin 20 vuoden ajan juuri kukaan ei uskonut vanhaan talousliberalismiin sen puhtaassa muodossa. Uusliberalismi nosti vanhuksen haudasta ja teki siitä jälleen seurapiirikelpoisen.

Mutta mitä sanaa käyttävät sitten ne teknokraatit, jotka toteuttavat uusliberalistisia uudistuksia, mutta kieltävät noudattavansa uusliberalismia?

”Hyvin harvat enää myöntävät, että heillä olisi mitään ideo­logiaa. Uusliberalisaatio on tapahtunut aikakaudella, jolloin on ajateltu, että ideologiat ovat – taas kerran – loppu”, vastaa Patomäki.

Monille markkinatalousuudistajille ideologia liittyy heidän puoluekantaansa, ei niihin teknisiin uudistuksiin, joille he eivät näe vaihtoehtoja.

”Monet eivät näe tekojensa ja niiden taustalla olevien ideoiden välistä yhteyttä.”

Termit

  • Oikeaoppinen talouspolitiikka perustuu ajatukseen, että markkinat ovat itseohjautuvia ja pyrkivät tasa­painoon, joka on kaikille edullinen. Tasapainossa kukaan ei voi päästä parempaan asemaan ilman, että jonkun toisen asema huononee. 1800-luvulta periytyvä klassinen talousliberalismi on oikeaoppisen talouspolitiikan isoisä.
  • Uusliberalismi on paitsi markkinoiden vapauttamista oikeaoppisen talouspolitiikan mukaisesti, myös markkinaidean soveltamista julkisiin instituutioihin. Eli mitä enemmän yhteiskunta on yksityistetty ja mitä vähemmän julkisen säätelyn alla, sen parempi. Uusliberalismi ulottuu klassista talousliberalismia syvemmälle yhteiskuntaan. Heikki Patomäen mukaan uusliberalismi rakentaa ihmiset omaa etuaan hakeviksi, kilpaileviksi huippuyksilöiksi. Tätä ajatusta voidaan soveltaa yhteiskunnan eri alueilla talouspolitiikkaa laajemmin.
  • Keynesiläinen talouspolitiikka uskoo yhteiskunnan säätelyyn talouden syvimpien kuoppien ja korkeimpien kumpujen silottamisessa sekä talouskasvun edistämisessä. Julkisen kulutuksen tukeminen, julkiset investoinnit ja tulonsiirrot huono-osaisten hyväksi kuuluvat keynesiläiseen työkalupakkiin. Hyvinä aikoina valtiovalta jarruttaa kulutusta ja nostaa veroja inflaation hillitsemiseksi.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!