Praia de Tofon paratiisirannalla voi saada seuraa helmikoruja myyvistä pojista. Kuvassa Fernando, Alex ja Felipe.

Helmenpunojan opissa

Mosambikin autiolla hiekkarannalla suurimman rauhan saa kohtaamalla häiritsijänsä.

Teksti: Elisa RimailaKuva: Elisa Rimaila

PitkätTyöTalousKauppaLapset ja nuorisoMosambik

Jokin lämmin ja pehmeä lysähtää maahan. Sen karvat hipaisevat käsivartta ja pakottavat silmät auki. Vaalea rakkikoira makaa peiton kulmalla. Sen kylki pullistelee hengityksen rytmissä.

Mikä röyhkimys! Jäykistyneenä mietin, lähdenkö pois vai häädänkö tunkeilijan reviiriltäni. Koira kääntää kyllästyneenä päätään. Ruskeat silmät tuijottavat.

Praia do Tofolla Mosambikissa ei ole turistisesonki. On vain kaksi kilometriä tyhjää hienorakeista hiekkarantaa. Koira jää kyljelleen, kun vedän pyyhkeeni kulman sen alta ja lähden.

Levitän pyyhkeen uuteen paikkaan ja sipaisen iholle lisää aurinko­voidetta. Paratiisi. Ei töniviä ihmismassoja, ei laukun kyttäämistä, ei tuijottamista. Ei melua, vain valoa ja lämpöä. Seitsemän tunnin hikisen ahdas ja kuoppainen ­chapa-matka on vain muisto. Suljen silmäni. Meri kohisee hiljaa.

Taas jokin laskeutuu viereeni.

”Miss, hello Miss?”

Nuori poika kuluneessa t-paidassaan levittelee simpukoista, puu- ja muovihelmistä punottuja ranneketjuja nähtäväkseni.

”I give you a good price.”

Suuret ruskeat silmät tuijottavat vakavina.

Ärsyttää ja naurattaa. ­Huvittaa nuoren, ehkä 11-vuo­tiaan, kauppamiehen totisuus. Ja ärsyttää – ei hetken rauhaa. Suljen silmäni ja yritän hätistää tunkeilijan olemalla välittämättä hänestä. Sekunnit kuluvat tuskallisen hitaasti. Poika ei lähde.

Tuntuu epämukavalta maata ventovieraan edessä bikineissä. Raotan silmiäni, ja poika työntää nenän eteen nipun simpukka­ketjuja. Taempana ruskea koira maleksii kuono vesirajaa pyyhkien. Hyvä on, minä katson.

Seuraavana päivänä poika palaa – ja tuo kaverinsakin. Ei, ei, en tarvitse yhtään ketjua, yritän selittää. Taskuni tyhjenevät kolikoista ja täyttyvät simpukkaketjuista. Aamuisin juoksen paljain jaloin rannan päästä päähän. Ruskea koira liittyy seuraan alkumetreillä ja lopulta meitä on viisi: minä ja neljä sekarotuista irtokoiraa. Yritämme väistää helmiketjuja myyviä poikia. Parissa päivässä tunnen heidät jo nimeltä: Rafael, 17, vakavailmeinen Pedros, 11, myyntipuheita puhkuva Mr Jack, 12.

Iltapäivällä päätän jututtaa poikia. Miten heillä on aikaa maleksia tällä rannalla kaikki päivät?

Ovatko he koulussa? Miksi he myyvät helmiketjuja? Mitä he haluavat tehdä isona?

”Tarvitsen rahaa ostaakseni koulukirjoja”, sanoo Mr Jack. Hän ei osaa sanoa, mitä haluaa isona tehdä.

Pedros haluaa opettajaksi. Rafael kohauttaa olkiaan.

12-vuotias Alex katsoo merelle pitkään. Kädet rypistävät repun hihnoja. Hiljaisuus on vaivaannuttavaa.

”Voin opettaa sinua tekemään tällaisia”, hän sanoo äkisti ja istuu hiekkaan kaivamaan repustaan siimaa, helmiä ja simpukoita. Istun hänen viereensä. Väkerrän ensimmäisen ranneketjuni kimpussa 45 minuuttia. Nuori opettajani tarkastelee työn jälkeä vakavana.

”Saisiko tämän kaupaksi”, minä kysyn. Alexia naurattaa. Tekeleeni on hirvitys. ”Tehdään toinen”, hän sanoo eikä suostu ottamaan rahaa ensimmäisestä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!