Mustan kullan tuoksu

Meksikon Chiapasin vuoristokylissä kaikki on sidoksissa kahviin ja sen myyntiin.

Teksti: Alejandro CárdenasKuvat: Meeri Koutaniemi

PitkätMaatalous ja maaseutuRuokaYmpäristö

Pinabetalin vuoristokylään kuljetaan kapeaa soratietä, joka tunkeutuu syvälle Chiapasin ylängön kos­teaan metsään. Ennen vuoden 1994 kansannousua Pinabetaliin pääsi vain jalan Bachajónin kylästä kuuden kilometrin päästä. Oli lähdettävä matkaan hyvissä ajoin ennen aamunkoittoa ja selviydyttävä viidakkomaastosta.

”Zapatistit toivat mukanaan enemmän hyvää kuin pahaa”, sanoo vanha mies vaisulla äänellä. Hän matkustaa kanssani rämän auton lavalla. Kyyti Ocosingon kaupungista maksaa 30 pesoa, vajaat kaksi euroa.

Hyytävä viima kiristää matkustavien naisten ja lasten kasvojen ihoa. He ovat menossa koteihinsa ylängön pikkukyliin. Mukanaan heillä on ruokaöljyä ja vehnäjauhoa – niitä ei saa kotinurkilta. Kosteus iskee luihin ja ytimiin, mutta jylhä maisema ja satojen pienten kahviviljelmien tuoksu helpottavat matkantekoa.

Tässä Meksikon unohdetuimmassa kolkassa ei ole harvinaista kuolla parannettavissa oleviin tauteihin tai nälkään. Aliravitsemus intiaaniväestön keskuudessa on yleistä. Lähes kaikissa talouksissa ruoka valmistetaan yhä puilla tai hiilellä. Kolmasosa alueen miehistä ja puolet naisista eivät osaa lukea.

Pienet kahviviljelmät ovat täällä kaikki kaikessa. Toimeentulo, uskonto, perhe, arki, kaikki on sidoksissa kahviin ja sen myyntiin.

Tuottaja saa vain murto-osan

”Pinabetalissa aurinko on kahvipavun muotoinen. Yössä tuoksuu paahdettu kahvi”, Marcos Gómez kertoo ylpeänä. Kaikkien alueen perheiden tapaan hänenkin perheensä on omistanut elämänsä kahvipapujen kylvämiselle, korjuulle ja kauppaamiselle.

Marcosin päivä alkaa aamukolmelta. Hän nousee laudoista kyhätyltä patjattomalta laverilta puhdistamaan edellispäivänä kerätyt kahvipavut. Sitten hän levittää ne talonsa katolle, jossa ne kuivuvat nousevan auringon lämmössä ennen säkkiin pakkaamista.

Aamuviideltä Marcosia odottaa keit­tiössä Patricia-vaimon keittämä kahvi­kupponen, lautasellinen jauhettuja papuja ja neljä puuhellalla vastapaistettua maissitortillaa. Puuhella toimii samalla talon lämmön lähteenä. Viisivuotias Valeria seuraa isänsä aamutoimia: on haettava vielä säkki ja kori, omien käsien lisäksi ainoat työkalut, jotka Marcos ottaa mukaan kahviviljelmälleen Palu Chen -vuoren rinteelle.

Tässä kaukaisessa etelän kolkassa tseltal-intiaani Marcos kerää kahvin, jota juodaan pohjoisessa. Marcos ja miljoonat pienviljelijät Brasiliassa, Vietnamissa tai Etiopiassa kattavat satojen miljoonien kaupunkien asukkaiden kysynnän.

Meidän ja Marcosin viljelmän välillä toimii mutkikas välitysverkosto, jonka voitot eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Tuottajalle kahvikupin hinnasta jää vain murto-osa.

Osuuskunta Paluch’en

”Tajusimme, että yksittäinen risu on helppo katkaista, mutta kokonainen risukimppu ei helposti murru. Yhdistimme voimamme lähialueen viljelijöiden kanssa ja perustimme osuuskunnan, jotta kahvin viljely sujuisi paremmin.”

Marcos raivaa vuoristokasvillisuutta tieltään machete-veitsellä ja puhuu kahvi­viljelmästään kuin lapsesta, joka kaipaa erityisen hellää hoitoa. Hänen saappaansa uppoavat mutaan. Olemme tulossa kosteammalle alueelle, joka mahdollistaa hyvän kahvipavun kasvun. Marcos jutustelee kahvista maalaismaiseen ja tuttavalliseen tapaan.

Marcos ja 79 muuta pienviljelijää kuuluvat Paluch’en-nimiseen osuuskuntaan. He asuvat Pinabetalin, Mequehan, Huaquitepecin, Aurora Buena Vistan, San Antonio Builujin ja El Encanton vuoristokylissä.

Viljelijöitä johtava 35-vuotias Manuel Álvarez Pérez puhuu kahvista yhtä viisaasti ja arvokkaasti kuin taloustieteilijä rahoitusmarkkinoista. Manuelin, Marcosin ja Paluche’nin taival on mutkikas.

Vaikka Meksiko on maailman kuudenneksi suurin kahvintuottaja, maan markkinat ovat 85 prosenttisesti vain muutaman ylikansallisen yrityksen käsissä. Loput 15 prosenttia jää pientuottajille, joiden on toimitettava ja myytävä tuotteensa suoraan paahtimoille ja ulkomaisille ostajille.

Kojootit – ensimmäinen välikäsi

Luonnonmukaisen viljelyn ja reilun kaupan avulla osuuskunta pyrkii taloudellisesti kannattavaan kahvinviljelyyn. Kumppanikseen Paluch’en löysi itävaltalaisen kahvintuojan EZA:n, joka maksaa reilun kaupan periaatteiden mukaisen takuuhinnan. Tämä takaa osuuskunnan viljelijöille ja heidän perheilleen suhteellisen vakaat tulot.

Ongelmana on aina ensimmäinen laivaus. Kuten muutkin ostajat, EZA vaatii todistuksen luonnonmukaisesta viljelystä ja maksaa vasta, kun kahvikvintaalit odottavat laivausta. Kansainvälisillä markkinoilla käytäntö on itsestään selvä, mutta köyhällä ja syrjäisellä Chiapasin ylängöllä se tarkoittaa rahaa ja logistiikkaa, joita ei ole.

Jotta rahaa saadaan ennen laivausta, ensimmäinen joulukuun alun kahvi­papusato myydään ylikansallisten yritysten asiamiehille, kojooteille. Kojootit ovat ensimmäinen monista kahvin ympärillä pyörivistä ammattimaisista ja puoliammattimaisista välikäsistä, joista toisilla on sombrero ja toisilla valkoiset kaulukset.

”Ensimmäisestä kojooteille myydystä sadosta tienaamme rahat, joilla maksamme seuraavien satojen säilytysvaraston vuokran ja palkat apuväelle papujen keruusta ja pakkaamisesta. Sitten pitää vielä kerätä rahat, joilla maksetaan kahvisäkkien kuljetuskontti.”

Ennen auringonlaskua Manuel Álvarez palaa kotiin koirineen. Pinabetalin läheisyydessä häntä tervehditään kunnioittavasti. Suurin osa lähistön asukkaista kutsuu Manuelia tseltalin kielellä serkuksi, sillä melkein kaikki kyläläiset ovat tavalla tai toisella sukua keskenään.

Manuelin vaimo Adela imettää pariskunnan poikaa. Pariskunta kertoo tulevaisuutensa olevan täällä.

”Synnyimme täällä, emme lähde täältä ikinä. Kahvi on meidän, ja nyt tiedämme, että Paluch’enin avulla sitä voi myydä ulkomaille”, Adela sanoo.

”Paluch’en auttaa myös opinnoissa. Haluan, että poikani käy koulua ja oppii lukemaan ja kirjoittamaan, puolustamaan itseään ja meitä. Haluan opettaa pojalle, minkä isäni opetti minulle. Hän oppii viljelemään maata, pitämään maasta huolen, tuntemaan tulevansa maasta, olevansa yhtä sen kanssa.”

Kädet ristissä

On jo myöhä. Pinabetalissa pidetään messu joka päivä. Marcosin vaimo Patricia on kiihkeä uskovainen, sillä ”Jumala ei ole syypää pappien tekoihin”. Tällä Patricia viittaa väärinkäytöksiin katolisen kirkon sisällä.

Kuparinruskea käsi tekee ristinmerkin. Samat kädet auttoivat aamulla Valeria-tyttären pukemisessa, aamiaisen valmistamisessa Marcosille, kodin siivoamisessa ja kahvipapujen keräämisessä.

”Kiireinen sadonkorjuuaika lähestyy, ja kaikkien apua tarvitaan, jopa pikku Valerian.”

Patrician tapaan monet naiset auttavat palstoilla kahvipapujen keräämisessä joko siksi, että työtä on paljon tai siksi, että miehet ovat muuttaneet paremman työn perässä Chiapasin osavaltion isompiin kaupunkeihin San Cristóbaliin ja Tuxtlaan tai Yhdysvaltoihin.

Patricia kerää papuja, karsii pensaita ja puhdistaa palstaa samalla, kun opettaa minulle, minkä näköinen on oivallinen kahvipapu: ”punainen kuin meissä kiertävä veri”. Patricia kertoo myös luonnonmukaisesta tuholaistentorjunnasta ja viljelymaan suojaamisesta sekä kojoottien toisille tuottajille maksamista hinnoista.

Myös hänen elämänsä pyörii kahvipapujen ympärillä. Syömme zizolia Marcosin perheen kanssa mäntylaudoista improvisoidun pöydän ympärillä. Puuliedellä lämpiävät tortillat ja pannullinen vastapaahdettua kahvia. Kanojen, koirien ja maalattialla leikkivän lapsen äänet sekoittuvat keittiöstä kuuluviin tseltalin, espanjan ja suomen sanoihin. Minulta kysellään Suomesta ja siitä, pidetäänkö täälläkin kahvista. Minun on vaikea löytää sanoja, joilla kertoa heille, että Pohjois-Esplanadilla kahvikuppi maksaa kolme euroa. Sillä summalla he elävät kokonaisen viikon.

Yö laskeutuu, ja huomaan Marcosin olleen oikeassa. Pinabetalissa aurinko on kahvipavun muotoinen. Ja kyllä: yössä tuoksuu paahdettu kahvi.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!