Kello on hiukan yli kuusi. Aamuhämärä hehkuu purppuraisena, kun astelen kylän halki. Kosteus on tiivistynyt harmaiden kivi­talojen seiniin, ilmassa on vielä yön viileyttä.

Mullan ja karjan tuoksuun sekoittuu vastakeitetyn arabialaisen kahvin aromi – lammaspaimenet ovat heränneet ennen minua. Talojen karjasuojista vuohet kurkistelevat uteliaina rehu­annostaan odottaen. Kukot kiekuvat, aasit ääntelevät parhaan taitonsa mukaan. Uusi päivä Yanounissa on alka­massa.

Yanoun on Länsirannan pienin kylä: kahdeksankymmentä asukasta, viisitoista perhettä. Muutama auto, moninkertainen määrä aaseja ja satoja lampaita. Paikalliset elävät maanviljelyllä ja karjan­kasvatuksella, myös oliivit ovat tärkeä elinkeinon lähde. Yanounissa on asuttu sukupolvien ajan isiltä perittyjen oppien mukaan.

Etelämpänä riehuva Gazan konflikti ei ainakaan vielä ulotu Yanounin rauhaan. Kylän konkreettisin uhka tuijottaa vastapäiseltä kukkulalta minunkin makuuhuoneeseeni. Kivenheiton päähän noussut Itamarin siirtokunta ja sen kahdeksan etuvartiostoa saartavat Yanounin joka puolelta.

Siirtokuntalaiset estävät kyläläisiä menemästä laidunmailleen ja tekevät kylään väkivaltaisia hyökkäyksiä. Iltaisin siirtokuntien spottivalot hallitsevat koko maisemaa. Tähtiä näkyy vähemmän kuin ennen. Sirkkojen siritys peittyy siirtokuntalaisten vahtikoirien louskutukseen.

Vuonna 2002 siirtokuntalaisten väkivalta yltyi niin, että lähes koko kylän väki pakeni kodeistaan. Siitä lähtien Yanounin asukkaisiin on kuulunut paikallisten arkea turvaavien ulkomaalaisten ihmisoikeustarkkailijoiden joukko. Sille asialle minunkin reppuni on tänne kulkeutunut.

Nyt siirtokunnan spottivalo on sammutettu, auringon ensi säteet kultaavat Yanounin kukkulat. Laskeutuessani kylänraittia alas laaksoon ruskettunut käsivarsi vilkuttaa vaaleankirjavan lammaslauman keskeltä, talikko heiluu. Se on Rashed, kylän pormestari.

”Sabah ilkher, hyvää huomenta”, huikkaan ja nappaan kypsän viikunan lammaskarsinan viereisestä puusta. Rashed on hoitanut pormestarin virkaa kansainvälisten apujoukkojen saapumisesta lähtien. ”Nykyisin lapset uskaltavat taas leikkiä ulkona, se on hyvä merkki”, hän toteaa.

Kuljen eteenpäin vuohien ja lampaiden jätöksiä väistellen. Laidunmaat muuttuvat edempänä oliivilehdoiksi, puut notkuvat vihreitä oliiveja. Sadosta taitaa tulla hyvä. selle puolelle Yanounin uloimmat talot kylpevät jo auringossa. Kahdeksanvuotias Abdulrahman hyvästelee koiranpentunsa ja nostaa repun selkäänsä, on kiiruhdettava kouluun. Minä taitan paluumatkani hänen perässään. Hiki valuu selkää pitkin, kun kiipeän rinnettä takaisin talolle.

Naapurin rouva tuikkaa käteeni tuoreen leivän ja kulhollisen vuohenmaitojogurttia. ”Mukavaa päivää”, minulle toivotetaan. Sitä samaa, Yanoun, sitä samaa.

EAPPI-tarkkailijoiden mielipiteet ovat henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon ulkomaanapu) mielipidettä.