Ei se paikka, vaan ne ihmiset

Inka Haukka pohtii kolumnissaan ihmisten tärkeyttä matkustaessa.

Teksti: Inka Haukka

NäkökulmatKulttuuriMatkailu

Jouluaattoilta Santiagossa, Chilessä. Olen menossa nukkumaan, kun tapaan rappukäytävässä vuokraisäntäni Ignacion. Mies, jonka olen tavannut vain kaksi kertaa, ei suostu ottamaan kuuleviin korviinsa, että olen menossa nukkumaan näin aikaisin. Hän vaatii, että vietän jouluaaton hänen ja hänen perheensä kanssa.

Pian olen keskellä chileläistä perhejoulua. Paikalla ovat Ignacion vaimo, lapset ja parisenkymmentä sukulaista. Syömme, juomme, laulamme ja avaamme joululahjat. Ignacio ajaa minut kotiin aamuviideltä.

Astun väsyneenä, nälkäisenä ja janoisena ulos bussista El Salvadorissa. Takana on parinkymmenen tunnin bussimatka. Viiden minuutin kuluttua bussi jatkaa kohti päämäärääni, Nicaraguan pääkaupunkia Managuaa.

Pyydän asemalla seisovalta tupakoivalta elsalvadorilaisrouvalta savukkeen. Hän sanoo jotain, mitä en ymmärrä ja katoaa asemarakennukseen.

Muutaman minuutin jälkeen rouva palaa ja ojentaa minulle tupakka-askin, litran vesipullon sekä kasvispiirakan. Tarjoan rahaa, mutta hän kieltäytyy kohteliaasti, hymyilee kauniisti ja toivottaa minulle hyvää matkaa.

Nukun katkonaista unta bussiaseman epämukavalla penkillä Arequipassa, Perussa. Vapisen kylmästä.

Bussini lähtöön on vielä useita tunteja.

Säpsähdän hereille, kun bussiaseman vartija seisoo edessäni ja sanoo jotain. Miehellä on kädessään paksu viltti ja kuppi kuumaa teetä, jotka hän ojentaa minulle. Mies toivottaa hyvää yötä ja pyytää palauttamaan viltin vartijakoppiin ennen lähtöni.

Hiostavan kuuma maaliskuun yö Rurrenabaquessa, Boliviassa. Oksennan ja vaikeroin läpi yön kuumeisena.

Aamuseitsemältä oveeni koputetaan. Iäkäs armeijaup- seeri kysyy vointiani. Hän komentaa luokseen kaksi nuorta sotilasta, jotka vastalauseistani huolimatta taluttavat minut armeijan jeeppiin ja ajavat minut sairaalaan. Sotilaat odottavat kolme tuntia kanssani, että lääkäri ottaa minut vastaan. Sitten he
ajavat minut apteekin kautta takaisin kotiin.

Tätä kirjoittaessani takana on reilut puoli vuotta matkustamista Latinalaisessa Amerikassa. Kaikki parhaat kokemukseni liittyvät ihmisiin. En lakkaa hämmästelemästä, kuinka monta kertaa ventovieraat ihmiset ovat osoittaneet vilpitöntä ystävällisyyttä minulle. Olen selvinnyt vaikeista tilanteista vain siksi, että ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka välittävät.

Minulta kysytään usein, mikä on ollut tähän mennessä paras paikka, missä olen matkustanut. Vastaan aina samalla tavalla: kyse ei ole paikasta, vaan ihmisistä. Maailman kaunein paikka muuttuu maanpäälliseksi helvetiksi, jos siellä kohtaa töykeitä ihmisiä. Ja päinvastoin: tylsäkin tuppukylä muuttuu paratiisiksi ystävällisten ihmisten ansiosta.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!