Iikka Vehkalahden mielestä hyvä dokumentaristi löytää arkipäivästä suuria moraalisia ristiriitoja.

Iikka Vehkalahti - moraalisaarnaaja

Dokumenttielokuva on hyvä kohde kehitysyhteistyölle, tuottaja Iikka Vehkalahti sanoo.

Teksti: Marianna LaihoKuva: Marjaana Malkamäki

PitkätKulttuuriMatkailuMediaSuomi

Iikka Vehkalahti on kiireinen mies, joten sovimme haastattelun lounasajaksi. Ravintolassa on pitkä ruokalista, jota hän ei ehdi tutkia. Hän pyytää suosituimman annoksen. Se on makkarapannu.

”Tätä ei sitten kerrota vaimolle.”

Hän sanoo pitävänsä ruoanlaitosta ja ruuasta – vähän liikaa. Hän on hotkinut elämänsä aikana sievoiset määrät myös dokumentteja.

Viimeiset kolmetoista vuotta Vehkalahti on luotsannut Yleisradion Dokumenttiprojektia. Kuluneen vuoden hän on ollut virkavapaalla ja opettanut Tampereen yliopistossa. Journalistiikan vierailevan professorin pesti päättyy nyt kevätlukukauden lopussa.

Vehkalahti on ollut perustamassa monia dokumenttielokuvaan liittyviä kansainvälisiä yhteistyöhankkeita. Ei ihme, sillä kehitysmaiden asiat ovat olleet lähellä hänen sydäntään nuoresta lähtien.

Elokuva-alalle teatteritieteen tutkinnon tehnyt mies tuli mutkitellen, toimittajan työn kautta. 

”Tuotantoyhtiö Epidemin kolmannen maailman maista kertovat dokumentit olivat minunlaiselleni 1960–70-luvun nuorelle miehelle suunnannäyttäjiä. Ne olivat jännittäviä ja hyvin tehtyjä”, hän sanoo.

Aika suosi tuolloin muutenkin yhteiskunnallisten asioiden esille tuomista. Vehkalahti kuunteli Hectorin Palkkasoturia ja luki kirjoja Martin Luther Kingistä. Mustan ihmisoikeustaistelijan surma tyrmistytti.

”Kärsin hyvinvointiyhteiskunnan ihmisen syyllisyydestä. Dokumentti oli ihanteellinen väline yrittää ratkaista tätä ristiriitaa.”

Jos ennen dokumentit kertoivat, miten asiat olivat pielessä ja miten ne pitäisi muuttaa, niin nykyään ne esittävät lähinnä kysymyksiä. Vastaukset jäävät katsojalle.

Makkarapannu saapuu pöytään. Kolme jykevää pötkyä on sijoitettu valurautapannun reunoille. Niiden alla on uunissa haudutettuja pekonisipuliperunoita. Keskellä komeilee punainen paprika. 

Vehkalahti katsoo pannua huvittuneena.

”Kevyttä jokamiehen syötävää”, hän sanoo ja tarttuu haarukkaan ja veitseen.

Dokumentit ovat kauppatavaraa siinä missä tavarat yleensä. Kysyntä ja tarjonta etsivät toisiaan. 

Vehkalahden mukaan tämänhetkinen tarjonta on kirjavaa. Toisessa päässä ovat reality-ohjelmat tyyliin karvaiset lapset ja rottia syövät aikuiset ja toisessa päässä suurten tuotantojen dokumenttielokuvat, jotka pohtivat globaalia maailmaa.

”Yhteistä näille on se, että television katsojan on viihdyttävä niiden äärellä. Vaatimuksena on, että uteliaisuus ja kurkistelun halu tulevat tyydytetyiksi.”

Päivän sana on narratiivi. Tarinallisuus ei kuulu vain fiktioon. Sitä halutaan niin journalismiin kuin muuhunkin faktaan perustuvaan tuotantoon.

”Narratiivisuus ei välttämättä suosi aihelähtöisiä juttuja. Monimutkaisten taloudellisten kuvioiden sisällyttäminen yhden ihmisen tarinaan ei ole helppoa.”

Uhreja aina vaan

Vehkalahti puhuu paljon haastateltavan subjektiudesta.

Olemme kyllästettyjä kuvilla, joissa köyhän maan köyhä ihminen katsoo apeana kameraan. Toinen normikuva on sodan jaloista pakenevat siviilit, joita länsimaalaiset sotilaat tai avustusjärjestöjen edustajat auttavat.

Vehkalahti sanoo, että vuonna 2010 joka kuudes televisiossa (Yle, MTV3, Nelonen, Jim) esitetty dokumentti oli kuvattu kehitysmaissa. Reilusti yli puolet niistä kuvasi sotaa, riistoa, nälkää, prostituutio­ta tai ihmiskauppaa. Vain viitisen prosenttia dokumenteista oli tuotettu muualla kuin Euroopassa tai USA:ssa.

”Haluamme nähdä etelän aina vaan ongelmakeskeisesti ja ihmiset siellä pelkkinä uhreina.

Lähestymme ihmisiä ajatuksella: mitä minä haluan haastateltavastani. Miten tämän kuvion saisi muutettua?”

Vehkalahti sanoo, että jos kysyy ihmiseltä itseltään, mitä hänellä on mielessään, hän ei välttämättä ala ensimmäisen kertoa köyhyydestään, vaikka köyhä olisikin. Hän saattaa kertoa hyvinkin positiivisen elämäntarinan.

Keskustelua demokratiasta

Olisi helppo ajatella, että kehitysmaissa ei tehdä dokumentteja, koska ei ole tekijöitä. Näin se ei kuitenkaan mene.

”Tekijöitä on, joissakin maissa vieläpä useita. Myös dokumentteja on tarjolla ostettavaksi”, Vehkalahti sanoo.

Ongelma on se, että monet dokumenteista ovat teknisesti ja usein myös kerronnallisesti epätasaisia. Ne eivät välttämättä aukene länsimaalaiselle katsojalle.

Saadakseen myytyä nykyistä enemmän dokumenttejaan, kehittyvien maiden tuotannot tarvitsevat enemmän resursseja, opettajia ja leikkaajia. Vehkalahden unelma on hankkia tukea paikallisille tekijöille.

”Kehityksen keskeisiksi kysymyksiksi ovat nousseet viime vuosina demokratia ja ihmisoikeudet.

Vielä kymmenen vuotta sitten ajattelin, että köyhissä maissa löytyy räikeämpiäkin ongelmia kuin resurssipulaiset dokumentaristit. Jos dokumentti kuitenkin synnyttää keskustelua siitä, mihin suuntaan yhteiskunnan pitäisi mennä, eikö juuri se, jos mikä, edistä demokratiaa.”

”Aion lähestyä Heidi Hautalaa tässä asiassa”, Vehkalahti sanoo.

Tämä hetki on tärkeä

Suomalainen dokumenttielokuva voi hyvin. Tekijöitä valmistuu alan kouluista ja katsojia on kohtuullisesti. Monet dokumentit ovat olleet kiitettävästi esillä myös julkisuudessa, esimerkiksi Säilöttyjä unelmia, Punaisen metsän hotelli ja varsinkin Miesten vuoro.

”Ikävä kyllä alan rahoitusta on vähennetty. Jää nähtäväksi, miten se tulee näkymään dokumenteissa.”

Siitä, kun Vehkalahti on itse viimeksi tehnyt dokumentin, on kymmenen vuotta. Nimeltään se oli Tehri – kaksi matkaa.

”Tehri on esseetyyppinen dokumentti muistista ja muistamisesta. Se, mikä on, katoaa. Siksi tämä hetki on tärkeä.”

Kotoa maailmalle ovat kadonneet Vehkalahden kahdesta avioliitosta syntyneet lapset, nuorinta lukuun ottamatta. Hän toimii kuitenkin vaimonsa kanssa tukivanhempina kahdelle lapselle, jotka vierailevat heillä säännöllisesti.

”Lapset pitävät minut virkeänä ja liikkeessä.”

Hyvän tavoittelu

Iikka Vehkalahti kutsuu itseään moraalisaarnaajaksi. Hyvä dokumentintekijä – ja journalisti – näkee hänen mukaansa pidemmälle ja syvemmälle kuin muut. Hän löytää arkipäivästä suuria moraalisia ristiriitoja.

Vehkalahti ei kuitenkaan hehkuta henkensä uhalla työskentelevien sankaritekijöiden puolesta, vaan tyytyy ajatukseen, että jokainen meistä tekee vain työtänsä, moniin reunaehtoihin, epämieluisiinkin, sopeutuen.

”Silti olisi hyvä, ettei kadottaisi ainutlaatuisen tavoittelua. Jo sen tavoittelu pitää hengissä.”

Vehkalahti kertoo, että aloittaessaan journalistiikan vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa moni muistutti häntä siitä, etteivät nykypäivän nuoret ole poliittisesti ajattelevia.

”Puoluepoliittisesti he eivät varmaan olekaan. Mutta ainakin ne nuoret, jotka ovat tulleet minun kurssilleni, ovat yhteiskunnallisesti ja eettisesti hyvin valveutuneita. Olen oppinut heiltä paljon.”

Makkarapannu on tyhjä, paprikanrippeitä lukuun ottamatta.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!