Laittomien tehtaiden salatut huoneet

Italialaisesta Praton teollisuuskaupungista kotoisin oleva valokuvaaja Filippo Zambon yritti 20 vuotta päästä katsomaan, millaisissa oloissa kaupungin laittomissa tehtaissa asutaan. Vuosi sitten hän onnistui.

Teksti: Pia LaineKuvat: Filippo Zambon

PitkätIhmisoikeudetYhtiötItalia

 Epäreilua. Toiset saa nukkua.

On 1990-luvun alku, ja 11-vuotiasta Filippoa ja hänen luokkakavereitaan harmittaa. Aamutunnilla opettaja patistelee heitä kuuntelemaan, mutta luokan kiinalaispojat saavat nukkua.

Opettaja ei henno herättää heitä.

Italialaisessa Praton kaupungissa on alkanut uusi aika. Toscanalaiseen teollisuuskaupunkiin on muuttanut kiinalaisia siirtolaisia, jotka ovat perustaneet omia pieniä tehtaitaan. Sellaisessa asuvat Filippon luokalle tulleet kaksi kiinalaispoikaakin.

Kotikadullaan Filippo pelaa usein jalkapalloa kiinalaispoikien kanssa. He asuvat kadun toiselle puolelle perustetuissa tehtaissa. Filippo on utelias, muttei onnistu koskaan kurkistamaan poikien koteihin.

Filippon isäkin on utelias. Hän tutustuu aivan alkuaikoina yhteen lähikadun kiinalaisista ja pääsee vilkaisemaan tehtaan sisään: jokunen ompelukone, parin perheen asuinpaikka. Sen jälkeen tehtaiden ovet sulkeutuvat, kaikilta.

Kun sanat kiinalainen ja tehdas laitetaan samaan lauseeseen, mieleen nousevat uutiskuvien valtavat tehdassalit. Niistä ei nyt ole kysymys. Pratossa tehtaat ovat pieniä, moni niistä tavalliseen kerrostaloasuntoon perustettuja.

Vuosien saatossa kiinalaisten määrä Pratossa jatkaa kasvuaan. Samoin Filippon kiinnostus siihen, mitä suljettujen ovien takana oikein on.

Suljettu yhteisö

Kun aikuistunut Filippo Zambon kulkee kaupungin keskustaan johtavaa Via Pistoiese -katua kesäisenä iltana, joka puolelta kuuluu hurinaa, surinaa ja kilkatusta. Siellä suljettujen ovien takana valmistuu tänäkin iltana valtavia määriä vaatteita, made in Italy.

Jo muinaisten roomalaisten aikanaan käyttämä, keskiaikaisen kaupunginmuurin portille johtava tie on saanut uuden lempinimen: Via Cina, Kiinatie. Matkaa­ Firenzeen ja Michelangelon kuuluun David-patsaaseen on tästä Kiinasta alle 20 kilometriä.

Praton kaupungissa on asukkaita 189 000. Arviot kiinalaisten määrästä vaihtelevat 30 000:sta aina 100 000:een. On epäselvää, kuinka suuri osuus virallisista pratolaisista on kiinalaisia. Oleskeluluvat myöntää paikallinen poliisi, mutta kukaan ei tiedä varmaksi asuvatko kiinalaiset juuri siinä kaupungissa, josta ovat luvan saaneet. Kiinalaisten yhteisö kasvattaa juu­riaan Pratoon. Kaupungissa toimii buddhalai­nen temppeli ja kaksi kiinalaista kirkkoa. Toinen niistä on katolinen ja sen papin kanssa Zambon ystävystyy. Ehkä pappi auttaisi avaamaan suljetut ovet? Ei taida kannattaa edes yrittää, pappi varoittaa. Suljettu yhteisö pysyy suljettuna, niin hyvässä kuin pahassakin.

Ratsia

On varhainen aamu elokuussa 2011 eikä 30-vuotiasta Filippo Zambonia nukuta. Häntä jännittää.

Tapaaminen on sovittu poliisiasemalle. Suomalaisen lehtikuvaajakortin avulla Zambon on onnistunut asiassa, jonka ei luullut olevan mahdollista: hän pääsee kameroineen poliisin mukaan laittomaan tehtaaseen suuntautuvaan ratsiaan.

Ei Zambon mitenkään erityisesti poliisin mukaan halua. Hän haluaa vain sisään.

Poliisille nämä ratsiat ovat arkea. Niitä tehdään parina kolmena päivänä viikossa. Yhtenä päivänä ehditään ratsaamaan useampi tehdas. Mukana on toistakymmentä henkeä Italian monimutkaisen poliisijärjestelmän eri osista.

On vähän koviksen maineessa olevia varsinaisia poliiseja, lempeämpiä paikallispoliiseja ja kirjanpidosta kiinnostunutta talouspoliisin väkeä. Ja yleensä kulttuuritulkki – italiantaitoinen kiinalainen, joka osaa paitsi tulkata, myös selittää, missä mennään.

Pian poliisiautojen letka on tehtaan edustalla. Rakennus on pieni, se muistuttaa autotallin ja pienen teollisuushallin välimuotoa.

Kop, kop. Kun poliisi kolkuttaa, salatehtaidenkin ovet aukeavat. Eivät ihan heti, mutta tarpeeksi pian, ettei sisään tarvitse mennä voimakeinoin.

Ratsian ensi hetket ovat pelottavia. Koskaan ei voi olla varma, mitä suljettujen ovien takana on vastassa. Ratsiat ajoitetaan aikaiseen aamuun. Ihmisiä juoksee, osa hätääntyy, osa ottaa tyynesti. Jos oven takana sattuisi olemaan mafian väkeä, tilanne voisi käydä vaaralliseksi. Niin käy kuitenkin hyvin harvoin.

Poliisien lisäksi ratsiat menevät rutiinilla myös isolta osalta tehtaiden työntekijöistä. Moni heistä on kokenut saman aiemminkin, tai vähintään kuullut muilta, miten ratsiat toimivat. Kukaan ei ylläty.

Pratossa käytävässä kissa ja hiiri -leikissä ei ole kysymys laittomista siirtolaisista. Suurimmalla osalla työläisistä on oleskeluluvat kunnossa. Laittomia ovat nimenomaan tehtaat.

Ratsioissa monelta menee paitsi työ, myös koti, sillä osa työntekijöistä asuu pienessä kopperossa aivan työpisteensä vieressä.

Kun ratsia on ohi, tehtaan koneissa on poliisin sinetit, omistajan edustajalla kutsu oikeuteen ja henkilökunnan omaisuus nyssyköinä kadulla.

Tehtaiden omistajat tuomitaan aikanaan sakkoihin. Melko tuntuviin, mutta ei kuitenkaan sellaisiin, että ne juurikaan söisivät liiketoiminnan kannattavuutta. Seuraava tehdas aukeaa pian.

Kebabia kiinaksi

Käydään katsomassa, miltä kaiken tämän näyttämö, Via Pistoiese, oikein näyttää. Googlen kuvausauto on käynyt täälläkin. Katu on pitkä, ja toisessa päässän näkymät ja kyltit ovat kuin mistä tahansa italialaiskaupungista. Mutta kun katunumerot pienevät, kyltit muuttuvat: italiankieliset harvenevat, kiinankieliset lisääntyvät.

Kas, Doner Kebab -nimisen ravintolan ikkunassa on ruokalista vain kiinaksi. Vähän matkan päässä on Western Union -rahanvälitysyrityksen liikkeen nimikyltissä myös kiinalaisia merkkejä.

Mitä lähemmäs vanhaa keskustaa tullaan, sen enemmän kadulla näkyy ihmisiä. Kuviin eksyneiden ihmisten kasvot on peitetty, mutta lähes kaikilla on mustat, suorat hiukset eivätkä he näytä kovin italia­laisilta.

Suomeen asettunut, valokuvaajaksi opiskellut Filippo Zambon käy vanhassa kotikaupungissaan muutaman kerran vuodessa. Paikallisten asenne tulokkaiden tulvaan on kahtalainen. Toisaalta kotikulmien muuttuminen harmittaa, toisaalta bisnes on tehnyt kaupungille hyvää. Turvallistakin on. Kiinalaisyhteisön sisäisistä, pahoistakin kiistoista huhutaan kyllä, mutta ulkopuolisia ne eivät uhkaa.

Muuttoliike näkyy politiikassakin. Vuoden 2009 vaaleissa perinteinen työläiskaupunki teki tiukan käännöksen oikealle, ensimmäistä kertaa historiassaan. Oikeisto voitti kampanjoimalla ulkomaalaisvastaisuudella.

Kaupungin liike-elämälle kiinalaistehtaat olivat ensin piristysruiske, sitten nukutuspiikki. Alkuvaiheissaan ne hyödyttivät paikallisia yrittäjiä: vaatteenvalmistuksesta oli kätevää ulkoistaa osasia tekijöille, joiden kanssa ei tarvinnut puhua turhia veroista tai työehdoista. Napit ommeltiin yhtäällä, napinlävet toisaalla. Pian kuitenkin pikkupajat tekivätkin kaiken itse.

Pratolaista vaateteollisuutta ei ulkoistettu Kiinaan eikä sitä korvannut tuontitavara. Sen korvasi kiinalaisomisteisissa pikkutehtaissa tehdyt vaatteet. Made in Italy.

Lapsista pidetään huolta

Zambon pääsee poliisien kyytiin vielä toisellakin Italian-vierailullaan, tämän vuoden tammikuussa. Mutta enää muutamalle reissulle. Ratsioista vastaavalle poliisijohtajalle alkaa nimittäin selvitä, etteivät näiden kuvauskeikkojen sankareita olleetkaan poliisit, vaan tyhjät huoneet. Että kuvaajaa kiinnostavat enemmän ihmisoikeudet.

Zambon on kuvannut julkaistavaksi tarkoitettujen huonekuvien lisäksi myös ihmisiä ja tavaroita ratsian keskellä. Niitä hän ei kuitenkaan halua julkaista: ne on tarkoitettu vain dokumentiksi, hänelle itselleen ja ehkä tutkijoille. Kuvattavilla kun ei ole ollut sananvaltaa siihen, että heidän kotiinsa on juuri kävellyt lauma poliiseja ja yksi kuvaaja.

Yhdessä kuvista on pieni vauva peiteltynä unilleen keskelle parivuodetta. Aikuisten peitoista on kierretty hänen ympärilleen laita, joka estää kierähtämisen lähellekään sängyn laitaa ja putoamisvaaraa.

Vaikka olot ovat mitä ovat, lapsista näissä tehtaissa pidetään hyvä huoli, huomaa Zambon. Kaikki kiinalaisäidit synnyttävät sairaalassa ja lasten koulunkäynnistä huolehditaan.

Hygienian ja turvallisuuden kanssa on vähän niin ja näin. Yhdessä kuvista näkyy tehtaan keittiönurkkaus: riisinkeitin ja viereisellä pöydällä rotanpapanoiden ympäröimä mikroaaltouuni. Taustalla näkyy muovilla umpeen teipattu ikkuna.

Ratsian jälkeen työntekijöiden omaisuus odottaa kadulla uutta osoitetta. Muovisäkki- ja laukkuvuoren vieressä on patja, pari paria kenkiä, riisinkeitin ja kaksi lasten vannaa.

Uusi työ löytyy yleensä helposti. Osa Praton katujen graffiteistakin puhuu kiinaa. Ne eivät ole katutaidetta vaan rinnakkaisen todellisuuden työnvälitystoimisto. Niiden avulla laittomista tehtaista kaduille joutuneet työntekijät löytävät uuden työn, uuden kodin.

Tarinan toinen puoli

Tämän tarinan toiset juuret löytyvät Kiinasta. Tavallisesti kuvio on tämä: Wenzhoun maaseudulla nuori nainen tai mies päättää, että rankka elämä pelloilla saa riittää. Italiaan on lähtenyt tuttu tai tutuntuttu, joten sinne.

Praton kiinalaisista valtaosa on kotoisin nimenomana Wenzhoun alueelta, Zhejiangin provinssista. Aiheesta on kuulemma tekeillä kiinalainen saippuaoopperakin. Siinä wenzhoulaistyttö lähtee Pratoon, päätyy vaikeuksien kautta rik­kauk­siin ja palaa vauraana kotiin Kiinaan.

Suurimmalla osalla Italiaan saapuvista wenzhoulaisista on viisumi kunnossa. Tulija on velkaa viisumista ja matkasta muuton järjestäneelle välittäjälle. Juuri tuoreet tulokkaat ovat heitä, jotka asettuvat asumaan tehtaiden salaisiin huoneisiin. Vaikka olot ovat eurooppalaisittain huonot, ne eivät välttämättä ole sen karummat kuin olot kotipuolessa, Zambon muistuttaa.

Kuluu jokunen vuosi. Velat on maksettu ja rahaa alkaa kertyä. Moni maahanmuuttaja on tullut Italiaan hyvin nuorena, mutta löytää pian samoilta kulmilta kotoisin olevan puolison. Moni muuttaa pois tehtaista, ensin vuokralle, osa myöhemmin omistusasuntoon. Osa parhaiten menestyvistä miettii jo paluuta kotimaahan, parempien markkinoiden äärelle.

Yksi Zambonin kuvista on otettu paikalliselta torilta elokuisena Neitsyt Marian juhlapäivänä. On lomakausi. Täydellä torilla ei näy yhtään italialaista: he ovat rannalla. Kaikki juhlijat ovat kiinalaisia.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Pia Laine profiilikuva oranssilla taustalla

Pia Laine

Pia Laine on Maailman Kuvalehden toimittaja. Hän kirjoittaa, editoi ja kuvatoimittaa.