Céline Bardet sanoo, että mennyttä on uskallettava katsoa silmästä silmään.

Inhimillisyyden siemen

Sotarikoksiin erikoistunut ranskalaisjuristi Céline Bardet on vakuuttunut, ettei oikeutta jaeta vain tuomioistuimissa. Oikeus vaatii ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja kuuntelevaa korvaa.

Teksti: Taina TervonenKuva: Zabou Carriere

PitkätDemokratiaRanska

Joskus elämän suunnan päättää yksi tapaaminen. Vuonna 1998 parikymppinen oikeustieteen opiskelija Céline Bardet näki televisiossa miehen, jonka ääni sortui tuomarin edessä. Miehen nimi oli Drazen Erdemovic ja häntä syytettiin ihmisyyden vastaisesta rikoksesta. Hän seisoi entisen Jugoslavian sotarikoksista vastaavan kansainvälisen tuomioistuimen edessä.

Erdemovic arvioi ampuneensa noin 70 muslimia Srebrenicassa. Hän oli oma-aloitteisesti kertonut tarinansa ja ilmiantanut toverinsa. Nyt hän itki.

”Kun kieltäydyin noudattamasta käskyjä ja avaamasta tulta, minulle sanottiin: ’Jos sinun käy heitä sääliksi, mene heidän viereensä niin tapamme sinut samalla. Tuomme viereesi myös vaimosi ja pienen lapsesi.”

Kysymys jäi vaivaamaan Bardet’a. Mitä hän itse olisi tehnyt?

Bardet teki Erdemovicin tapauksesta lopputyönsä.

Tulenarkaa kaivelua

Neljätoista vuotta TV-ruudun välityksellä tapahtuneen tapaamisen jälkeen Bardet istuu pariisilaisasunnossaan ja kertoo näkemyksiään kansainvälisestä oikeudesta. Lopputyö vaihtui ensin työhön Haagin tuomioistuimessa, sitten työhön YK:n rikollisuuden ja huumeiden vastaisessa toimistossa Wienissä. Lopulta Barder siirtyi Kosovoon Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) neuvon­antajatehtäviin. Mutta uransa tärkeimmät kolme vuotta Bardet vietti Brckon pikkukau­pungissa Bosnia-Hertsegovinassa, maata valvovan kansainvälisen yhteisön korkeimman edustajan laillisena neuvonantajana. Bardet’n tehtävänä oli avustaa maan tuomioistuimia sotarikosten käsittelyssä.

Oli vuosi 2008, sota oli loppunut yli kolmetoista vuotta aikaisemmin, mutta oikeudenkäyntejä oli harvakseltaan. Brckossa oli amerikkalaisten rakentama uusi oikeustalo, johon oli asennettu hienot tekniset laitteet uhrien ja todistajien suojelemiseksi. Niitä vain ei käytetty, koska harva uhri halusi tulla oikeuteen. Todisteiden puutteessa tekijöitä oli hankala asettaa syytteeseen.

Sitäpaitsi menneiden kaiveleminen maassa, jossa sotarikosten uhrit ja tekijät asuvat yhdessä, on tulenarkaa myös poliisille ja oikeudelle.

”Ymmärsin, kuinka valtava välimatka oli Haagin tuomioistuimen ja tavallisten kansalaisten välillä.”

Toisella puolen Eurooppaa käytävien oikeudenkäyntien vaikutus satojen uhrien elämään tuntui mitättömältä.

”Totta kai on tärkeää, että pahimmat sotarikolliset saadaan kansainvälisen oikeuden eteen. Eikä Haagin tuomioistuin voi millään käsitellä kaikkia sotarikoksia. Mutta sen uhrin kannalta, joka joutuu päivittäin kohtaamaan entisen kiduttajansa, kaikkein pahin rikollinen on se, joka kävelee kotikaupungin kadulla.”

Tulla kuulluksi

Bardet kertoo Zumretasta, naisesta, joka menetti poikansa ja veljensä Brckon lähistöllä sijainneessa Lukan keskitysleirissä. Zumretan veljiä leirissä kiduttanut serbivartija Dragisa asuu edelleen kaupungissa. Eräänä päivänä Dragisa käveli kadulla Zumretaa vastaan ja astui kohti, tervehtiäkseen tätä. Se oli liikaa Zumretalle. Hän sylkäisi Dragisan päälle ja päätyi pidätettynä poliisiasemalle.

Siksi Bardet ehdotti silloiselle korkeimmalle edustajalle, Raffi Gregorianille, sotarikoksiin erikoistuneen yksikön perustamista Brckon kaupunkiin. Gregorian antoi Bardet’lle vapaat kädet – sillä ehdolla, että tämä onnistuisi viemään ensimmäisen oikeudenkäynnin onnistuneesti loppuun asti. Bardet otti haasteen vastaan. Hän järjesti yksikön poliiseille ja syyttäjille koulutuksen epäiltyjen ja uhrien kuulustelusta ja tutkinnan johtamisesta. Hän otti tutkittavakseen arkistoihin hukkuneen tapauksen, vuonna 1993 tapahtuneen serbinaisen raiskauksen.

Cvijeta-niminen nainen oli kertonut tapahtuneesta poliisille sodan päätyttyä, mutta asia oli jäänyt siihen. Naisen tapaus oli yksi 14 000 raiskauksesta, joista vain kuusi on tähän mennessä viety oikeuteen asti Bosniassa.

Useiden kuukausien ajan Bardet kävi tapaamassa Cvijetaa tämän kotona. Hän istui kahvilla, jutteli niitä näitä, kuunteli tarinoita Cvijetan lastenlapsista, kertoi omasta perheestään. Kunnes eräänä päivänä Cvijeta päätti kertoa tapahtuneesta. Hän oli valmis oikeudenkäyntiin. Ja vaikka raiskaajien tuomitsemiseen yli kaksikymmentä vuotta teon jälkeen tarvittiin lisäksi muita todisteita, tärkein oli voitettu. Cvijeta oli tullut kuulluksi.

Kentän realiteetit

”Opin Bosniassa paljon siitä, mitkä ovat kentän realiteetit. Siitä, miten tärkeää on elää ihmisten keskellä ja kuunnella heitä. Miten paljon aikaa kuunteleminen vaatii. Ja siitä, miten oikeus ei tarkoita pelkästään oikeudenkäyntejä ja tuomioita,vaan myös sitä, että kadonneet löydetään ja että heidät voidaan haudata. Tai sitä, että joukkohautojen löytöpaikat merkitään.”

Kansainvälisten järjestöjen toimintatavat läpikotoisin tunteva Bardet lähti Bosniasta vuonna 2010 vakuuttuneena siitä, että oli löytänyt oman tapansa toimia. Sodan jälkeistä oikeutta luodaan kuuntelemalla ja kahvittelemalla tavallisten ihmisten kanssa, ei istumalla eurooppalaisten tai amerikkalaisten suurkaupunkien toimistotaloissa laatimassa raportteja muutaman päivän pikapyrähdyksistä eri puolilla maapalloa.

”Totta kai kansainvälisiä järjestöjä tarvitaan, ja totta kai tarvitaan myös ihmisiä toimistoihin. Mutta sen lisäksi tarvitaan paljon enemmän ihmisiä kentälle. Kosketusta oikeaan elämään. Jos sitä ei ole, tehdään jatkuvasti vääriä ratkaisuja.”

”Joskus standardit on unohdettava”

Tällä hetkellä Bardet toimii itsenäisenä konsulttina muun muassa Euroopan komissiolle. Viime kuukausien aikana hän on työskennellyt nigerialaisten naisjärjestöjen kanssa, tutkinut he­roiinin uusia reittejä, ollut neuvonantajana Marokkoon perustettavan korruption vastaisen instanssin luomisessa ja viettänyt aikaa Libyassa. Tarkasteltavana oli muun muassa Gaddafin pojan, Said al-Islam Gaddafin oikeudenkäynnin kohtalo. Kansainvälinen rikostuomioistuin olisi halunnut syytetyn Haagiin, mutta Libyan hallitus halusi oikeudenkäynnin pidettävän kotimaassa. Asiasta kehkeytyi ilmiriita.

”Libya pystyy järjestämään oikeudenkäynnin, mutta kansainvälinen rikostuomioistuin nostaa esille maan laissa olevan kuolemantuomion ja on huolissaan epäoikeudenmukaisesta oikeusmenettelystä. Mutta eikö silloin olisi parempi, että Libyan oikeuslaitosta tuettaisiin sen sijaan, että jaloilleen nousevaa maata vain kritisoidaan?”

Bardet tietää, ettei moinen puhe miellytä kaikkia.

”Vastustan kuolemantuomiota ja ajan kynsin hampain syytetyn oikeuksia. Mutta joskus on uskallettava jättää kansainväliset standardit taka-alalle ja sopeutua jokaisen maan ja jokaisen konfliktin erityispiirteisiin.”

Libyassa Bardet tutustui paikalliseen klaanipohjaiseen oikeusjärjestelmään.

”Siinä on toki länsimaisen oikeusprosessin näkökulmasta paljon puutteita. Mutta sillä on tärkeä hyvä puoli:

se on kaikkien hyväksymä ja siksi se toimii yhteiskunnan rauhan takaajana. On paljon viisaampaa kouluttaa perinteisiä tuomareita ottamaan huomioon tietyt periaatteet, kuten syytetyn oikeudet, kuin polkea koko järjestelmä alas ja yrittää rakentaa tilalle jotain täysin muuta.”

Hyvänä esimerkkinä oikeuslaitoksen soveltamisesta Bardet mainitsee Kongossa toimineet liikkuvat tuomioistuimet, jotka erikoistuivat raiskaustapauksiin. Sen sijaan, että uhrien olisi pitänyt tulla oikeuteen, oikeus tuli heidän luokseen.

Pienestä liikkeelle

Joskus oikeuden rakentaminen lähtee myös hyvin pienistä asioista. Libyassa Bardet näki perheitä, jotka etsivät kadonneita perheenjäseniä kaivamalla joukkohautoja auki – koska kukaan muukaan ei sitä tehnyt.

”Siinä tuhotaan tärkeää todistusaineistoa, mutta kuka voisi syyttää läheisiään etsiviä perheitä siitä? Miksei kansainvälinen yhteisö laita rahaa kadonneiden etsimiseen ja tunnistamiseen? Silloin palveltaisiin myös oikeuslaitosta.”

Aikaa, kuuntelemista, sopeutumista. Sanat toistuvat Bardet’n innostuneessa puheessa. Ne ovat asioita, jotka eivät maksa paljon, mutta jotka vaativat kansainväliseltä yhteisöltä toisenlaista asennoitumista.

”Joskus tuntuu, että hankkeiden uskottavuutta mitataan budjetin suuruudella eikä sen todellisilla vaikutuksilla”, Bardet naurahtaa. Hän haaveilee oikeuden mikro­luotosta, jonka avulla voitaisiin toteuttaa pienempiä mutta toimivampia hankkeita. Esimerkiksi luoda sotarikosten paikallisia tutkintaryhmiä. Tai perustaa keskuksia, joissa uhrit ja tekijät voisivat puhua ja tulla kuulluiksi.

Sillä Bardet ei ole unohtanut Drazen Erdemovicia ja tämän sanoja: ”Olen surullinen ja pahoillani kaikkien uhrien vuoksi. Olen menettänyt useita ystäviä, jotka edustivat kaikkia tämän sodan osapuolia. Uskon, että kukaan heistä ei halunnut tätä sotaa. Mutta kukaan meistä ei päässyt sitä pakoon.”

Mennyt on kohdattava

”Mitä minä olisin tehnyt?”

Bardet’lla ei edelleenkään ole vastausta kysymykseen. Ja jotta kukaan ei enää joutuisi samanlaiseen tilanteeseen kuin Erdemovic, mennyttä on uskallettava katsoa silmästä silmään, hän sanoo.

Erdemovic on kärsinyt vankeus­rangaistuksensa ja vapautunut. Hän elää perheensä kanssa suojellun todistajan elämää ulkomailla ja todistaa edelleen jokaisessa Haagin oikeudenkäynnissä. Bardet odottaa, että viimeinen oikeudenkäynti, Ratko Mladicin meneillään oleva prosessi, saatetaan loppuun, jotta hän voi ottaa yhteyttä Erdemoviciin ja tavata hänet.

”Oikeuden tehtävä on myös saattaa rikosten tekijät osaksi yhteiskuntaa uudelleen. Meissä jokaisessa on inhimillisyyden siemen, mutta se ei idä, jos sitä ei kastella. Inhimillisyys ei ole itsestäänselvyys vaan jokapäiväisen kamppailun tulosta.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!