”Ei saamelaiseksi voi vain ruveta, täytyy olla yhteys yhteisöön ja historiaan”, Suvi West sanoo.

Huumoria Suomen päälaelta

Saako vähemmistöille nauraa? Saa ainakin silloin, kun nauraa Suvi Westin kanssa. Märät säpikkäät tulee taas!

Teksti: Maippi TapanainenKuva: Eva Persson

PitkätKulttuuriMediaSuomi

Viime keväänä kotimaisen tv-viihteen kentällä kävi kuhina ja puhina. Kahden saamelaisnaisen, Suvi Westin ja Kirste Aikion tv-sarja Märät säpikkäät jakoi kansan mielipiteitä. Kylläpäs on räävittömiä juttuja! Saako näille nauraa? Voiko?

Märät säpikkäät on ensimmäinen suomalainen viihdeohjelma, jossa saamelaiset nauravat itselleen. Siinä sivussa ohjelma nauraa vielä makeammin valtaväestölle ja niille mielikuville, joita saamelaisuus suomalaisten mieleen nostaa.

Saamenmaan väki on pieni, joten kahden nuoren, fiksun, villin ja luovan naisen kohtaaminen oli vain ajan kysymys. Yhteinen sävel vei yhteisiin hankkeisiin. West ja Aikio ystävystyivät opiskellessaan Inarissa Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa.

Märkien säpikkäiden tekovaiheessa West oli töissä Norjan yleisradiossa, NRK:ssa ja Aikio opiskeli Oulussa saamelaiskulttuuria. Tuotantoyhtiö sarjalle löytyi, kun Tarinatalossa pitkän vonkaamisen jälkeen lopulta suostuttiin katsomaan ohjelman pilotti. Yhtiö innostui ideas­ta saman tien.

Harrastukset omasta takaa

Huhtikuussa alkaa sarjan toinen kausi. West asuu tällä hetkellä Helsingissä, Aikio Inarissa.

”Mutta me ollaan Kirsten kanssa huomattu, että ihan sama kumpi meistä puhuu vai molemmat. Me ollaan niin samalla aaltopituudella”, West sanoo, kun teemme haastattelua ilman Aikiota.

Helsingissä Westiä pitelee se, että jommankumman on oltava editoimassa.

”Täällä asuminen sopii paremmin minun kuin Kirsten elämäntilanteeseen”, vuoden vanha pääkaupunkilainen kertoo. ”Mun siskot asuu Helsingissä ja kavereistakin suurin osa. Ja minä sitä paitsi viihdyn missä vain.”

Suomen mittakaavassa West onkin Helsinkiin asetuttuaan sopeutunut ääriolosuhteisiin. 16-vuotiaaksi hän asui Outakoskella, Utsjoen ja Karigasniemen puolivälissä.

Keskellä ei mitään, voisi joku sanoa. Vähän samoilla linjoilla on West itsekin.

”Outakoskeen verrattuna Inari on ihan city, siellä on urbaania asutusta, busseja ja palveluita”, hän vertaa kotikyläänsä reilun tuhannen asukkaan kirkonkylään.

Lapissa vanhemmat eivät kuljeta lap­siaan harrastuksiin. Jos jotain haluaa tehdä, se on tehtävä itse ja siellä, missä sattuu elämään.

Suvi West teki, minkä voi.

”Meillä oli kuuden tytön ryhmä. Tanssiin me tehtiin koreografiat itse, aktiivinen opettaja ohjasi joiku- ja laulukuoroa. Mutta eihän Utsjoelta huippuja tule kuin korkeintaan hiihdosta ja kilpakelkkailusta.”

West tiesi kuitenkin jo lapsena, että haluaa ammatikseen ilmaista itseään.

Ei hinkua ikoniksi

Märkien säpikkäiden eli ”märkien säärystinten” ensimäinen kausi herätti monenmoisia tunteita. Tekijöitä moitittiin jopa saamelaisuuden pilkkaamisesta. Keskustelupalstapalautteen perusteella saamelaiset itse pitivät ohjelmasta.

West ja Aikio ovat saamelaisaktiiveja, mutta Märät säpikkäät ei ole poliittinen projekti, eivätkä naiset suostu toimimaan saamelaisten tai saamelaisuuden äänitorvena.

”Mutta totta kai kaikki lähtee halusta kertoa jotain”, West toteaa.

Hän arvelee, että saamelaisten monimutkainen ajattelutapa ei kaikille ihan helpolla avaudu.

”Saamelaiset eivät sano suoraan asioita. Kun pitäisi sanoa ei, saamelainen menee hiljaiseksi. Se on niin luontaista, ettei sitä edes ajattele.”

Märät säpikkäät tekee hervottoman hauskaksi juuri se kiertelevä tapa, jolla West ja Aikio itselleen nauramalla nauravat valtaväestölle.

”Saamelaisuudessa on huonoja ja tyhmiä juttuja, mutta on siinä viisauttakin. Niin kuin on kaikissa kulttuureissa”, West sanoo.

”Saamelaisten maailmassa ei ole täyttä hyvää tai täyttä pahaa. Maailma ei ole niin mustavalkoinen, eikä oma tapa ajatella se ainoa. Ihmiseen vaikuttavat muutkin kuin hän itse: tausta, suku ja perhe.”

Kuka on oikea saamelainen?

Kysymys suvusta ja perheestä onkin saamelaisyhteisössä iso juttu. Kalabaliikki siitä, kuka on oikea saamelainen, on jatkunut jo pitkään. Siihen, kuka on saamelainen ja kuka ei, West ottaa kantaa varovasti, mutta näkemys on kirkas.

”Minulle saamelaisuus tarkoittaa saamelaisia juuria, että isä ja isoisä ja esi-isät olivat saamelaisia. Kokemusta siitä, että he ovat kulkeneet samoilla paikoilla kuin itsekin kuljen. Ei saamelaiseksi voi vain ruveta, täytyy olla yhteys yhteisöön ja historiaan.”

Saamelaisuus tarkoittaa myös sosiaalista globalisoitumista. Alkuperäiskansojen globalisaatio poikkeaa valtavirran maapalloistumisesta siinä, että kauppa ja talous eivät kuulu sen agendalle, eivät ainakaan tärkeimpinä asioina.

Muiden yhdistävien tekijöiden ohella eri puolilla maailmaa eläviä alkuperäiskansoja näyttää yhdistävän rakkaus kirkkaisiin perus­väreihin.

”Ja kiiltävän perään me ollaan, sellaisen bling-blingin”, hän nauraa, mutta jatkaa sitten vakavammin: ”Tunnen enemmän yhteyttä muiden alkuperäis­kansojen ihmisten kuin suomalaisten kanssa.”

Vaihtoehtoja törkyturismille

Lapin tulevaisuus on monella tavalla tienhaarassa. Kansainväliset kaivosyhtiöt mylläävät maastoa, hiihtokeskusten eksotiikka muistuttaa enemmän Pattayaa kuin arktista erämaata. Miltä Lapin sitten pitäisi näyttää? West ei edes väitä tietävänsä oikeita vastauksia.

”Ymmärrän, että työpaikat ovat tärkeitä. Mutta sydän itkee, kun näkee luontoa riistettävän. Yhtäältä miettii, että kuinka pitkäkestoista hyötyä kaivoksista oikeastaan saadaan, toisaalta tietää, että kaukaa on helppo laukoa mielipiteitä.”

Yksi asia ainakin on varma: Lapin elinvoimaisuudelle tekisi hyvää, jos poliittiset päättäjät ymmärtäisivät, kuinka paljon olosuhteet Helsingissä ja Utsjoella poikkeavat toisistaan. Jälkimmäisen asukkaille on turha suositella joukkoliikennettä, kun bensan hinta nousee.

Mutta eivät lappilaiset päättäjät sen parempaa arvosanaa Westin mielestä ansaitse.

”Turistien persettä nuollaan ja paikallista väestöä ajetaan yhä ahtaammalle”, hän kommentoi lappilaisen suorasukaisesti esimerkiksi Inarin kunnan harjoittamaa kaavoituspolitiikkaa.

Kaivostoiminnan, metsäteollisuuden ja törkyturismin tilalle voisi harkita kokonaan toisenlaista tapaa lähestyä Lappia ja sen erityispiirteitä.

”Mitä jos painopisteet olisivatkin kulttuuri, taide, tiede ja ekoturismi”, West miettii. ”Emme ole mitään suuria turismin ystäviä”, hän sanoo itsensä lisäksi Kirste Aikioon viitaten.

”Ällöttää kaikenlaiset feikit Lapin noidat.”

Takaisin saamenmaahan

Ennen Märkiä säpikkäitä Suvi West teki dokumentteja. Myös nyt hän haaveilee dokumenttielokuvan tekemisestä.

”Ristiriitaista, mutta pelkään näyttää töitäni julkisesti, koska ne ovat aina niin henkilökohtaisia. Rakkaus tekemiseen menee kuitenkin pelon ohi. Lohduttaudun sillä, että tekemäni dokkarit ovat luultavasti tyylillisesti niin äärilaitaa, että ne eivät jaa samaa katsojaryhmää säpikkäiden kanssa.”

Muitakin kuin työhön liittyviä tulevaisuuden suunnitelmia Westillä on: hän haluaa palata Saamenmaahan.

”Haaveilen paluusta ja etsin tonttia. Kotona en kaipaa kaupungin sosiaalisuutta, siellä on perhe ja luonto. Mutta kun tämä työ tuo ihmisen etelään.”

Lappi luontoineen ja avarine maisemineen on Westille koti ja turva, mutta hän tietää, ettei se ole sitä kaikille.

”Kärjistäen voi sanoa, että Lapissa eläminen voi olla helvetti tai paratiisi. Riippuu siitä, onko siellä pakosta vai vapaaehtoisesti.”

Märät säpikkäät, toinen tuotantokausi 14.4. alkaen, Yle TV2.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!