Reeta Pakkinen: Kotona Istanbulissa. Tositarinoita Turkista. Otava 2013.

Satiiniverhojen salaisuus

Turkissa pitkään asunut Reeta Paakkinen kumoaa kirjassaan Turkkiin ja turkkilaisiin liittyviä stereotypioita.

Teksti: Anni Valtonen

LyhyetKulttuuriKirjallisuusTurkki

Pommi-iskut, mielenosoitukset, ihmisoikeusloukkaukset. Suunnilleen tämän Reeta Paakkinen (s. 1979) tiesi Turkista lähtiessään Istanbuliin 19-vuotiaana vuonna 1998. Turkkilaisesta arjesta hän ei tiennyt mitään, selkeitä ennakko-odotuksia ei ollut. Suunnitelmissaan hänellä oli opiskella turkin kieltä.

Yllätys oli suuri, kun vastassa ei ollutkaan slummeja eikä mustakaapuisia naisia. Eivätkä kaikki turkkilaiset miehet kammenneetkaan heti päälle.

”Miehet eivät mielestäni vieläkään ole ylenpalttisen kiinnostuneita suomalaisista naisista, vaikka ulkoministeriön tiedotteessa niin edelleen sanotaankin”, Paakkinen kirjoittaa.

Istanbulissa useita vuosia asunut Paakkinen kumoaa kirjassaan Kotona Istanbulissa – Tositarinoita Turkista yllä olevan lisäksi tukuittain Turkkiin ja turkkilaisiin liittyviä stereotypioita. Hän on elänyt maassa jo sen verran kauan, että näkemyksiin on tullut sopivaa kokemuksellista perspektiiviä.

”Istanbulilaiset tietävät minne he ovat menossa. He kävelevät ripeästi ja itsevarmasti eivätkä yleensä edes katso vastaantulijoita silmiin.”

Paakkinen kertoo suomalaislukijoille muun muassa sen, mitä on naapuruston harjoittama sosiaalinen painostus tai miksi turkkilaiset rakastavat kaksikerroksisia satiiniverhoja: naapurien ei kuulu nähdä mitä perheen olo­huoneessa tapahtuu. Yksityisyys on tärkeä asia.

Alun alkaen nuori Paakkinen päätyi istanbulilaiseen nukkumalähiöön, tarkoituksena elää Yhdys­valloissa tapaamansa turkkilaisen poikaystävän kanssa. Hän päätyi kuitenkin pikemminkin tulevan anoppinsa tyttäreksi. Sittemmin anopista tuli ex-anoppi.

Paakkisen tapa jakaa kokemuksiaan on valoisa ja hyväntuulinen. Hän uskaltaa kertoa havainnoistaan ilman kyynisyyttä ja turhaa kriittisyyttä. Päämääränä on ymmärrys ja erilaisuuden hyväksyminen.

Ensimmäisiin Turkin vuosiin osui myös vuoden 1999 maan­järistys, jossa menehtyi 17 000 ihmistä ja puoli miljoonaa jäi kodittomiksi. Paakkisen kuvaus tapahtumapaikalta on koskettava. Hän elää sen osana turkkilaista perhettä, kokee menetyksen tuskan perhepiirissä. Tuhoisasta luonnonkatastrofista aiheutuva kuolemanpelko seuraa Paakkista pitkään.

Turkissa Paakkinen on työskennellyt vuosien varrella toimittajana eri mediayhtiöissä. Turkin ja Englannin välillä sukkuloinut Paakkinen on opiskellut Lontoossa ensin Kreikan ja Turkin nykyhistoriaa, politiikkaa ja kieliä, sittemmin kansainvälistä lakia. Yhden vuoden hän opiskeli myös Kreikan Thessalonikissa.

”Jokainen asuinpaikka jättää leimansa ihmiseen, vaikka hän muuttaisi vain Kempeleeltä Keravalle”, Paakkinen kirjoittaa


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen

Anni Valtonen

Anni Valtonen on Maailman Kuvalehden päätoimittaja. Hän vastaa Maailman Kuvalehden sisällöstä: ideoinnista, juttujen tilaamisesta sekä niiden editoinnista.