Kalastajat, Weligana, Sri Lanka, 1995.

Steve McCurryn kuvien katseet

Steve McCurryn valokuvat ovat kauniita kuin sadut, mutta kaukana fiktiosta. Ne katsovat kohti katsojaa.

Teksti: Marie KajavaKuva: Steve McCurry

PitkätKulttuuriTaideSuomi

Satoi tai paistoi, yhdysvaltalaisen valokuvaaja Steve McCurryn näyttely kannattaa käydä katsomassa Helsingissä kesän aikana. Se on sanottava heti alkuun. Ja kannattaa varata aikaa, sillä valokuvien lisäksi Taidehallin näyttelyyn kuuluu kaksi dokumenttielokuvaa, lyhyempi ja pidempi. Erityisesti pidempi, Searching for the Afghan Girl, on todella hyvä.

Mutta afgaanityttöön palataan myöhemmin. Häneen palataan aina, kun on kyse valokuvaaja McCurrysta.

Eteinen ja ensimmäinen huone: arki

Paljon kasvoja. Paljon kirkkaita, syviä sävyjä ja kasvoja, jotka kertovat enemmän kuin on taitoa katsoa. Aloitan McCurryn näyttelyn katsomalla videodokumentin, joka kertoo miehen matkasta viimeisen, valokuvaajien keskuudessa legendaarisen Kodachrome-rullan kanssa. Mitä kuvata, kun jäljellä on yksi filmirulla?

Viimeinen rulla tiivistää paitsi valokuvauksen muutoksen myös yksittäisen valokuvaajan halun kuvata erilaisten ihmisten elämää, amerikkalaisista filmitähdistä Pohjois-Intian Rajhastanin katoavan rabari-heimon jäseniin.

Taidehallin näyttelyn ensimmäisen huoneen teemana on arki. Kuvia on muun muassa Afganistanista, Jemenistä, Kambodzhasta, Hondurasista ja Venäjältä.

Huomaan katsovani kuvia ensin hyvin tietoisena kontekstista tai kunkin maan poliittisista tilanteista, luon taustamerkityksiä. Mutta mitä pidemmälle pääsen kuvamatkalla, sitä vähäpätöisemmiltä tuntuvat taustatiedot. Katson ihmisten elämää.

Steve McCurry on palkittu valokuvaaja, joka on keskittynyt erityisesti Kaakkois-Aasian kuvaamiseen.

Hänen urallaan käänteentekeväksi muodostui 1970-luku, jolloin hän lähti kuvaamaan Afganistaniin Neuvostoliiton hyökkäyksen aikoihin. Vuonna 1979 hän palasi Afganistanista ja kantoi filmirullat pois sota-alueelta takkinsa vuoriin ommeltuina.

Noiden vuosien jälkeen McCurry on toiminut valokuvaajana eri puolilla maailmaa, myös monilla konfliktialueilla, kuten Irakissa, Iranissa, Kambodzhassa ja Libanonissa.

Toinen huone: työ

”Happiness is the light on the water. The water is cold and dark and deep”, lukee McCurryn näyttelyn toisen huoneen seinällä. ("Onni on valo veden pinnalla. Vesi on kylmää, tummaa ja syvää.")

Nuo William Maxwellin sanat tiivistävät huoneen kuvallisen sisällön. Kuvissa naiset tekevät töitä täpötäysissä tehtaissa ja likaisilla kaduilla. Lapset työskentelevät Afganistanin oopiumpelloilla. Vanha intialaismies kantaa ompelukonettaan monsuunin jälkeisessä tulvavedessä.

Kuvissa on kauniita värimaailmoja, jotka luovat kontrastia niiden kuvaamalle todellisuudelle. Hetken näen ristiriidan kovan todellisuuden ja toisaalta kauniin sävymaailman, katseiden, lasten asentojen välillä hieman eksotismilta kalskahtavana. Mutta kyse ei liene siitä – valokuvaaja McCurryn tyyli on tällainen.

Työn ja elämän jäljet näkyvät myös välitilassa, jonne ”se” on asetettu. ”Sillä” tarkoitan Steve McCurryn kuuluisinta valokuvaa Afghan Girl, afgaanityttö.

Vuonna 1984 McCurry tapasi ja kuvasi Sharbat Gulan – jonka nimeä hän ei tiennyt tuolloin – ohimennen afgaanipakolaisten leirillä Pakistanissa. McCurryn kuva afgaanitytöstä julkaistiin kesäkuussa 1985 National Geographic -lehden kannessa ja siitä tuli palkittu, maailmankuulu symboli.

Vuosikymmenten etsinnän jälkeen, vuonna 2002 vihreäsilmäinen afgaanityttö löytyi. Hän oli kasvanut 30-vuotiaaksi naiseksi, joka asui perheensä kanssa pienessä kylässä Afganistanissa. Sharbat Gula näki tuolloin ensimmäistä kertaa kuvan, joka oli tehnyt hänen kasvonsa kuuluisiksi ympäri maailman.

McCurry kuvasi Gulan uudelleen vuonna 2002 ja nyt kuvat ovat rinnakkain Taidehallin näyttelyssä. Elämän jäljet, ihon karheus, karvoitus, katse, silmien katkenneet verisuonet kertovat kuluneista vuosista.

Kolmas huone: uskonto ja henkilökuvat

Taidehallin kolmanteen huoneeseen on sijoitettu henkilökuvia ja kuvia, jotka käsittelevät uskontoa. Yhdessä kuvassa shaolin-munkit harjoittavat uskontoaan roikkuen, toisessa juhlitaan hindufestivaaleilla Intiassa. Vastakkaisella seinällä erilaiset kasvot, osa koristeltuina ja maalattuina, katsovat suoraan silmiin.

Valokuvaaja Steve McCurry on ennen kaikkea dokumentaristi. Hänen henkilökuvansa eivät vaikuta rakennetuilta studiospektaakkeleilta vaan nimenomaan kuvatun ihmisen arjen ja kuvaajan havainnon yhtymäkohdilta.

Viimeisen huoneen seinällä, pyhien menojen keskellä, valokuvaaja McCurry kirjoittaa: ”I look for the unguarded moment, the essential soul peeking out, experience etched on a person’s face”. ("Etsin suojaamatonta hetkeä, ulos kurkistavaa sielun ydintä, ihmisen kasvoille uurtunutta kokemusta.")

Teksti paitsi paljastaa jotain kätkettyä kuvaajasta ja kuvattavista, myös altistaa katsojan ajatustyöhön. Siksi kuvat ikään kuin katsovat katsojaansa.

Juuri katse on vaativa ja seuraa. Yksittäisten teosten perusteella ei voi ymmärtää lapsikasvoisen sotilaspojan elämää Kabulissa tai tiibetiläisten munkkien arkea, mutta Steve McCurryn näyttelystä kävelee ulos Helsingin kaduille ainakin tietoisempana elämän monimuotoisuudesta. Se ei ole kesäisenä olotilana vähäinen.

Steve McCurryn valokuvanäyttely Helsingin taidehallissa (Nervanderinkatu 3) 4.8. asti. www.taidehalli.fi. McCurryn töitä on esillä myös www.luova.fi-galleriassa.

Afgaanitytöt kuvissa

"Se" afgaanityttö, vihreäsilmäinen tyttö, Afganistanin Mona Lisa, pakolaisuuden symboli – merkittävällä kuvalla on monta nimeä. Kun Taidehallissa katsoo kuvaparia Sharbat Gulasta vuosina 1984 ja 2002, ei voi lakata ajattelemasta pariakymmentä vuotta kuvien välissä. Ensimmäisen kuvan aikaan vanhempansa menettänyt tyttö oli juuri saapunut Pakistaniin pakolaisleirille.

Kuva otettiin, ja sitten McCurry lähti. Tyttö jäi mieleen, ja vuosien ajan valokuvaaja koetti löytää afgaanityttöä. Tuosta etsinnästä kertoo Taidehallin studiossa tunnin mittainen Searching for the Afghan Girl -dokumenttielokuva. Etsintätyön lisäksi se kertoo paljon elämästä miesten hallitsemassa nyky-Afganistanissa.

Gulan kuva on symboloinut vuosia ei ainoastaan Afganistanin tilannetta vaan pakolaisuutta eri puolilla maailmaa. "Riittäisivätkö" nuo vihreät silmät ja hämmentynyt katse nykypäivänä tekemään valokuvasta ikonin? Tuskin.

En ole ainoa, jonka mieleen tulee toinen lehdenkansi ja toinen afgaaninainen: Bibi Aisha, jonka kasvot aviomies oli runnellut ja silponut. Eteläafrikkalaisen Jodi Bieberin ottama, Time-lehdessä alun perin julkaistu kuva Aishasta palkittiin vuoden 2010 World Press Photo -kilpailussa. Bieberin tarkoituksena olikin rinnastaa uusi ja vanha kuva todellisuudesta, jossa afgaanitytöt ja -naiset ovat eläneet ja elävät.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!