Artikkelikuva
Tanssija ja koreografi Sanna Kekäläinen.

Normistoa vastaan

Tanssija ja koreografi Sanna Kekäläinen on rikkonut rajoja yli kolmekymmentä vuotta.

Ensivaikutelma Sanna Kekäläisestä on huikean vahva. Hän marssii määrätietoisesti kohti ja tervehtii jämäkästi. Häntä ei haluaisi suututtaa.

Tanssija ja koreografi Kekäläinen on tarvinnut voimiaan uransa aikana. Ura itsessään on pieni ihme, saattaisi Kekäläinenkin todeta. Hän on työskennellyt tanssijana ja koreografina vuodesta 1983. Yli kolmekymmentä vuotta Sanna Kekäläinen on jatkanut valtarakenteita, sukupuolia ja identiteettiä dekonstruoivaa taidettaan valtalehtikriitikoita ja rahapulaa uhmaten.

Kekäläinen on valinnut taiteen etulinjat ja samalla marginaalin, rikkonut rajoja, provosoinut ja suututtanut valtaapitävät. Silti hän on nyt tuolissaan avoin, kuunteleva ja levollinen.

”Sehän se taiteen merkitys on, että siinä kommunikoidaan ja pyritään johonkin. Muuten se on turvahakuista, konservatiivista”, hän sanoo.

Nainen näyttämöllä

Noin nelivuotias Sanna Kekäläinen tanssii isolla, tasaisella kivellä. On kaunis kesäpäivä. Viereisessä ikivanhassa puutarhakeinussa istuu mummo ja katselee. Mummo taputtaa ja ihailee. 

Tanssija ja koreografi Kekäläisen äänessä on lempeää itseironiaa, kun hän toteaa, että siinä kuvassa on hänen ammattinsa ydin.

”Se oli aivan ihanaa”, hän toteaa vilpittömästi.

Mummon ihailevan katseen korvasi sarja balettikouluja ensin Helsingissä ja lopulta Lontoossa, josta tanssijaksi valmistunut Kekäläinen palasi 1980-luvun konservatiiviseen Suomeen.

Vaikka Kekäläisen mukaan Lontoon koulu ei ollut ”pahimmasta päästä mikään balettihirviö”, oli se kuitenkin liian tiukka ja perinteinen nuoren tanssijan makuun.

Kekäläisestä ei tuntunut omalta mukautua perinteisiin naistanssijan standardeihin. Päinvastoin häntä alkoi kiinnostaa, mikä on nainen näyttämöllä.

”Aloitin sillä, että mikä on ruma nainen näyttämöllä. Sehän se herätti paljon ihmetystä.”

Ensimmäiset omat teoksensa Kekäläinen teki 22–23-vuotiaana, mikä on varsin varhain missä tahansa taiteen lajissa. ”Mä rupesin heti puuhaamaan.”

Se toinen, outo

Identiteetti, kulttuuri, sukupuoli. Kekäläinen käsittelee teemoja, joita emme voi vain riisua yltämme ja ripustaa analysoitavaksi. Siksi ne eivät ole vain abstrakteja vaan myös hyvin konkreettisia, suorastaan ruumiillisia.

Silti kun Kekäläistä kuuntelee, tekee mieli koko ajan pyytää häntä antamaan konkreettinen esimerkki. Olisi helpompi kirjoittaa, että Kekäläisen teokset käsittelevät naiseutta, jos voisi jatkaa, että hän esittää sellaista ja sellaista naista siinä ja siinä tilanteessa. Mutta Kekäläinen ei anna sellaisia vastauksia.

Esimerkiksi uusin teos Queer elegioita käsittelee outoutta, sitä toista. Sanaa ”queer” on totuttu Suomessa liittämään akateemisessa puheessa seksuaalivähemmistöihin, mutta Kekäläinen haluaa käyttää sanaa laajemmin. Se sulkee sisäänsä toki myös vähemmistöt, mutta myös kaiken muun, mikä on outoa.

Teos käsittelee sukupuolta. Mitä se on? Miten paljon se on kulttuurisesti opittu asia? Miten paljon ihminen voi itse päättää identiteettinsä? Miten paljon se on talouselämän sanelemaa?

”Sokeasti omaksuttua normistoa vastaan kääntyvää havainnointia”, Kekäläinen selittää teosta.

Mutta mistä esitys kertoo konkreettisesti? Ketä Kekäläinen esittää lavalla?

”Mun lähestymistapa on sitä kohti mennyt aina, että ei ole roolia.”

Kekäläisen esityksissä ei ole kyse fiktiivisistä rooleista. Kekäläisen esityksissä ei ole kyse rooleista ylipäätään. Niissä on kyse siitä, että rooleista päästäisiin eroon.

Kekäläistä kiinnostaa, miten raja katsomon ja näyttämön välillä häipyy. Kun hän alkaa harjoituttaa uutta teostaan, esiintyjät ovat aivan eri ihmisiä pyöriessään lavalla kuin silloin, kun he menevät katsomon puolelle avaamaan juomapullonsa. Kekäläinen haluaa päästä siihen, että he olisivat sama persoona molemmissa. Tosin kokonaan sitä ei voi tavoittaa:

”Katseen kohteena oleminen on asia. On eri asia olla näyttämöllä ja ei olla näyttämöllä.”

Raha ja valta

Vuonna 1996 Kekäläinen perusti työryhmänsä kanssa yhdistyksen, jonka nykyinen nimi on Kekäläinen & Company. Ja tässä se pieni ihme piilee: yhdistys ei tuota musikaaleja vaan vakavaa, uutta luovaa tanssia. Ei mikään kaupallinen hittituote siis.

Ja sitten valtalehden kriitikko otti Kekäläisen silmätikukseen. Seurasi kovaa polemiikkia ja vuosikausia kireitä välejä. Tilanne rauhoittui lopullisesti muutamia vuosia sitten.

”Nythän Hesarin merkitys on vähentynyt tässä parin vuoden sisällä. Se ei ole auktoriteetti enää sillä tavalla, eikä pyrikään olemaan. Mutta 1990-luvulla Hesarin kritiikit oli Jumalan sana.”

Hankalinta oli se, että kritiikki vaikutti välillisesti rahoittajiin.

Rahapula onkin ollut Kekäläisen alituinen vieras. Nykyisin tilanne on vähän parempi, kun edellinen kulttuuriministeri Stefan Wallin nosti apurahoja siedettävälle tasolle.

”Kyllähän se nytkin on tosi tiukkaa. Koko ajan pitää laskea pennejä, että riittääkö tämä satanen nyt tähän. Se on ärsyttävää. Ei puhettakaan siitä, että täällä tuhlattaisi”, puuskahtaa Kekäläinen.

Siinä missä Kansallisooppera vaihdattaa lavasteita satojentuhansien edestä, puhutaan pienten tanssitaiteen tekijöiden kohdalla satasien heitoista vuosittaisissa apurahoissa.

”Se on jotenkin niin suhteetonta. Tällä puolella ne asiat tapahtuu, täältä ne siirtyy sinne mainstream-taidepuolelle. Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa ei ole

koskaan ymmärretty sitä, mitä on uuden tukeminen, eikä varsinkaan nyt. Se on ihan kummallista. Niin kauan kuin tämä oikeistopopulismi jyllää niin vielä vähemmän ymmärretään. Sehän on innovatiivista ja älykästä tukea uutta, koska sieltä voi tulla jotain, mikä on kerrassaan ihan räjäyttävää.”

Prosessi

Kekäläisen taide ei pyri miellyttämään katsojia. Ehkä se ärsytti valtalehtikriitikoita. Toisaalta hän ei pyri provosoimaankaan. Vaikka Kekäläinen on usein teoksissaan alasti, se ei korostu. Kekäläinen kertoo, että hän etsi pitkään tapaa, jolla alastomuutta voi tuoda lavalla esille oikealla tavalla. Naistanssijan alastomuus tulkitaan helposti väärin.

Kekäläinen korostaa, ettei teoksissa ole kysymys ”vaan jostain fiiliksestä”. Tutkimusvaihe uutta teosta varten kestää noin kaksi vuotta.

Tutkimusvaiheessa Kekäläinen omaksuu tietoa ja pohtii teoksen rakennetta, mutta askelsarjoja hän ei mieti. Kekäläinen uskoo, että se, millaisen muodon esityksen aihe ja rakenne saa fyysisesti lavalla, on piilotajuinen asia.

”Tulen kaiken tiedon ja kaiken ajatteluni kanssa tähän tyhjään tilaan ja sitten se rupeaa saamaan fyysistä muotoaan.”

Fyysisen muodon saaminen on rankka vaihe. Kekäläinen puhuu siitä maailman muuttumisena.

Harjoitusvaihetta Kekäläinen kutsuu tyhjän pään tekniikaksi. Kun tieto on hankittu, se pitää harjoittelutilanteessa unohtaa. Kaikki tulee tiedostamattomasta.

”Tässä liikutaan alueilla, jotka ovat problemaattisia, vaikeita tai outoja. Tämä on minullekin tutkimista, enhän minäkään tiedä. Ei ole harmainta aavistustakaan mistään, miten täällä ollaan. Yritän ymmärtää sen, minkä kykenen.”

Sitä on Kekäläisen taide. Tämän kaiken olemisemme tutkimista ja sen syvärakenteisiin sukeltamista.

Vaikuttavaa taidetta

Kekäläinen tutkii teoksissaan, mitä on olla valkoinen nainen pohjoisesta. Paljon huonomminkin voisi olla. Identiteettien parissa puurtava Kekäläinen on siitä hyvin tietoinen.

”Pohjoisen valkoinen nainen on kyllä etuoikeutettu paska”, hän nauraa. ”Eihän se ole mitään onnelaa, tässä saa miehenä miesten maailmassa toimia ainakin tällä alalla. Mutta kyllähän se on etuoikeutettua.”

Kekäläinen ottaa vastuunsa tosissaan. Häntä koskettaa maailman ja luonnon tila. Tulevaisuuden suhteen hän on pessimistinen. Puhumme suuryhtiöiden loputtomasta ahneudesta, naisten kehojen hyödyntämisestä, nopean mielihyvän kulttuurin vahvistumisesta ja heteronormatiivisuudesta, joka Kekäläiselle tarkoittaa normistoamme: miten kuuluu elämä elää, mikä on perhe, mitä työ.

”Se tuottaa väkivaltaa ja tuskaa, koska ne normit on niin kamalat. Ja se perustuu koko ajan siihen hyötyyn, että joku hyötyy niistä. Me noudatetaan normeja, ostetaan ne asiat, mitkä pitää ostaa ja tehdään niin kuin pitää.”

Kekäläinen ei ainoastaan usko, että taiteella voi vaikuttaa. Hänen mielestään sillä pitää vaikuttaa.

”On vastuutonta tehdä taidetta, joka ei vaikuta millään tavalla, joka on pelkkää traditioiden toistelua, vaikka kuinka taitavaa. Mä en pidä sitä tärkeänä, vaan todella tuomitsen sen.”

Kekäläisen mielestä taiteen traditiot kuuluvat taiteilijan koulutusvaiheeseen. Ne pitää osata, mutta sitä hän ei hyväksy, että pelkällä perinteellä pyöritetään instituutioita.

”Niitä ohjelmistoja, jotka on olevinaan taidetta! Jos niitä teoksia ei pystytä käsittelemään niin, että niihin tuodaan jotain uutta näkökulmaa, pitää tehdä uusia.”

Taide ei Kekäläisen mielestä voi olla pelkkä taidonnäyte. Jos katsoja pohtii vain sitä, onko esitys hyvin esitetty, laulettu, kirjoitettu, ei kyse ole täysiverisestä taiteesta.

Mutta taiteella ei vaikuteta nopeasti, Kekäläinen muistuttaa. Kyse ei ole lööppijulkisuudesta eikä puoluepolitiikasta. Taiteen valta on hidasta.

”Mä koen, että olen pystynyt vaikuttamaan sekä yksilökatsojiin antamalla samastusmispintoja että sitten tekemiselläni yleisesti esimerkiksi arvomaailmaan sinänsä, sitten naiskuvaan, siihen uskottavuuteen, tilaan tai painoarvoon, mitä nainen voi merkitä. Toivon voivani vaikuttaa vielä enemmän.”

Sanna Kekäläisen Queer elegioita
Kiasma-teatterissa (Mannerheiminaukio 2, Helsinki)
Ensi-ilta 18.9.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!